Alaotsikko: Harry angstaa, koska taikamaailma luottaa Harryn tuhoavan Voldemortin.
Nimi: Ajat on kovat.
Kirjoittaja: Eleanor
Beta: Chihiban
Genre: Angst, vähän Hurt/Comfort
Hahmot: Harry, Severus.
Ikäraja: S
Summary: Harrya koittaa selvitellä ajatuksiaan. Severus toimii terapeuttina.
Disclaimer: Omistan kaiken
No enkä omista, Row omistaa.
Warnings: Fic sisältää kirosanoja. Tietysti jos et pidä liiallisesta angstista ohita tämä fic.
A/N: Tuli kirjoitettua ihan puoliunessa. Sanokaa mielipiteenne, risut sekä ruusut?
Uusi aamu sarasti jälleen Harry Potterin elämässä.
Elämässä, joka oli täynnä murheita ja surua. Se ei todellakaan ollut reilua, että nuori, Harryn ikäinen poika vastasi taikamaailman kohtalosta. Harry oli herännyt jo puoli tuntia sitten, mutta ei jaksanut nousta.
Kuka nyt jaksaisi? Jos joka päivä tulisi eteen uusi asia täynnä ongelmia, suoraan sanottuna helvetinmoisia ongelmia.
Ehkä Feeniksin kilta ja Kuolonsyöjät luopuisivat aseistaan? Niin ei tule ikinä käymään, ja kuinka hyvin Harry tiesikään sen? Liian hyvin. Voldemort oli henkilö joka ei osannut rakastaa. Harry ihmetteli, kuinka Voldemortista oli tullutkaan niin kylmä. Harrykaan ei halunnut enää osata rakastaa tai välittää.
Hän poika nousi vuoteestaan ja huomasi, että oli nukkunut farkut ja huppari päällä. Nykyään Harry teki niin usein. Hän halusi aamuisin nopeasti pois Rohkelikkotornista ennen kuin muut heräsivät luomaan sääliviä katseitaan poikaan, joka niitä ei todellakaan tarvinnut.
Harry päätti lähteä sillalle, joka oli Tylypahkan järven lähellä. Sieltä näki melkein Tylyahon valot, ne loistivat aina kirkkaammin kuin mikään, vaikka kuinka huonosti menisi. Vasta kun sen valot sammuisivat, kaikki olisi mennyttä.
Ajat ovat kovat. Harvat jaksoivat olla enää huoleti, ja hekin, jotka olivat olevinaan huoletta eivät vain halunneet
myöntää, kuinka helvetin huonosti asiat olivat.
Kun Harry teki matkaansa sillalle, hän alkoi miettiä päiviä, jolloin taivas oli rajana. Sitä joko riehuu tai vaipuu masennukseen, Harry oli nähnyt ja kokenut niin paljon, että tiesi sen. Harry tiesi, että ei ikinä enää voisi palata normaalin.
Harry istahti sillalle ja katseli kukkia. Nekin olivat jo irtisanoneet sopimuksensa elämän kanssa, ne olivat kuolleet. Jotkin vahvat yksilöt olivat vielä pystyssä, tosin vain vaivoin.
Harry halusi lähteä pois ja antaa maailman mennä menojaan. Ei todellakaan sillä, että poika pelkäisi kuolemaa tai pelkäsi taistella vaikeuksia vastaan. Harry oli vaan niin väsynyt taistelemiseen. Minne maailmasta oli hävinnyt viattomuus ja rauha? Miksi Voldemort halusi piinata kaikkia näin? Jokainen tunti, jokainen minuutti, jokainen sekunti, jokainen hetki pelkkää piinaa. Minne nuo kadotetut hetket veivät Harrya? Viimeiseen taistoon pahuutta vastaan, niinhän tämä kaikki loppuisi. Kyllä Harry sen tiesi.
Historia kiertää kehää. Kansa herää uuteen ääneen, pelkoon. Kukaan ei haluaisi kuitenkaan pilata hyvää tunnetta vapaudesta.
Harryn ajatukset siirtyivät vapauteen, joka johtaa kansaa. Harry halusi aloittaa vallankumouksen, mutta se olisi liian sotaisaa.
Ha, kuinka tyhmä ajatus, liian sotaisaa! Eikö tässä nyt olla jo sodassa? Harry ajatteli katkerana.
Miten täältä pääse pois? Ei mitenkään. Mitä tehdä silloin kun koko maailma muuttuu vankilaksi? Ei mitään. Pitää vaan olla vahva, niin helvetin vahva. Kuka jaksaa olla vahva koko ajan? Päivästä toiseen, vahva, aina vain vahva. Kuka jaksaa sellaista? Ei kukaan. Harry oli joskus harkinnut ryyppäämistä. Olisi kivaa hukkua pulloon. Tai sitten ei.
Joka tapauksessa ehkä siten voisi lähteä hetkeksi omaan maailmaan. Ehkä siten voisi unohtaa hetkeksi pahuuden, unohtaa hetkeksi kaiken sodan ja saada sisäisen rauhan. Edes hetkeksi.
