Samaan aikaan toisaalla, silti oletkin tässä, K11, monta paritusta, 24/24 jouluista raapaletta

[Kuurankukka]

19. Jouluksi kotiin

Harry/Ron, 19.12.1997


Harry pyöri vuoteessaan jo toista tuntia, ja yritti nukahtaa. Hän oli kuunnellut Hermionen kevyttä tuhinaa, laskenut lampaita, hautonut ja hajottanut suunnitelmiaan ja laskenut päiviä Godrickin notkoon lähtemiseen. Mutta mikään niistä ei ollut suurta verrattuna siihen, kuinka kovasti hän odotti Ronia takaisin. Niin epätoivoisesti, että se teki kipeää. Samalla se myös pelotti häntä – toisen ihmisen tarvitseminen. Ei se ollut ensimmäinen kerta kun hän tarvitsi ystäväänsä, mutta nyt, kun heidän hennosti orastava suhteensa oli alkanut, tarve oli huomaamatta tuplaantunut.

Ronin äkkinäisen lähdön jälkeen hän oli ottanut tavakseen nousta yöllä kävelemään sinne tänne teltan lähistölle, kuuntelemaan tuulen kuiskintaa ja odottamaan toisen paluuta. Kuuloaisti huijasi häntä usein, askelten kevyt kaiku autiolla tasangolla tunkeutui väkivaltaisesti uniin asti, Hermionen huomautettua asiasta hän oli myös ymmärtänyt kääntävänsä katseen teltan suuaukolle aina pienimmänkin odottamattoman äänen edessä.

Päätös lähteä Godrickin notkoon ja siitä seuranneet valmistelut olivat saaneet normaalin unen hetkeksi palamaan, eikä nauru kuulostanut enää kasvottomalta, ontolta vieraalta. Toivossa oli tappavan vaarallista elää, eikä siitä ollut mitään hyötyä, mutta ilmankaan hän ei osannut olla. Ronin oli pakko olla Godrickin notkossa, aivan pakko.

[Kuurankukka]

20. Luonani aina

Bill/Fleur, 20.12.1997


Fleur nojasi otsansa paleltuneeseen ikkunalasiin luoden pitkän katseen rannalla yksin seisovaan Billiin. Pitkät hiukset, sinä aamuna vielä kampaamattomat, piiskautuivat navakassa tuulessa julmasti vasten kasvoja ja tuoksuivat vielä tuntienkin kuluttua pelkästään mereltä ja sen suolalta. Silmäripset, poskipäät ja solisluutkin, kaikki oli sitä samaa. Merta.

Jossain runokirjassa luki merelle kadonneesta miehestä, Bill oli nykyään sellainen. Suru ei ollut kovinkaan näkyvä, mutta se häilyi koko ajan jossain olemuksen yllä, erityisesti kun he makasivat vierekkäin sängyllä pimeydessä. Fleur ei saanut selvää vastausta vaikka kysyi, se oli vain jotain, mitä Fleur ei itse tuntenut ja jolle hän ei enää voinut mitään. Se olisi pitänyt ratkaista heti alussa, hoitaa pois ensimmäisen merkin näkyessä, ei sitä saanut kitkettyä enää monen yhteisen kuukauden jälkeen.

Fleur vilkaisi hajamielisenä Billin tuomaa syvänpunaista joulukukkaa ja ikään kuin sen hehkuvasta väristä voimistuen, päätti kuitenkin yrittää vielä kerran. Ei hän tahtonut menettää miestään merelle, tai kellekään toiselle nimettömälle henkilölle, ei sille jolta tullutta kirjettä Bill kantoi aina mukanaan, suostumatta kertomaan sen lähettäjää.  Kaikki suru, joka Billissä asui, oli tullut sen kirjeen mukana.

[Kuurankukka]

21. Paratiisittomat

Sirius/Regulus, 21.12.1977

A/N: Varoitus/humio insestistä, lukeminen omalla vastuulla.


Siriuksen ja Reguluksen hengityspilvet yhdistyivät toisiinsa, sekoittuivat yrttitupakkaan jota Regulus poltti ja jonka makua Sirius inhosi, mutta tuoksua rakasti. Höyry hajosi hyydyttävän kylmässä pakkasessa, joka lamautti lähestulkoon kaiken. Järjen ainakin.

