Author: !YAY!
Beta: Chenoa
Rating: K-11
Genre: Ystävyys
Disclaimer: Minä itse
Warning:Sairaan huonoa tekstiä
Summary:Tyttö yrittää päästä irti mielikuvitusystävästään (tai jotain)
A\N: Tämä tarina on kytenyt mielessäni jo jonkin aikaa, ja jotkin (mitättömät ja typerät) kohdat ovat minulle todella tärkeitä.
1.
Uskotko mielikuvitusystäviin? Minä uskoin kun olin pieni ja minulla oli oma rakas mielikuvitusystäväni.
Hän oli kaikkea sitä mitä olisin halunnut olla. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset ja ruskeat silmät. Hän hymyili kauniisti, hänen naurunsa oli iloa korville ja hänellä oli hyvä sydän. Puhumattakaan siitä millainen liikunnallinen lahjakkuus hän oli.
Leikimme kahdestaan aina ja kaikkialla. Naapureitten lapset karttoivat minua, sillä he näkivät minun usein puhuvan itsekseni ja antavan vauhtia tyhjälle keinulle.
Siihen keinuun liittyykin paljon muistoja. Se oli minulle tärkeämpi paikka kuin kotini. Siellä minä istuin ajan piiskaamalla keinulaudalla nauraen omille jutuilleni ja vieressäni nauroi ainoa ystäväni, jota kukaan muu ei edes nähnyt.
Sitten kaikki se särkyi äitini kuollessa. Tulin kotiin keinuttuani koko päivän. Huusin äitiä eikä hän vastannut. Niinpä menin olohuoneeseen ja löysin äidin istumasta lempi tuolissaan. Ravistelin häntä ja huusin kunnes isä tuli kotiin. Käskin isää herättämään äidin, mutta ei hän herättänyt. Myöhemmin sain tietää, että se oli sydänkohtaus. Minua harmittaa vieläkin, etten tajunnut kuinka sairas äiti oli.
Joka tapauksessa, isä ja minä jäimme kaksin. Myimme vanhan talomme ja muutimme toiseen kaupunkiin. Jätimme keinun, ja sen myötä myös ystäväni katosi elämästäni. Minusta tuli tavallinen seitsemänvuotias tyttö. Tai no, en ehkä ollut aivan samanlainen kuin muut. Minä en nimittäin saanut koskaan ystäviä ja minua alettiin kiusata koulussa. Aloin kuitenkin piirtämään. Lukuisat paperit ja vihot täyttyivät kun annoin käteni kuljettaa kynää vapaasti paperilla. Täytin piirtämisellä ystäväni jättämän aukon elämässäni.
Kun olin kaksitoistavuotias tapahtui elämäni toinen käännekohta. Ja se tuli niin että räsähti, kirjaimellisesti.
Se tapahtui sateisena syyspäivänä. Lähdin ylittämään tietä. Katsoin ihan varmasti molempiin suuntiin, voin vannoa sen. Auto kuittenkin törmäsi minuun ja tajuntani hämärtyi. Viimeinen mitä tunsin, oli valtava kipu oikeassa kädessäni.
Mitään elintärkeää ei mennyt rikki. Tämä oli siis lääkäreitten kanta. Minä olen erimieltä. Oikea käteni rusikoitui käyttökelvottomaksi ja se amputoitiin. Siinä meni utopiani maailmasta kynien ja papereiden kanssa.
Samoihin aikoihin jouduimme muuttamaan isän työn takia, ja tässä sitä nyt ollaan, ventovieraassa pikkukaupungissa ilman elintärkeää kättä ja yhtä ainutta ystävää.
Kannattaako siis uskoa mielikuvitus ystäviin?
---------------------------------------------------
Pyydän mitä nöyrimmin, että mahdollisimman moni tämän lukenut kommentoisi ja auttaisi näin minua parantamaan tekstiäni. Kiitos.
---------------------------------------------------
// Ancka muokkasi ikärajan muotoon K-11, koska K-9 ei ole käytössä.
