Nimi: Ketunpuuhka olkapäillään
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: tunnelmointidraama
Varoitukset: transfobia
Haasteet: Raapalekaivo, Spurttiraapale IV, Otsikoinnin iloja (eläinotsikko) ja Albumihaaste #5
PMMP - San FranciscoA/N: Huh. Olipas tämä vaikea saada ulos. Oli jotenkin niin selkeä visio, mutta toteautus ei meinannut lähteä toimimaan. Sitkeys kuitenkin kannattaa, ja olen tyytyväinen lopputulokseen :>
Ketunpuuhka olkapäillään
Ne huutaa raivoissaan: “Ei, mies ei toimi noin!”
Kauneus kai loukkaa niitä, minkä sille voin
Ja ruumistani täällä vaikka pilkataan
sieluuni koskea ei voi milloinkaan
(PMMP – San Francisco)
Iltaratikka pysähtyy, ja ihmistungos tukkii sen ovet. Seison sivummalla ja odotan, että pahin paniikki tyyntyy.
Kadut eivät koskaan lakkaa liikkumasta. Kaupungin neonvalomainokset välkkyvät sateenkaaren väreissä, ja läheisestä baarista kajahtava jazz-musiikki tuo mieleen yönsiniset cocktailit ja tanssin huuman. Juuri sellaisena San Francisco on minulle kaikkein rakkain. Ilta toisensa jälkeen tämä kaupunki lumoaa minut silkalla eläväisyydellään.
Noustessani ratikkaan ajaja ei tervehdi minua. Se ei ole uutta. Etsin vapaan paikan. Kuvittelen kuiskaukset paljettimekkoni kahinaksi. Kieltäydyn ymmärtämästä halventavia sanoja. Joku ojentaa jalkansa käytävälle, ja minä kompuroin. Tartun kaikin voimin kaiteeseen, etten kaadu. Käsivarteni lihakset jännittyvät pyöreiksi ja pinkeiksi.
”Vitun friikki”, joku sihahtaa. Sanaruoska sivaltaa suojakuoreni rikki. Säpsähdän, mutta mitään muuta en heille anna. Päättäväisesti minä ravistelen julkeat katseet keholtani. Onneksi edessä istuva nainen kuorsaa niin lujaa, että sen alta on mahdoton kuulla enempää loukkauksia.
Katson kaupunkiani. Tänään se näyttää aivan erityisen kauniilta ja salaperäiseltä. Hämyinen ilta valoineen saa San Franciscon hehkumaan.
Jokin silmäkulmassani kiinnittää huomioni. Minua tuijottavat ruskeat lapsenkasvot. Kun lapsi jää kiinni tuijottamisesta, tämä vain hymyilee sädehtivästi valkeilla maitohampaillaan. Suupieleni kohoavat.
”Kaunis”, lapsi sanoo puuhkastani. ”Saako koskea?”
”Totta kai”, sanon. Pieni käsi sivelee hellästi ketun turkkia. Tunnistan autuaan ilmeen. Näytin itse aivan samalta, kun puin ketunpuuhkan ensikertaa ylleni.
”Sinä näytät hienolta. Oletko menossa juhliin?” lapsi kysyy.
”Tavallaan”, sanon. ”Menen katsomaan, kun ystäväni esiintyy.”
”Laulaako hän?” lapsi kysyy. Tämän silmät syttyvät.
”Laulaa. Ja tanssii”, sanon.
”Minäkin laulan!” lapsi innostuu ja laulaa samaan henkäisyyn säkeen vanhasta balladista, jonka nimen olen unohtanut. Sävelen tunnistan kuitenkin heti. Lapsen äänen herkkyys yllättää minut. Taputan käsiäni. ”Luuletko, että minäkin saan joskus esiintyä?”
”Olen varma, että saat. Sinulla on upea ääni”, sanon. Lapsi hihkuu riemusta. Me jutustelemme, kunnes pysäkkini tulee, ja minun on pakko lähteä. Näen ratikan ikkunasta, kuinka lapsi vilkuttaa minulle hyvästiksi. Lähetän hänelle lentosuukon, ja olen kohtaamisesta kiitollinen.
Kävelen San Franciscon kaduilla ja tulen osaksi sen hehkuvaa maisemaa.