// Alaotsikko: FF100
Nimi: Häkkilintu
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Angst, romance, deathfic
Paritukset: Abraxas Malfoy/OC (het)
Ikäraja: S
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja hahmoja, paikkoja tai muita asioita eikä minulla ole mitään oikeuksia niiden käyttöön. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Kyllä sen huomaa, ettei ole oikea ihminen vaan pelkkä maalaus.
A/N: Minä en vieläkään osaa sanoa, mistä idea tähän tekstiin tuli. Osallistuu Sinun Potterisi! ja FF100-haasteisiin.
Sana: 010. Vuodet.
Maalaukset heräävät eloon, kun niiden yksityisen teatteriesityksen päähenkilö on kuollut. Kukaan ei ole vielä oikein ymmärtänyt, miten kuolleen noidan tai velhon sielu siirtyy kankaalle, mutta silti se siirtyy. Minä siirryin aikanani. Ja jos maalauksia on useampia, siirtyy omalla tavallaan niihin kaikkiin ja jakautuu pieniin palasiin. Luojan kiitos minusta on vain yksi kuva, mutta sekin on liikaa.
Se kuva sattuu olemaan erään kartanon seinällä. Ei ruokasalissa tai oleskeluhuoneessa, vaan ylimmän kerroksen tyhjässä makuuhuoneessa. Huone ei ole tyhjä perimmäisessä merkityksessään, vaan keskellä lattiaa on suuri ja pölyinen sohva. Se on käännetty minua kohti.
Minun tauluni puolestaan – se ei ole epämukava. Siihen vain kyllästyy vähitellen, kun istuu muutaman kymmenen vuotta ja katselee, kuinka pöly kimaltelee törkyisten ikkunoiden läpi siivilöityvässä valossa. Ajatukset juoksevat, värit haalistuvat. Kyllä sen huomaa, ettei ole oikea ihminen vaan pelkkä maalaus. Totta puhuen se ajatusten juoksu on vähintäänkin kummallista, eikä maku- tai hajuaistien puuttumiseen totu ikinä. Mieluummin olisin kuollut. Ainoa nautintoni on näinä vuosina ollut se, kun sain katsella aitiopaikalta sinun hidasta kuolemaasi. Se oli osa peliä.
Sinulla oli tapana koputtaa oveen ennen kuin tulit sisälle. Ovea avatessasi huhuilit pehmeästi minun nimeäni. Sinulla oli mielenkiintoinen ääni, hieman käheään vivahtava, joka vanhetessasi muuttui kröhiväksi ja hinkuvaksi.
”Metella?”
Käyttäydyit aina liioitellun kohteliaasti minua kohtaan. Yritit hyvittää viimeisiä sanojasi, pilkkaa, ivaa. Siinä sinä onnistuit, joskin tietämättäsi. Minä en osannut olla sinulle vihainen. Minä muistin vain hyvät hetkemme, nihkeät yöt ja syvälliset keskustelut. Unohdin kaiken pahan meistä kahdesta – sen, miten ärsytit minua, sait minut tuntemaan alemmuudentunnetta. Minä unohdin, kuinka yksikin väärä sana tai kosketus sai minut säntäämään pois tai sinut mylvimään raivoa, minun huoruuttani.
”Anteeksi etten ole päässyt käymään.”
Huora minä olinkin, tai ainakin houkka kun menin ihastumaan sinunlaiseesi mieheen. Sinä olit kova, kylmä ja epämiellyttävä, täynnä omaa erinomaisuuttasi. Se oli sinun merkkisi. En edes itse ymmärtänyt minkä takia pidin sinusta. Sinussa oli kuitenkin niin paljon muuta tuon kaiken alla. Myös sinussa oli pimeä puoli, vaikkakin olit oppinut sen piilottamaan. Ja jonkin sairaan kohtalon oikun takia sinun pimeä puolesi oli minun valoisani. Me olimme yhdessä kokonainen vuorokausi, sillä sinä olit aurinko ja minä kuu.
”Minulla on ollut sinua ikävä.”
Sinä pystyit myöntämään minulle virheesi ja minä annoin sinulle synninpäästön. Ja huvittavinta kaikesta oli se, että minä en osannut pyytää sinulta anteeksi. Minä, pehmeä ja taipuisa naisenalku, muutuin sinun seurassasi kovaksi ja järkkymättömäksi. Sinussa oli jotakin, joka sai minut kapinoimaan ja pakenemaan. Sinä sait minut tuntemaan itseni kokonaiseksi, ja kokonainen en ollut ilman sitä kaikkea julmuutta. Se kai kumpusi sielustani, kaikesta siitä rikkirevitystä. Ja sinä raatelit minua aina vain lisää.
”Ulkona on satanut lunta. Ainakin puoli metriä. Siellä on suuret kinokset, valo kimaltelee –”
Niin, sinä satutit ja haavoitit minua, hitaasti ja tuskallisesti. Piru vieköön, minä en edes tajunnut sitä ennen kuin liian myöhään! Silloin oli jo liian myöhäistä erota sinusta. Minä olin löytänyt oman sielunkumppanini. Sinusta en tiedä. Sinä et tainnut löytää mitään muuta kuin lisää omistushalua.
”Hiljaa! Minä en halua kuulla!”
”Anteeksi Metella, olen pahoillani. En tajunnut.”
Kun koulu loppui ja me erosimme, minä tunsin helpotusta. Ja salaa keräsin joka ikinen sekunti lisää katkeruutta sinua kohtaan. Minulla oli sinua ikävä, aivan järjetön ikävä. Ja sinä et tullut. Minä en voinut nöyrtyä ja kutsua sinua. Se olisi ollut oman leikkimme sääntöjen rikkomista. Minä olin lapsi, hemmoteltu pikkutyttö jolta nyt juuri se lempinukke oli viety pois. Kaikki ne muut nuket ja lelut eivät pystyneet täyttämään ja korjaamaan sitä tyhjyyttä. Minä odotin sinua, odotin monta vuotta. Ja sitten minä kuolin, ja huomasin, että olinkin yllättäen sinun omistuksessasi! Minun olisi pitänyt arvata. Se oli niin tyypillistä sinulta.
Se oli pirullinen, aivan uskomaton temppu, jolla sait minut satimeen. Olin nyt sinun satakielesi kultahäkissä, aina nuoruudenkukkeudessaan. Sinulla oli tapana sanoa
”Minä en jaksaisi ilman sinua.”
mutta et koskaan muistanut, että vaikka pelkkä kuva olinkin, myös minulla oli tunteet. Sinä et ymmärtänyt, millaista oli elää ja katsella sinua. Sinä teit minulle uusia muistoja, jotka hävittivät alleen vanhat. Ja niissä muistoissa sinä vanhenit! Sinusta tuli kumara ukko, puolisokea, kaljuuntuva. Sinun kätesi täplittyivät maksaläikistä ja rypistyivät kun pergamentti. Siltikin minä rakastin sinua. Jossain siinä vanhuuden houreissasi sinä lakkasit rakastamasta minua, mutta et kehdannut myöntää sitä. Ja kun sinä sairastuit, sinulla ei ollut enää mitään syytä taistella vastaan.
”Sinä olet minun syyni elää.”
Ja nyt roikun tyhjässä huoneessa, katselen, kuinka alun perin viininpunainen sohva muuttuu yhä harmaammaksi. Odotan jotakuta.
Odotan sinua.