Jos pojalla olisi ollut edes vanhemmat tukena, niin kaikki olisi ehkä helpompaa. Ei sentään, sehän olisi liian
suuri ylellisyys. Voiko oman perheen laskea edes ylellisyydeksi? Tietysti voi, jos tarkemmin ajatellaan, harvalla on perhe. Ja jos on, se ei ole välttämättä onnellinen.
Kukaan ei ole enää onnellinen. Paitsi se helvetin Voldemort. Vai oliko hänkään? Ehkä Voldemort tunsikin edes vähän tuskaa viattomien ihmisten satuttamisesta? Tai sitten ei. Voldemort ei tunne. Hän ei rakasta, ei anna armoa. Ei mitään.
Harry havahtui ajatuksiinsa jotka seilasivat laidasta laitaan.
Hän katsoi Tylypahkan suuntaan ja huomasi Severus Kalkaroksen kävelevän kohti häntä.
Severus sytytti jästisavukkeen ja istui Harryn viereen.
”Anteeksi, mutta minkä hel...?” poika kivahti.
”…vetin takia istun tässä?” Severus päätti Harryn epäystävällisen kommentin.
”Aivan”, Harry murahti hiljaa katsellen samalla Tylypahkaan päin, harkiten vakavasti lähtemistä.
”Sinulla mahtaa olla vaikeaa. Olen huomannut, kuinka kaikki painostavat sinua”, Kalkaros sanoi yllättävän ystävällisesti. Siltikään kylmyys ei poistunut miehen äänestä, ei hetkeksikään.
”Vittuun koko sakki ”, Harry ajatteli ääneen, mutta lause ei jäänyt Kalkarokselta huomaamatta.
”Anteeksi kuinka? Aikooko valittu kääntää selkänsä pelastusta kaipaavalla kansalle?” Severus sanoi pienesti ivaten.
”En aio, jos annat minulle yhden tuollaisen”, Harry murahti osoittaen Severuksen puolilleen palanutta savuketta. Professori vain naurahti pienesti ja ojensi pojalle savukkeen.
”Odota vain, kohta Päivän profeetassa on otsikko: Harry Potter kuoli keuhkosyöpään”, Severus sanoi kuivasti naurahtaen. Hän varmaan itsekin tajusi kuinka huonon vitsin oli juuri laskenut suustaan. Ei ollenkaan Kalkaroksen tapaista. Silti miehen olemus piristi Harrya jostain oudosta syystä. Kalkaros tuntui olevan ainoa selväjärkinen ihminen jäljellä koko maailmassa.
”Potter, haluatko kuulla mitä äitisi sanoi minulle joskus?” Severus sanoi aivan kuin olisi juuri lipsauttanut jotain.
”No?” Harry vastasi yksinkertaisesti, hän ei todellakaan tiennyt halusiko kuulla.
”Rohkeus on sitä, että uskaltaa uskoa”, Severus lausui katkeraa kaipautta äänessään.
”Auttaakohan tässä tilanteessa nyt joku vitun uskominen, kerropas se minulle?” Harry kivahti. Severus ei ollut uskoa korviaan. Kalkaros alkoi todella sääliä nuorukaista, Harry alkoi olla jo liiankin kyyninen. Aivan kuin maansa myynyt.
”Itse asiassa, auttaa kyllä”, professori vastasi naurahtaen.
”Arvostaisin sinua huomattavasti enemmän jos siistisit suutasi”, Kalkaros lisäsi.
”Aivan, en ole pakottanut sinua jäämään seuraani”, Harry kivahti. Kalkaros pysyi vaiti. Heidän välilleen muodostui aivan kuin äänetön sopimus hiljaisuudesta, joka loi Harrylle pitkästä aikaa rauhallisen olon. Harry nousi ylös sillalta, ja Severus seurasi Harryn esimerkkiä. Hiljaisuuden vallitessa he jatkoivat matkaansa kohti Tylypahkaa. Kun Harry avasin Tylypahkan suuret puiset ovet, poika huomasi kuinka koulu hehkui lämpöä.
Ehkä maailma ei olekaan niin paha paikka. Ainakaan Tylypahka ei ole, Harry ajatteli. Hänen rinnassaan syttyi pieni toivonkipinä paremmasta.
Severus jatkoi matkaansa tyrmiä kohti. Harry taasen kääntyi kohti Rohkelikkotorniin vievää käytävää. Muut nukkuivat vielä, niinpä Harrykin päätti levätä vielä vähän. Hän kipusi portaat ylös poikien makuusalia kohti, siirtyi oman sänkynsä luo ja vaipui rauhaisaan uneen.
Poika näki unen jossa hän hyppäsi sillalta, mutta Severus nosti pojan takaisin maan kamaralle. Harry hymyili unissaan. Hän tiesi nyt, ettei kaikki maailmassa olisi pahaa. Hän tiesi, että oli joku, joka suojeli häntä. Joku, joka uskoi. Ja ehkäpä Harry vihdoin uskoi itsekin.
Rohkeus on sitä, että uskaltaa uskoa.
