Nimi: Kaunista ja kylmää
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyyli: Draama
Päähenkilö: Padma
Paritus: Parvati/Luna
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Yhteenveto: Piti olla vain ystäviä.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin enkä minä hyödy tästä taloudellisesti.
Haasteet: Syrjästäkatsojan tarina, Femme10 vol. 2, Tutut ja tuntemattomat tuvat (Korpinkynsi), Kerää kaikki hahmot (Padma), Vuodenaika (talvi)
KK: Kiiruna toivoi Parvati/Lunaa, minä halusin koettaa. Kiitosta siis Kiirunalle <3
Nuo muut haasteet heittelivät omia kuvioitaan mukaan, ja kirjoitettuani tämän uusiksi kerran jos toisenkin, sain itseäni miellyttävän lopputuloksen.
Kaikenlainen palaute otetaan ilolla vastaan.
Kaunista ja kylmää
Pakkasta ei ollut paljoakaan, mutta huispausstadionin ylle muodostui silti höyrypilvi katsojien hengityksestä. Rohkelikon ja Korpinkynnen välinen ottelu oli kestänyt jo pitkään, luvattoman pitkään Padman mielestä. Hän ei kerta kaikkiaan ollut kiinnostunut huispauksesta, eikä tiennyt oikein itsekään, miksi oli katsomossa.
Muiden korpinkynsien huutaessa, taputtaessa ja heiluttaessa tupakaulahuivejaan ja lippuja joissa oli Korpinkynnen värejä, sinistä ja pronssia, Padma istui hiljaa ja kierrätti katsettaan muussa yleisössä.
Puuskupuhit taputtivat tasapuolisesti molemmille puolille. Ne harvat luihuiset jotka paikalla olivat, vislasivat ja huutelivat jonkun epäonnistuessa, ja rohkelikot puolestaan pitivät mahdotonta meteliä, he eivät hillinneet itseään lainkaan. Padma löysi nopean hakemisen jälkeen Parvatin muun joukon seasta. Tämä seisoi Hermione Grangerin – Padma oli aina ihmetellyt miksei tämä ollut Korpinkynnessä vaikka oli sellainen tietopankki – ja leijonahattuisen Luna Lovekivan välissä. Kolmikko seurasi ottelua innoissaan, ja Padmaa harmitti, hän olisi halunnut olla Parvatin kanssa. Ärsytys vain kasvoi kun Luna kumartui kuiskaamaan jotain Parvatille, molemmat nauroivat ja naurettavan hatun leijona karjahti. Ei Padmalla mitään sen kummempaa Lunaa vastaan ollut, hän ei vain voinut ymmärtää sitä, miksi tämä oikein oli korpinkynsi. Kaipa tyttö oli ihan hyvä koulussa, mutta hän oli toivoton haaveilija ja tuosta hatusta päätellen hän ei itsekään oikeasti halunnut olla siinä tuvassa, johon lajitteluhattu hänet oli pistänyt.
Padma menetti viimeisetkin mielenkiinnon rippeet stadionille jäämiseen, raivasi tiensä penkkirivin päähän ja lähti kohti linnaa. Paikoitellen ohuen lumipeitteen alta näkyvä nurmikko oli keltaista ja jähmeää. Kenkien alla taittuvat korret ja kasaan painuva lumi narskuivat joka askeleella. Padma katseli puiden hopeaisina heilahtelevia oksia ja ehti jo unohtaa äskeisen ärtymyksensä. Hän hengitti raikasta ilmaa syvään – se kutitti vähän nenässä –, katseli Hagridin mökistä kohoavia savukiehkuroita ja käveli linnaa kohti. Ulko-oven kahva oli huurteinen, mutta ei niin kylmä, että käsi olisi tarttunut siihen kiinni.
Käytävillä ei liikkunut ketään, Korpinkynsien oleskeluhuonekin oli tyhjä. Padma hymyili, hän piti hiljaisuudesta, ja haki makuusalista muodonmuutosten oppikirjan. Hän käpertyi sohvalle lukemaan sitä ja uppoutui ympäröivän maailman sijaan läksyihin.
Havahtuessaan myöhemmin kosketukseen olkapäällään, Padma tajusi, että oli varmaan istunut siinä pitkään. Hänellä oli hämärä muistikuva, että jossain vaiheessa huoneeseen oli tullut ryhmä korpinkynsiä joista joku – kenties Terry Boot? – oli julistanut Korpinkynnen voittaneen, ja sitten kaikki olivat hajaantuneet omille teilleen. Korpinkynnessä ei juhlittu huispausvoittoja ellei kyseessä ollut ratkaisuottelu.