He kävelivät hitaasti eteenpäin vähäliikehtivällä kadulla, kääntyivät entistä syrjäisemmän nurkan taakse kylki kylkeä hipoen. Pakkanen nipisteli kalpeaa, pehmeää ihonpintaa joka puolelta ja kuura ripustautui henkensä edestä Reguluksen pitkiin ripsiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, Sirius katseli taivasta ja odotti ensimmäisen tähden esiinpilkahdusta, Regulus veti laiskasti myrkkyä keuhkoihinsa ja mietti kuolemaa. Heidän yläpuolellaan oranssi sekoittautui vaaleampaan vivahtaen lopulta kirkkaaseen sineen pienet, tummat pilvet seuranaan.

He kulkivat kohti suhteensa ja menneisyytensä loppua. Suhdetta, joka oli ottanut enemmän kuin antanut, jättänyt heidät alastomiksi kivuilleen. Menneisyyttä, johon nykyisyys sekoittautui kuten värisävyt taivaalla. Päätökset oli muka tehty, näennäinen sopu ja rauha taiteiltu ympärille. Regulus olisi huutanut valetta, valetta, valetta, jos vain olisi jaksanut – Sirius olisi tehnyt tismalleen saman, ellei olisi niin puhkikulutettu.

He todella luulivat sitä viimeiseksi yhteiseksi hetkekseen, että kaikki loppuisi nimettömään kadunkulmaukseen. Vaikkei niin pitänyt, yhtäkkiä he seisoivat aivan lähellä toisiaan, keskellä tumman muodonta ihmisaaltuetta, Reguluksen poski hipaisi Siriuksen omaa, otsa ja huulet... Kukaan ei suudellut niin syvältä ja pitkään vasten seinustan varjoa eikä palauttanut tuntoaistia takaisin yhtä hyvin kuin paratiisiton veli.

[Kuurankukka]

22. Rakasta ja kuole, mutta salaa

Sirius/Harry, 22.12.1995


Sirius kuljetti varjot pois Harryn yltä, vaikka oli itse täynnä lähestulkoon tappavaa mustuutta. Hän perusteli kaikkia tekojaan, mutta ennen kaikkea rakastumistaan sillä, ettei Harry selviäisi yksin. Sirius tiesi mitä epätoivo ja voimattomuus tarkoittivat, vaikka oli menettänyt yli vuosikymmenen niiden hallinnan opettelemiseen.

He olivat jääneet keittiöön kahdestaan valvomaan muiden lähdettyä omille poluilleen ja umpikujilleen kulkemaan. Ainoastaan ohuet kultanauhat takan yläpuolella kertoivat jostain joulun tapaisesta, ja vaikka viinihuuruista ei ollut sinä ilta tietoakaan, koko Siriuksen näkökenttä (maailma myös) horjui tummanharmaassa usvassa. Hän oli odottanut jännittyneellä, turtuneella kauhulla Harryn lähtöä, sitä hetkeä jolloin joutuisi taas päästämään irti valostaan.

Oli liian vaarallista jäädä minuuttiakaan pidemmäksi aikaa, Harrya tarkkailtiin jo. Sirius nousi myös ja kietoi sekunnin murto-osan epäröityään kätensä laihan kehon ympärille, muttei silläkään kertaa liian pitkäksi aikaa. Hän haistoi kalpealta iholta aavistuksen tumman pyörryttävästä myskistä ja tunsi tuoksun vielä Harryn lähdettyäkin. Hänen surkea haaveensa oli polttohautauksen rippeinä takanedustalla vihreiden liekkien jälkeen ja kipunsa verenperinnöllä terästetty.

[Kuurankukka]

23. Loputon alkuyö

Remus/James, 23.12.1976


Remus istui vuoteensa laidalla ja katseli äskettäin sytyttämäänsä kynttilää. Hunajan ja suklaan voimakas kombinaatio helli hänen edelleen normaalia herkempiä aistejaan, hän erotti kymmeniä eri tuoksusävyjä ja piti jokaisesta. Tuurilleen uskollisena oli sairaalasiiven ainoa potilas: täysikuu oli saavuttanut huippunsa vain pari päivää ennen joulua, eikä muutos ollut ollut mistään maailman helpoimmasta päästä. Sirius oli isänsä toimesta pakotettu kotiin juuri samaisena iltana ja oli lähtiessään vannonut moneen kertaan kostavansa. Jotenkin ihmiseen kaupalla he olivat kuitenkin pärjänneet Jamesin ja Peterin kanssa. Syvimmät haavat hän oli saanut itse, eikä niistä välittyvä kipu ollut aivan vielä lakannut.

