Title: I wish I could
Author: jennimur
Rating: Oiskohan S muutaman kirosanan takia.
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäPairing: Lily/James
Genre: angst, ehkäkaiketi hieman fluff, pääasiassa luultavasti draamaa.
Disclaimer: En omista hahmoja, ne kuuluvat Rowlingille. En saa tästä minkäänlaista rahallista palkkiota.
Summary: Parisuhteessa ei ole aina helppoa.
A/N: Pah ja pah, tämä on tälläinen tylsähkö ja lyhyt tekstipätkä joka syntyi aika lailla tyyliin tuosta noin vaan. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa edes jotain, albuhaasteen deadline kun lähestyy uhkaavasti. En ollut femmeilytuulella, joten tämä syntyi. Nimi on tylsä, tiedän. Minua väsyttää ja mielikuvitus alkaa olla loppuunkulutettu tältä päivältä. Luonnollisesti elän kommenteista, joten jos edes joku kommentoisi niin olisin erittäin iloinen. Virheistä saa ja pitää huomauttaa, silmät ristissä tulee hypittyä niiden yli.
Tästä voi kuunnella Musen Stockholm syndromen jos haluaa, käytin sitä aikalailla pohjana tähän. Sanat löytyvät lopusta.
//Lisäksi osallistuu FF10 sanalla varjo.
I wish I couldLily seisoi Jamesin edessä selitystä vaatien. Hän vaati kuulla totuuden, mutta todellisuudessa hän halusi sen kääntöpuolen, valheen, lupauksen siitä että kaikki oli hyvin, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Hän ei tiennyt mitä halusi. James seisoi paikallaan Lilyn läpitunkevan katseen edessä. Kerrankin hän vain oli, ei liikkunut ollenkaan, jalka ei takonut hermostunutta tahtia, silmät eivät vaellelleet, käsi ei haronut mustaa hiuspehkoa. Lily oli kerrankin hiljaa ja odotti, yleensä hän vaati kaiken juuri sillä hetkellä, selityksen nyt ainakin. Tällä kertaa hän tiesi totuuden, hän halusi pitkittää sen kuulemista, sitä lopullista tuomiota.
"Lily, minä tiedän, että sinä tiedät. Minä..." James änkytti. Hän ei saanut sanaa suustaan. Ennen niin itsevarma kuori oli vain varjo, hän oli täysin oma itsensä, haavoittuvainen ja kokonaan Lilyn armolla.
"Sinä mitä?" Lily tiuskaisi. Hän käänsi katseensa Jamesista, hän ei voinut enää katsoa. Koko ajan hän kuvitteli Jamesin ja Amber Kellerin luutakomerossa vähemmän kunniallisissa puuhissa. Kyyneleet uhkasivat valua hänen poskilleen, mutta Lily ei sallinut sitä. Hänen oli pakko pysyä tyynenä. Hoitaa tilanne siististi ja sotkuttomasti.
"Minä petin sinua", James sanoi ääni murtuen. Lily katsoi kauhistuneena kuinka kyyneleet valuivat Jamesin kasvoilla, hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt Jamesin itkevän. Hän ei halunnut nähdä, hän halusi tavallisen Jamesin, jolla oli aina jonkinlainen suoja ympärillään, se läpäisemäton muuri, joka antoi täysin välinpitämättömän kuvan. Siten häntä oli helpompi vihata.
"Niin sinä teit", Lily sanoi hiljaa. Hän ei voinut korottaa ääntään, pala hänen kurkussaan esti sen.
"Lily anna anteeksi. Lupaan, ei, vannon etten enää ikinä -", James ei koskaan päässyt loistavassa anteeksipyyntöpuheessan alkua pidemmälle. Lily menetti kontrollin, päästi vihansa valloilleen. Hän ei hallinnut tilannetta.
"Turpa kiinni, James! Sinulle ei ole mitään oikeutta tulla pyytelemään anteeksi koiranpentukatseesi kanssa! Minä inhoan sinua, sinä et koskaan muutu, tiesin sen. Aina alusta asti. Olin vain joku helvetin saavuttamaton kohde, jota jahtasit juuri saavuttamattomuuden vuoksi. Painu helvettiin!" Lily huusi, hän huusi ja huusi. Koko ajan kovempaa. Hän ei voinut lopettaa. Ahdistava olo sai hänen hengityksesä muuttumaan pinnalliseksi, maailma tuntui musertuvan hänen ympärilleen. Kyyneleet olivat lähellä murtaa padon.