Padma verrytteli jäseniään ja käänsi sitten katseensa taakseen nähdäkseen kenen käsi hänen olkapäällään oli ollut.
”Parvati lähetti terveisiä”, sanoi Luna Lovekiva hymyillen, katsellen poissaolevana seiniä.
”Ahaa”, Padma vastasi, kiitti ja nousi seisomaan. Luna oli jo lähtenyt tanssahtelemaan jonnekin, ja Padma katsahti ulos ikkunasta. Oli tosiaan jo aika myöhä, ulkona oli jo melkein pimeää. Tytön vatsa kurni, ja hän päätti että kävisi juttelemassa Parvatin kanssa kunhan olisi ensin käynyt tarkistamassa, oliko ruokaa vielä tarjolla.
Tytön onneksi viikonloppuiltaisin Suuren salin pöydiltä löytyi syötävää melko myöhään. Muutama viipale leipää, omena, oksa viinirypäletertusta ja mukillinen kuumaa teetä saivat hänen olonsa jo paljon paremmaksi, ja niin hän suuntasi kohti rohkelikkotornia.
Padma tiesi salasanan, Parvatilla oli oikein lupa kertoa se hänelle koska he olivat kaksosia. Niinpä hänen ei tarvinnut jäädä odottelemaan, että joku rohkelikko tulisi päästämään hänet sisään, vaan Lihava leidi heilahti hänen tieltään.
Tyttöä mietitytti, ottaisivatko rohkelikot hänet huonosti vastaan koska hän oli korpinkynsi ja huispaustappiot olivat ensinmainituille vakava asia, mutta oleskeluhuone oli melkein tyhjä. Niistä jotka siellä olivat, vain muutama vaivautui kohottamaan katseensa, ja hekin varmaan luulivat häntä Parvatiksi tai eivät muuten vain jaksaneet sanoa mitään.
Padma huomasi heti, ettei Parvati ollut huoneessa. Niin hän suuntasi tyttöjen makuusaleihin vieviin portaisiin, kiipesi jyrkästi kiertyviä askelmia niin kauan, että tuli ovelle jossa oli numero kuusi ja astui siitä sisään.
Huoneessa oli hämärää, kaikki verhot olivat kiinni ja lattialla paloi yksi kynttilä. Paikalla ei ollut muita kuin Parvati, tämä istui sänkynsä reunalla ja Padma näki kyynelpisaroita sisarensa poskilla.
”Parvati?” hän kuiskasi ja meni tämän luokse.
”Hei, Padma. Mitä sinä täällä?” toinen vastasi ja kohotti katseensa. Hän ei näyttänyt kovin surulliselta, eikä Padma ymmärtänyt miksi hän itki.
”Minä... Luna toi sinulta terveisiä, tulin juttelemaan”, hän vastasi hämillään ja istahti Parvatin viereen.
”Aa, niin tietenkin.”
”Tuota... Parvati, miksi sinä itket?” Padma kysyi epäröiden.
”Minä...”, Parvati ei tiennyt mitä vastata. Ei hän voisi sanoa, että hän itki ilosta. Itki koska oli juuri kokenut jotain mieletöntä ja hurjan hämmentävää. Itki, koska Luna oli... ”Ei tässä mitään.”
”Et kai sinä sitä huispaustappiota sure?”
”Ei – enhän minä... Tuolla on vain niin masentava tunnelma, että minulle... Tuli koti-ikävä.” Parvati tiesi ettei toinen ymmärtäisi jos hän kertoisi Lunasta. Heidänhän piti olla vain ystäviä.
”Voi sinua”, Padma huokaisi ja halasi sisartaan. Tämä halasi takaisin, mutta tiesi, että heidän tiensä olivat eroamassa. Se oli ollut väistämätöntä siitä saakka, kun lajitteluhattu oli asettanut heidät eri tupiin, ja se oli saanut sinetin päälleen iltapäivällä kun Luna oli hyväillyt hänen poskeaan ja he olivat suudelleet.
Ulkona taivas oli kirkas, tähdet loistivat ja pakkanen kiristyi. Oli kaunista ja kylmää yhtä aikaa.