Eikä sydänkohtauskaan ollut kaukana, kun virnuileva James ilmestyi näkymättömyysviittansa alta vuoteen juurelle.
”Aattelin, että täällä on aika kurjaa olla yksin enkä mä saanu unen päästä kiinni”, James selitti ja veti tuolin itselleen.

Remus kiitti häntä uuvahtaneella hymyllä, tuoksukynttilän ja Jamesin silmien yhteinen valo norui näkymättöminä, suurina pisareina alas selkää pitkin. Aina siihen saakka, kunnes tuoksuun sekoittui jotain muutakin. Se oli alkukaltaisen halua, niin hyvin salattua että Remus tajusi sen vasta nyt ja samalla äärimmäisen peruuttamatonta (he ymmärsivät sen nopeasti yön aikana).

[Kuurankukka]

24. Unohtamisen monista taidoista

Remus/Severus, (2. osa) 24.12.1993

A/N: Tässäpä on nyt joulukalenterin/raapaleketjun viimeinen osa. Julkaisu nyt vaan vähän venyi, ja nämä kolme viimeistä kirjoitin yhdellä rysäyksessä yön aikana, kun en saanut nukuttua. Ilmeisesti näitä on joku käynyt lukemassa, ja toivottavasti näistä on edes hiukan pidetty.


Kalpeita arpia täynnä oleva keho kohoili unen hitaassa rytmissä aivan hänen vieressään. Kuun seittiäkin ohuempi varjo kipunoi ja loisti silmäluomilla, kaulalla ja solisluiden harjanteilla, eikä sudesta ollut tietoa missään. Jouluaaton syvin rauha oli peitellyt linnan näkymättömiin rihmastoihinsa ja jokainen myrsky oli laantunut, ainakin lyhyeksi hetkeksi.

Severus kuunteli Remuksen kevyttä hengitystä ja yritti tuudittautua sen rytmiin, muttei onnistunut mitenkään. Ei hänen olisi pitänyt vaeltaa ihmissuden kanssa tähtiin ja antaa lopulta periksi jo syksyllä alkaneella ja koko talven jatkuneelle omituiselle lepatukselle sisuskäytävissään, ei varsinkaan jouluaattona. Hän olisi voinut väittää tulleensa kirotuksi tai huumatuksi – mutta millainen liemimestari ei muka tunnistaisi lemmenjuomaa viinipikaristaan ja hämmästyttävää kyllä, hän tiesi ettei Remus turvautuisi sellaisiin konsteihin, koska tämän ei yksinkertaisesti tarvinnut. Hän oli retkahtanut aivan omasta tahdostaan.

Hän vihasi sitä, että oli nauttinut jok’ikisestä hetkestä, tunteesta että oli vuosikausien jälkeen jonkun haluama. Mutta hän pelkäsi seuraamuksia, periaatteiden polville sortumista ja sitä, että oli ylipäänsä antanut jollekin tavallista suuremmalle vallankahvan.

Lattia oli lähes sietämättömän viileä verrattuna Remus Lupinin kehon ja peitteiden uinuvaan lämpöön, kun hän keräili vaatteitaan pimeästä makuuhuoneesta. Taikasauva löytyi kaavun taskusta – hän näki sen käyttämisen ainoana mahdollisuutenaan, vaikka inhosikin tekoaan.
”Unhoituta”, hän loitsi ja poisti hyvin varovasti Remuksen muistot juhlien puoleen väliin saakka. Valheellisia muistoja hän ei osannut, eikä halunnut luoda. Luullen todella, ettei jättänyt mitään jälkeensä hän poistui huoneesta.

