Title: Näkyvä
Author: Puukissa
Beta: -
Genre: draama, angst ? Ehkä.
Pairing: Non
Rating: S
Summary: Tämä oli Remus jonka kaikki näkivät.
A/N: En oikein tiedä mikä tämä on, hetken mielijohteesta syntynyt raapustus. Uskon että tämä on todella tylsää luettavaa, ja virheitä varmasti löytyy, kielioppi kun ei ole minun paras kaveri. Tämä on myös mitä varmimmin täynnä kliseitä. Tähän voi mahdollisesti tulla itsenäinen jatko-osa joskus, mutta tällä hetkellä on vain tämä tässä. En todellakaan suosittele teitä tätä lukemaan.
Näkyvä
Remus Lupin, pieni poika sinisessä neuleessaan, istui junanpenkillä maisemia ikkunasta katsellen. Hänen katseensa eksyi välillä hänen mustiin kengänkärkiinsä, ja kuluneiden farkkujen peittämiin jalkoihin, jotka niitä heiluttivat. Ne olivat hieman liian lyhyet jalat, jotta ne olisivat yltäneet koskettamaan junan tummaa lattiaa. Ne olivat myös hieman liian laihat jalat, niin kuin koko poika itsekin, hieman liian kulmikas ja riutunut, mutta komea yhtäkaikki.
Remus vei ajatuksissaan kätensä sukimaan hiekanvärisiä, pitkiä hiuksiaan, ja antoi silmiensä levätä ohi vilisevässä, syksyisessä maisemassa. Kohdistamatta katsettaan erityisesti mihinkään. Vaikka hän ei ollut matkustanut tätä matkaa koskaan aiemmin, hän tiesi ettei näkisi ulkona mitään, mikä keventäisi hänen ajatuksiaan.
11-vuotiaaksi pojaksi Remus oli rauhallinen ja tyyni. Hän kulutti aikaansa kävelyretkillä metsässä, ja illan tullen nojatuolissa kirjoihin hautautuneena. Hänen silmistä kuvastui viisautta ja harkitsevuutta, eikä hän koskaan liikehtinyt hermostuneesti. Hän oli kohtelias, ja osasi pitää yllä keskustelua muustakin kuin siitä, minkä makuinen oli pahin Jokamaunrae.
Tämä oli Remus jonka kaikki näkivät. Ei siis ollenkaan kuin ikäisensä. Mutta vain Remus itse tiesi, ettei ollut ollenkaan kuin ikäisensä edes sisältä päin.
Kun Remus hampaiden harjauksen jälkeen tuijotti itseään peilistä, ei hän nähnyt silmissään viisautta, eikä edes harkitsevuutta. Hän näki ruskeat, hieman vinot silmät, joissa pilkahti joka toisen räpsäyksen jälkeen jotain villiä. Sen jälkeen ne palasivat hämmentyneiksi, ja ehkä tietyssä valossa katsottuna, alakuloiseksikin.
Kun Remus hiipi huoneeseensa ja käpertyi sänkyynsä nukkumaan, ei hän naputellut sormiaan peittoa vasten, odotellen unen tuloa. Sen sijaan hän kuunteli patjasta kaikuvaa sydämenlyöntiä, jota hän pienempänä luuli kaatosateen rummutukseksi kattoa vasten. Jos hän kuunteli oikein tarkkaan, hän erotti siinä askelia. Yhdet rauhalliset ja vakaat, toiset nopeat kuin tuuli, paljasta maata vasten hakaten.
Kun Remus seuraavana päivänä lähti perheensä kanssa kohti Lontoota, kulunutta matka-arkkuaan perässä vetäen, ei hän tuntenut itseään kohteliaaksi. Jutellessaan asemalaiturilla muille junaan nousijoille, hän tunsi ainoastaan arven painon oikeassa kyljessään, ja varoi tarkasti mitä sanoi. Hän käänsi keskustelut yleisiksi ja piti huolen, ettei jättänyt toiselle tilaa kysyä mitään henkilökohtaista.
Sillä tavalla Remus oli viisas. Hän tiesi jo silloin, että jos ulospäin hehkui pelkkää rauhaa ja tyyneyttä, pystyi kätkemään sisälleen mitä vain. Pystyi olemaan läsnä olematta kuitenkaan, ikään kuin näkyvä näkymätön. Kukaan ei kiinnittäisi huomiota mihinkään, mihin et halua.
Koska Remuksen silmät alkoivat väsyä pomppimaan vanhoista linnoista, kellertäviin puihin ja kivisiin nurminiittyihin, hän käänsi katseensa takaisin syliinsä. Hänen oikea kätensä pureskeltuine kynsineen näpräsi vasemman käden hihansuuta. Villalanka oli lähdössä karkaamaan. Hän ajatteli äitiään joka paidan oli kutonut.
Remus hätkähti ajatuksistaan, kun tunsi kevyen potkun jalassaan. Hän kohotti katseensa vastapäätä istuvan, tuntemattoman pojan silmiin. Pojan mustat hiukset olivat jopa epäsiistimmät kuin Remuksen.
”Kai sinä sentään kuulut Rohkelikkoon, vai onko sinunkin sukusi täynnä ällöttäviä Luihuisia, kuten tuon tuossa?” Poika kysyin luultavasti jo kolmatta kertaa, virnistäen.
Remus katsoi vieressään istuvaa, hauskan näköistä poikaa, joka virnisteli takaisin kysymyksen esittäneelle pojalle. Ja mietti, mitä ällöttävää Luihuisissa olisi.
”Minä… En todellakaan osaa sanoa mihin kuulun”. Remus vastasi totuuden mukaisesti. Hänellä ei ollut aavistustakaan pääsisikö ihmissusi Puuskupuhiin.
Ja se oli vain yksi tuhansista kysymyksistä, jotka tällä hetkellä valtasivat hänen mielen. Eikä hän tiennyt vastausta niistä yhteenkään.
Kuten hän ei tiennyt sitäkään, että kun vaunuosastoon hetken päästä astuisi vielä neljäs, pienikokoinen poika, näkisi hän edessään kolme hänen tulevan elämänsä tärkeintä ihmistä. Eikä Remus aavistanutkaan, että nämäkään pojat eivät olleet kuten 11-vuotiaan kuuluu olla.
He näkivät Remuksesta myös sen, mitä edes Remus itse ei tiennyt sisällään olevan.