"Lily", James sanoi hiljaa ja yritti koskea häneen. Lily astui askeleen kauemmas, lähelle ovea.
"Evans. Se on Evans", Lily sanoi ja astui ovesta ulos. Hän paiskautti oven kiinni ja lähti juoksuun. Hänen oli pakko päästä pois, mahdollisimman kauas Jamesista.
* * *
Lily juoksi suorinta tietä ulos, huispauskentän luo. Hän otti luutavarastosta luudan ja puristi sitä kädessään kovaa. Liian kovaa. Kyyneleet tulivat, vaikka hän yritti pitää ne poissa. Se kaikki sattui, sattui niin paljon. Kaikki se raastoi häntä. Hän rakasti Jamesia ja oli oppinut luottamaan häneen, mutta ei. Juuri kun hän oli alkanut tuntea olonsa hyväksi, suorastaan loistavaksi, tuli joku ja iski hänet takaisin maahan. Niin kävi aina. Hän inhosi sitä. Lily pyyhki kyyneleet pois rivakasti, jokainen niistä tuntui hapolta, niin polttavalta. Hän nousi luudan selkään ja ponnisti vauhtia maasta. Hän halusi unohtaa.
Lentäessään Lily yritti kaikkensa ollakseen ajattelematta Jamesia, mutta silti jokainen hänen ajatuksensa liittyi häneen. Lily ajatteli Petunian hirveää kukkamekkoa - seuraavaksi mieleen tuli kuinka hän oli nauranut Jamesin kanssa kerrottuaan tälle siitä. Häntä ja Jamesia yhdisti liian moni asia. Liian monta yhtäläisyyttä, liian monta muistoa. Lily muisti aikaisemmat riidat ja niinkutsutut erot. Jokainen oli päättynyt niin, että hän oli antanut Jamesille anteeksi jos jotain anteeksi annettavaa oli ollut ja he olivat palanneet takaisin yhteen. Lily päätti että se oli viimeinen kerta. Enää hän ei antaisi Jamesille anteeksi, se olisi viimeinen kerta kun hän unohtaisi.
* * *
Lily katseli taivasta. Hän katsoi tähtiä ja etsi kuvioita niistä. Hän oli ajatellut, että kun hän jätti Jamesin, kaikki muuttuisi paremmaksi. Hän unohtaisi ja jatkaisi elämäänsä. Lily oli joutunut toteamaan sen vaikeaksi, melkein ylitsepääsemättömäksi. James oli hajalla, eikä tämä edes yrittänyt peittää sitä. Ei yrittänyt, ei halunnut, ei pystynyt, Lily ei ollut varma mistä se johtui. Sen hän tiesi kuitenkin varmaksi, että James oli enää vain varjo entisestä. Ei ollut mitään jäljellä. James oli kalpea, hän ei enää syönyt, kävi tunneilla ja oli vain näennäisesti paikalla, McGarmiwa joutui kutsumaan Jamesia nimeltä ainakin viidesti ennen kuin tämä havahtui ja silloinkin antoi vastaukseksi vain jotain epämääräistä. Kelmit olivat huolissaan, se oli selvä. Kaikki muutkin olivat huolissaan. Lily yritti olla olematta. Hän oli puhunut Remuksen kanssa, tai Remus oli oikeastaan vaatinut häntä puhumaan kanssaan. Puheenaiheena oli tietysti ollut James, juuri se, jonka Lily oli suhteellisen taidokkaasti unohtanut ja vältellyt. Enää hän ei ollut niin varma siitä oliko hän tehnyt oikean ratkaisun. Kaikki ilman Jamesia tuntui väärältä, esimerkiksi nurmella makaaminen ja tähtien katsominen. Aivan kuin asiat olisi jaoteltu James- ja ei-Jamesasioiksi. Suurin osa luokiteltiin automaattisesti ensimmäiseen kategoriaan, vain pienenpieni murto-osa jäi viimeiseen.
Huokaus, joka Lilyn huulilta karkasi oli väsynyt. Kaikki oli sekaisin. Paineet kasaantuivat Lilyn harteille, mikään ei tuntunut oikealta. Hän kuuli askelia jostain ja kohottautui läsiensä varaan katsomaan. Hän otti nopeasti taikasauvan viereltään ja piti sitä piilossa, mutta hyökkäysvalmiina. Lilyn kaikki aisti terävöityivät, adrenaliini syöksyi suoniin. Oli pimeää, Lily puri huultaan. Aika tuntui hidastuvan, kaikki tuntui menevän aivan liian hitaasti. Tuuli seisoi, ei kuulunut muuta ääntä kuin Lilyn tiheäksi muuttunut hengitys ja hitaat askeleet.