[Renneto]

Taas nättiä, nättiä tekstiä, jota olisi lukenut vaikka kuinka monta osaa lisää. Hienoja tunnelmia eikä uskoisi osaa kertarykäykseksi. Mutta se kevyt oli taas ainakin sata kertaa. x) Jos se tuntuu luontevalta ja siitä tykkää, niin antaa vaan palaa! Hienoja raapaleita kaiken kaikkiaan, ihana kokoelma. Vaikka en tiedä menevätkö nämä oikein raapaleista, joissa käsittääkseni on sata sanaa. Mutta muotoseikat ovatkin vähän pöllöjä.

Susisyntyisenä oli melkoisen romanttinen sielunkumppaineen ja hikisine selkineen, mutta sehän sopi! Ilahduin kun tässä ei ollut liikaa heidän ihmissusiulvontaansa vaan suhdetta käsiteltiin muutenkin vaikka kyllä sekin sieltä paistoi. En oikein tykkää näistä ihmissuden selkä taipui... sen enempää kuin mustatukkaisista pojistakaan. Ihmissuden selässä ajattelen vielä aina, että on täysikuu ja muodonmuutoksen aika. Mutta tämä on kyllä ihan lukijan vika. :D

Poissaollut ja kadonneeksi julistettu oli minusta paras! Jessus mikä tunnelma! Mutta merenrantakaupungilla, uneliaalla kirjakaupalla ja kotiinviemisellä ei tosin voi mennä pahasti metsään milloinkaan. Pidin hirveästi siitä, miten sanamäärään oli saatu asiaa: Charlien katoaminen, löytyminen, kaikki. Tunnelma. Ja se tunnelma. Sanoinko jo tunnelma? Eikä edes päällekäyvä tunnelma. :>

Jouluksi kotiin oli myös ehkä kivoimpia, tykkäsin asetelmasta ja siitä ajanhetkestä, josta raapale oli ikään kuin napattu naps! Harry valvoo teltassa ja Hermione nukkuu vieressä. On helppo kuvitella tilanne ja kuinka Harryn päässä rapisee. Ehkä vain tykkään Hermionestasi?

Paratiisittomat oli yllättävän väkevä, johtuikohan hajusta vai mausta? Pidin viivoista, joilla hahmot piirrettiin ja väreistä, joilla heidät väritettiin. Selkeyden ja kaaosmaisuuden raja oli häilyvä, sillä tarina oli osittain lukijan vapaata riistaa, oli varaa tulkita. Toisaalta asioita kerrotiin myös suoraan:

He kulkivat kohti suhteensa ja menneisyytensä loppua.

Vai kerrottiinkohan sittenkään:

He todella luulivat sitä viimeiseksi yhteiseksi hetkekseen, että kaikki loppuisi nimettömään kadunkulmaukseen.

Oli kiva lukea nämä!

[Beelsebutt]

Hyiiii mua, oon aivan täysin unohtanut tän ficletin sarjan. Sietäisin tulla piiskatuksi :E

Anteeksi

Mä nyt luen vain ton yhden, joka on mulle (MULLE!) omistettu <333 ja sit palaan astialle myöhemmin kun on enemmän aikaa, jookos ananas aurinkokuningas?

Pieni pettymys käväisi kyllä mielessä, kun heti alkupuheesta kävi ilmi, että tää on kaverusficci, mutta koitan kestää tän urheasti kuin... kuin... nainen no ei sillä oikeesti oo väliä, en mä nyt niin slässiin hurahtanut ole, että dissaisin kaverusficcejä, kunhan lätisen lämpimikseni

Kieltämättä oon kuitenkin sen verran slässääntynyt, että heti ficletin alusta päässäni välkähteli kaikenlaista vähemmän-pelkkiä-kaveruusajatuksia mutta joo. Tää on valtavan ihanainen ja semmoinen, öö, sekainen ja sotkuinen ja kovin valtavan lämpöinen (en sano hikinen, enenenenenenenn) ja ruttuinen. Siis ei rypistynyt vaan sellainen haliruttuinen miten herttaista, että James tuolla lailla ajattelee ja luo suoran kanavan Siriuksen sydämeen. Melkein kyllä sanoisin, ettei siihen mitään lankaa tarvita mutta sopiihan se hienosti Siriuksen mustiin kutreihin \o/

Kiitos mussukkainen <3 ja anteeksi saamattomuuteni :E