Kirjoittaja: Sleepless
Genre: Angst
Ikäraja: Sallittu
Summary: Harry suree Siriusta tämän kuoleman jälkeen.
A/N: Halusin kirjoittaa Siriuksen kuolemasta Harryn näkökulmasta, varsinkin Feeniksin kilta- elokuvan nähtyäni.. ^^ Kommentit enemmän kuin tervetulleita.
***
Järven rannassa oli tyyntä ja hiljaista, kun Harry käpertyi lähelle yksinäistä tammea ja jäi siihen istumaan.
Etäältä kuului vielä ulkona olevien oppilaiden yksittäisiä huutoja ja naurunremakkaa, joka hiipui vähitellen sen aiheuttajien palatessa sisälle linnaan. Harry ajatteli Ronia ja Hermionea, jotka olivat katsoneet huolissaan hänen peräänsä, kun hän oli sanonut lähtevänsä kävelylle Tylypahkan maille ja luikahtanut muotokuva-aukosta käytävälle ennen kuin kumpikaan heistä oli ehtinyt estää.
”Älä tee mitään typerää, Harry”, Hermione oli kuiskannut hänelle nopeasti, hätää ja pelkoa silmissään. Harry oli vain pudistanut päätään sillä hän oli väsynyt vastaamaan ainaisiin varoitteluihin ja neuvoihin.
Vaikka Ron ja Hermione kuinka yrittäisivät, he eivät koskaan tulisi täysin ymmärtämään häntä. Hermione kyllä varoitti Harrya, ajatteli tämän parasta ja pelkäsi tämän puolesta. Mutta oliko hän koskaan menettänyt perhettään? Oliko hän Harryn lailla menettänyt ainoan ihmisen, joka oli ollut hänelle jotain samankaltaista kuin perheenjäsen?
Hermione tai Ron eivät tienneet, kuinka jokainen päivä ministeriön
tapahtumien jälkeen oli hänelle koettelemus, josta täytyi selvitä. Kuinka hän joka ikinen ilta taisteli kyyneleitä vastaan, tuntien sen purevan ja viiltävän tuskan sisällään. Jokainen hetki jona hänen täytyi ajatella tai muistella niitä tapahtumia, syvensi hänen tuskaansa, toi sen kylmän ja pohjattoman surun hänen mieleensä, joka ei tuntunut haalenevan vaan pikemminkin voimistuvan, mitä enemmän aikaa kului.
Vaikka Harryn ympärillä oli ihmisiä, hänestä tuntui kuin hän vaeltaisi sakessa sumussa, ilmeettömien kasvojen ajelehtiessa lähemmäs ja taas kaikkoavan, kun hän torjui ne ja niiden omistajat.
Ohikulkijoiden osaaottavat sanat soljuivat Harryn aivojen läpi aivan kuin ne olisivat olleet vain heikkoja henkäyksiä hänen surunsa pinnalla. Sillä eihän niillä ollut merkitystä, millään ei enää ollut.
Öisin hän joutui uudestaan kohtaamaan elämänsä kamalimmat hetket, pitkät mustat käytävät, joita pitkin hän juoksi Siriusta huutaen, huutaen kunnes hänen keuhkonsa puristuivat kasaan ja hän lysähti tyhjään pimeyteen, kuiskaillen edelleen Siriuksen nimeä, toivoen jossain syvällä sydämessään tämän sittenkin kuulevan hänen äänensä.
Ja silloin häneen eteensä piirtyi kuva Siriuksen kasvoista, sammuvista silmistä ja ruumiista, joka kaartui kauniille kaarelle kadotessaan kuin hidastetusti lepattavien verhojen taakse. Ja aina silloin hän säpsähti hereille, kyynelten valuessa valtoimenaan hänen silmistään, sydämen haljetessa surusta ja menetyksen tuomasta tuskasta.
Ainoa ihminen, jolle Harry oli pystynyt puhumaan Siriuksen kuolemasta, oli ollut Remus. Sillä Harry tiesi Remuksen olevan ainoa, joka ymmärsi häntä täysin, kokiessaan itse saman ikävän ja tuskan. Remus oli saapunut Tylypahkaan Siriuksen kuoleman jälkeen ja vaatinut saada puhua Harrylle, ilmeisesti aavistaen missä kunnossa tämä oli. He olivat lähteneet kävelylle ja silloin, puhuessaan Remuksen kanssa, Harryn suru oli hetkeksi hälventynyt.
”Sirius ei pelännyt kuolemaa, joskus minusta tuntui, että hän aavisti sen olevan lähellä”, Remus
puhui hiljaa ja Harry käveli hänen vierellään vaitonaisena, suunnaton kipu sisällään.