"Lily?" ääni oli kysyvä, tuttu, aivan liian tuttu. Lily laski sauvansa ja kirosi ääneti huonoa tuuriaan.
"James."
"Minä lähden häiritsemästä. Minä... ei ollut tarkoitus", James mutisi kaikkea muuta kuin omalla äänellään.
"Ei. Meidän pitää puhua", Lily sanoi ja yritti kasata ajatuksiaan. Hän ei ollut valmis keskusteluun, mutta parempaa tilaisuutta hän ei luultavasti saisi. James istui nurmikolle sanomatta sanaakaan.
Hiljaisuus oli rikkumaton, kumpikaan ei halunnut rikkoa sitä, vaikka se soi heidän korvissaan ja tuntui painostavan heitä. Lopulta Lily avasi suunsa.
"Minä inhoan sinua. Tai inhosin. En tiedä. Kaikki on sekaisin, enkä minä... en tiedä."
James oli hiljaa ja näytti keskittyvän ankarasti. Lily puri huultaan kovaa, aina vain kovempaa. Hänen teki mieli rukoilla Jamesia sanomaan edes jotain.
"Minä rakastan sinua. Rakastin, rakastan, olen rakastanut, tulen rakastamaan, en voi sille mitään. Minä en tiedä mitä tekisin ilman sinua, olen vain niin helvetin typerä. Minä en voi tehdä muuta kuin pyytää anteeksi ja vannoa ettei se toistu", James sanoi ja vaikutus oli kuin Lilyltä olisi lyöty ilmat pihalle. Hän ei ollut odottanut sitä, hän oli olettanut että James olisi menettänyt kiinnostuksensa ja alkanut vähitellen inhota Lilyä. Lily oli ollut valmis melkein kaikkeen, kaikkeen paitsi rakkaudentunnustukseen. Hiljaisuus oli aikaisempia pidempi. Lily mietti, hän yritti selvittää oliko hän valmis yrittämään uudelleen vielä kerran. Hän oli luvannut itselleen ettei enää antaisi anteeksi, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän ei voinut elää ilman Jamesia. Oivallus iski Lilyn tajuntaan. Hän ei voinut elää ilman Jamesia.
"Anteeksi", James sanoi ja nousi ylös, lähti kävelemään pois. Lily tiesi että se oli loppu, kaiken loppu jos hän antaisi Jamesin mennä. Hän ei voinut tehdä sitä. Silläkin uhalla että hän vain särkisi itsensä ja kiduttaisi itseään - hänen oli pakko tehdä se. Hän saattoi olla hullu, masokisti, ehkä muuten vain toivoton, mutta hän ei voinut antaa sen kaiken sortua. Lily nousi nopeasti ja juoksi Jamesin kiinni. Hän tarttui tätä kädestä ja käänsi ympäri. He olivat kasvokkain. Ilta oli viileä ja he molemmat tunsivat sen voimakkaammin kuin koskaan. Hengitys tuli ulos huuruna. Katseet kohtasivat ja hetkestä tuli sekunnissa latautunut, niin latautunut, että kuka tahansa olisi voinut aistia sen. Lily yritti etsiä sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Hän ei tiennyt oliko edes sanoja, kaikki tuntui niin sekavalta. Lily kohottautui hieman varpailleen ja James kumartui, heidän huulensa olivat puolen sentin päässä toisistaan. Hetken epäröinti ja pian huulet koskettivat. Lily tiesi sen olevan oikein. Viha ja rakkaushan lopulta kulkivat käsi kädessä. Hän tajusi että he kuolisivat, kaikki olisi turhaa. Turhaa jollei hän saisi olla Jamesin kanssa. Sitten hän unohti kaiken, kaiken muun paitsi Jamesin.
*****
Muse - Stockholm Syndrome
I won't stand in your way
Let your hatred grow
And she'll scream and she'll shout
And she'll pray and she had a name, yeah she had a name
I won't hold you back
Let your anger rise
And we'll fly and we'll fall and we'll burn
No one will recall, no one will recall
kertosäe:
This is the last time I'll abandon you
And this is
The last time I'll forget you
I wish I could
Look to the stars
Let hope burn in your eyes
And we'll love and we'll hate
And we'll die
All to no avail, all to no avail
kertosäe(2x)