”Hän oli suunnattoman iloinen saadessaan sinut Kalmanhanaukiolle, Harry. Hän välitti sinusta todella paljon ja halusi olla sinulle mahdollisimman hyvä kummisetä.”
”Niin hän olikin”, Harry sai sanottua ja Remus katsoi häntä lempeästi. ”Tiedän miltä sinusta tuntuu, Harry, sillä ikävöin itsekin Siriusta paljon. Muista kuitenkin, ettei Sirius olisi koskaan halunnut sinun luovuttavan, lakkaavan elämästä, ainakaan hänen takiaan.”
Harry nyökkäsi katsoessaan Remusta ja löytäessään tämän silmistä ymmärryksen, jollaista ei ollut kenelläkään muulla.
Harry tuijotti ilmeettömin kasvoin järvelle, jonka toisella puolella punertava aurinko hiljalleen laski. Näky oli kaunis, mutta silti se muuttui Harryn silmissä koleaksi ja harmaaksi, ja siellä rannalla Sirius oli maannut, liian väsyneenä vastustamaan ankeuttajien voimaa. Silloin Harry oli pelastanut kummisetänsä, saanut voimaa ajatuksesta, että hän saisi muuttaa Siriuksen luokse, tuntea kerrankin kuuluvansa jonnekin, olevansa tärkeä jollekulle. Miten monesti Sirius olikaan auttanut häntä, miten monesti Harry oli voinut turvautua Siriukseen, kun kukaan muu ei ollut osannut häntä lohduttaa? Sirius oli aina välittänyt hänestä, ajatellut hänen parastaan. Ei hän voinut olla poissa, ei niin voi käydä. Harry ei halunnut ymmärtää sitä, ei hyväksyä väistämätöntä.
Ja hän muisti kuinka onnellinen oli ollut, kun Sirius oli lähettänyt hänelle kirjeitä, ilahduttanut häntä höpisemällä niitä näitä, kysymällä hänen vointiaan, neuvomalla Harrya hänen neljäntenä vuotenaan.
Harry oli ollut pakahtua onnesta, kun pöllö oli ensimmäistä kertaa saapunut suuressa salissa hänen luokseen, tuoden Siriuksen kirjettä. Lopultakin hänellä oli joku, joka välitti siitä mitä hänelle kuului.
Kun viides vuosi oli alkanut, Harry muisti miten mukavaa oli ollut nähdä Sirius kesän jälkeen, nähdä tämän hymyilevät kasvot ja lämpöä tuikkivat harmaat silmät ja tuntea tämän turvalliset käsivarret ympärillään, kun Sirius saapui eteiseen halaamaan kummipoikaansa. Siriuksen määrätietoiset eleet helpottivat Harryn oloa ja tämän lohdulliset sanat auttoivat enemmän kuin mitä Harry edes silloin oli osannut ymmärtää.
Harry oli nauttinut Siriuksen ja Remuksen seurasta melkein enemmän kuin Ronin ja Hermionen, sillä he tuntuivat ymmärtävän kaiken mikä Harryn mieltä milloinkin painoi. Parasta oli kuitenkin se, että Sirius ja Harry olivat saattaneet jäädä takkatulen ääreen muiden mennessä nukkumaan ja jutella tuntikausia, Siriuksen kertoillessa Jamesista ja heidän yhteisistä kouluvuosistaan Tylypahkassa. Niinä hetkinä Harry oli ollut onnellisin, hän oli tuntenut saaneensa osan perheestään takaisin.
Harryn kurkkua kuristi, kun hän muisteli, mitä Sirius sanonut Tylypahkaan lähtöä edeltävänä iltana, kun hän oli kertonut hiljaisista peloistaan Siriukselle, niistä joista hän ei ollut uskonut voivansa puhua kenellekkään.
”Harry, minä todella odotan sitä, että tämä kaikki loppuu. Sillä kun tämä kaikki on ohi, minä ja sinä, me kaikki yhdessä, voimme viimeinkin olla se perhe, jonka sinä menetit ja jonka minä sinusta löysin.”
Silloin Sirius oli halannut Harrya, taputtanut tätä olalle ja kävellyt pois. Harry oli jäänyt katsomaan hänen peräänsä ja uskonut täydestä sydämestään, että vielä joskus hän ja Sirius saisivat takaisin sen, minkä olivat menettäneet kohtalon käsiin.
Kyyneleet kirvelivät taas Harryn silmissä, kun hän muisteli tuota hetkeä. Miten he olivat saattaneet viedä Siriuksen pois häneltä, viedä Siriukselta elämän, joka oli niin paljon häntä koetellut? Harry ei antaisi koskaan anteeksi.
Joka ikinen päivä Siriuksen kuoleman jälkeen Harry oli syytellyt itseään, syytellyt kunnes oli liian väsynyt edes uskomaan mitään muuta.
Hän jaksoi vihata itseään sen vuoksi, että oli niin sokeasti uskonut Voldemortin luomaan näkyyn, näkyyn joka oli lopulta tuhonnut Siriuksen, joka ei ollut pystynyt jättämään Harrya yksin tietäessään tämän olevan vaarassa.
Mutta se näky oli ollut kauhea, se oli saanut Harryn järjen sumenemaan, saanut hänet ryntäämään päättömiin tekoihin. Hän ei ollut pystynyt sulattamaan näkyä, jossa Voldemort kidutti Siriusta, yrittäen saada tältä tietoja, joita Sirius ei olisi koskaan antanut. Hän oli nähnyt niin elävästi tuskan Siriuksen kasvoilla ja tiennyt, ettei voinut antaa sen tapahtua. Hän ei voisi antaa Siriuksen kuolla.
Taistellessaan salaperäisyyksien osastolla Harry oli tuntenut ensin pelkoa siitä, ettei Sirius ollutkaan siellä, ja sitten järjetöntä iloa ja helpotusta nähdessään tämän tulevan ja ryntäävän taisteluun muitten mukana. Harry oli nähnyt Siriuksen olevan niin täynnä elämää tämän väistellessä kuolonsyöjien kirouksia – Sirius oli hymyillyt Harrylle, uskonut Harryyn.
”Sinun pitää viedä muut pois täältä, minä jatkan tästä”, Sirius oli sanonut Harrylle ja palannut
takaisin taisteluun.
Kun Harry näki tappokirouksen osuvan Siriuksen rintaan, hetkeksi koko maailma pysähtyi hänen ympärillään, hän lakkasi hengittämästä sillä samalla sekunnilla kuin Siriuskin – kuin unessa hän oli juossut portaita alas, Siriuksen kadotessa verhon taakse. Harry ei ollut kuullut omaa huutoaan, ei huomannut Remuksen saapuvan hänen vierelleen ennen kuin tämän kädet estivät häntä juoksemasta verhon luo, Siriuksen luo.
”Harry, hän on poissa, Sirius on kuollut”, Remus sanoi äänellä, joka särkyi, vaikka Harrya pitelevät kädet eivät irrottaneetkaan otettaan.
Ja kun Harry ymmärsi Remuksen sanat, kun ne tunkeutuivat hänen tajuntaansa ja aiheuttivat
hirveän tietoisuuden Siriuksen kuolemasta, Harry menetti jotain, joka oli merkinnyt hänelle syytä jatkaa taisteluaan.
Järven toisella puolella aurinko oli jo laskenut, kun Harry vielä istui tammen alla, tuskan puristaessa hänen sydäntään tavalla, joka sai hänet uskomaan, ettei se koskaan loppuisi.
Hän kaivoi taskustaan peilin, jonka pinta välkehti hämärässä, ja katsoi sitä. Peilin toinen puoli oli ollut Siriuksella, mutta enää siitä ei ollut mitään hyötyä. Sirius ei enää koskaan voisi puhua Harrylle.
Turhautuneena Harry paiskasi peilin kaikin voimin kiveen, ja se halkesi kahtia jättäen molempiin puoliskoihin terävän reunan. Harry tarttui mitään ajattelematta toiseen palaan ja asetti sen käsivarrelleen vihan ja surun käydessä ylivoimaisiksi, ja viilsi ihoaan syvältä, aiheuttaen itselleen kipua, joka syrjäytti hetkeksi surun hänen sisältään.
Harry oli asettamassa pelinpalaa uuteen kohtaan käsivarressaan, veren valuessa entisestä haavasta, kun hän yhtäkkiä näki mielessään Siriuksen huolestuneet ja järkyttyneet kasvot, jos tämä nyt olisi näkemässä kuinka Harry satutti itseään.
Kaikki voimat tuntuivat pakenevan hänen ruumistaan, ja hän antoi peilinpalan valahtaa kädestään maahan purskahtaessaan itkuun, joka vavisutti koko hänen ruumistaan ja sydäntään.
Sirius oli poissa, eikä Harry enää voinut uskotella itselleen muuta. Hänen oli pärjättävä ilman Siriusta, ihmistä johon hän oli aina voinut turvautua. Jota hän oli rakastanut.
Harry nousi ylös ja jäi tuijottamaan järvelle. Hetken hän oli aivan varma että suuren, mustan koiran hahmo oli vilahtanut puiden takana. Sitten hetki meni ohi ja Harry hymyili surumielisesti kyyneltensä läpi, uskottuaan mahdottomaan.
”Hyvästi, Sirius”, hän kuiskasi ja kääntyi lähteäkseen, jätti taakseen maailman, johon Sirius oli kerran kuulunut, jonka poluilla tämä oli ollut Harryn turvana loppuun asti.
