IsänpäiväAuthor: symofobia
Genre: drama, angst?
Rating: S
Summary: Tämä on 7 vuotta elämästäni ja käsittelee vanhempien eroa ja äidin uutta miestä.
A/N: Novelleina tämä kuulu ollenkaan parhaimpiini. Tässä on kuitenkin muiden mielestä niin paljon aitoutta ja tunnetta, että päätin julkaista täällä. Kirjoitettu muistaakseni vuosi takaperin isänpäivänä. Totista totta siis kaikki.
Kuunneltua silloin mm.
Bullet for my valentine - Tears don't fall
http://www.youtube.com/watch?v=7m_MJX58qk8Bullet for my valentine - The end
http://www.youtube.com/watch?v=zATvCCjjPtAIsänpäivä, tuo päivä, jota vihaan niin paljon. Päivä oli taas samanlainen, kuin edellisinä vuosinakin. Isä soittaa minulle, kyselee kuulumisia ja käskee ojentamaan kännykän äidille. Yritän sulkea korvani äidin värisevältä ääneltä, kun isä huutaa hänelle.
En tänäkään vuonna vain osannut soittaa isälle ja toivottaa hyvää isänpäivää. Ele olisi ollut hyvin pieni, mutta tiedän, että isä olisi pitänyt siitä. Isä on aina ollut perussuomalainen mies, joka pitää tunteet sisällään. Isä ja äiti erosivat jo monta vuotta sitten, se oli kai ihan hyvä asia.
Muistan, kuinka me vietimme viimeisiä iltojamme samassa asunnossa. Äiti oli taas paennut ulos isän huudoilta. Lähdin äidin perään ja löysin tämän meidän pihakeinusta. Äidin silmät olivat itkemisestä punaiset. Tunsin kuinka minunkin silmäni alkoivat kostua kyynelistä.
- Anteeksi, sanoin, istuessani äidin viereen. En tiennyt mitä tarkoitin tuolla sanalla, eihän tämä minun vikani ollut. Tiesin vain sen, että usein lapset ottivat vanhempien riitelystä kaiken syyn harteilleen, tajuamatta, ettei syy ollut heidän.
- Ei sinulla ole mitään syytä pyytää mistään anteeksi, äiti sanoi ja naurahti pienesti. Huomasin äidin hymyilevän ja olin jo hieman onnellisempi. Äiti silitti pienen kahdeksanvuotiaan tytön hiuksia ja kehotti minua menemään leikkimään. Tottelin äitiä, en halunnut olla vaivaksi.
Vain muutamaa päivää myöhemmin, äiti kertoi isän muuttavan pian uuteen asuntoon. En hämmästynyt tästä paljonkaan, vaikka kahdeksanvuotiaan silmin asia ei tuntunut välttämättä siltä kaikkein helpoimmalta ratkaisulta. Vaikka sitä se ehkä oli.
Äiti kehotti minua ja sisaruksiani tekemään pedin olohuoneeseen ja etsimään jonkun hauskan videon. Muistan tilanteen vain hämärästi, ehkä hyvä niin, sillä muistot satuttivat tietämättään paljon.
Äiti tuli olohuoneeseen kahvikuppi kädessä, hörpäten välillä mustaa kahvia. Näin äidin silmistä jonkinlaista helpotusta. Ymmärsin sen, mutta kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, oli vaikeaa ymmärtää, miten joku voisi oli helpottunut tehdessään niin suuren päätöksen. Isän vaimea kuorsaus kaikui makuuhuoneesta. Hymyilin pienesti, isä oli aina tykännyt nukkua pitkään - olihan hän postinjakaja. Meidän katsoessa Poika ja ilves – elokuvaa, tarkkailin äitiä varovasti.
Tiesin, että äidistä tuntui typerältä katsoa elokuvaa kanssamme. Yritin pidätellä kyyneleitä, siinä onnistumatta. Käänsin katseeni muualle, en halunnut äidin näkevän, kuinka paljon minuun sattui. Äiti katsoi elokuvaa, mutta silmistä näin hänen ajatuksiensa olevan aivan muualla.
Isä soitti minulle muutaman viikon päästä. Tilanne oli jo jotakuinkin rauhoittunut. Isä kysyi, haluaisinko tulla käymään hänen luonaan. Epäröin ensin vähän, en ollut varma haluaisiko äiti minun menevän. Suostuin kuitenkin. Tiesin, ettei äidillä voisi olla mitään sitä vastaan.
Isä kaartoi autollaan talon eteen, jota olisi vielä hetki sitten voinut sanoa kodikseen. Isä oli niin tuttu näky täällä. Oli vaikeaa kuvitella, ettei hän enää asunut täällä. Nousin auton etupenkille, tuijottelin keväisiä maisemia auton ikkunasta.
Pian olimme minulle tutun näköisen rivitalon edessä. Onneksi isä ei sentään asunut kaukana. Hyppäsin ulos autosta ja kävelin isän perässä eräälle rivitalon ovista. En tiennyt mitä odotin oven toisella puolella olevan.
Astuessani sisään, näin melko tyhjän näköisen asunnon. Ulko-ovelta aukesi käytävä asuntoon. Vasemmalla puolella olivat suihkutilat ja oikealla puolella makuuhuone. Lähdin kävelemään käytävää eteenpäin.
Näin oikealla puolella liukuoven, vedin sen sivuun ja näin olohuoneen. Lattialla oli patja ja pöydän päällä oli pieni telkkari. Asunto näytti niin tyhjältä. Käännyin ja näin isän ilmeettömänä takanani. En välittänyt siitä. Kävelin isän ohi keittiöön.
Keittiö oli melko tyhjä, lukuun ottamatta valkoista pöytää, jonka päällä oli lehti ja pieni kaktus, jonka muistin antaneeni isälle synttärilahjaksi. Käännyin isään päin, joka seisoi oviaukossa. En saanut sanottua mitään.
- Tällainen tämä sitten on, isä sanoi yhtäkkiä. Nyökkäsin ja yritin hymyillä. Minun oli vaikeaa yrittää tajuta se tosiasia, että tämä tulisi olemaan minun toinen kotini.
Pikkuhiljaa aloin tottua siihen, ettei meidän perhe asunut enää yhteisessä kodissa. Hiljalleen aloin tottua siihen, että meidän perhe ei ollut enää yhtä läheinen, kuin ennen. Isä ja äiti jatkoivat riitelyjään vielä puhelimen kautta, mutta siitäkin alettiin pikkuhiljaa päästä eroon.
Kaikista pahimmalta tuntui se, että tiesin vanhempien riitelevän meistä lapsista. Isä oli se, jonka sana oli aina viimeinen sana. Isä olisi kai halunnut, että me olisimme saaneet viettää enemmän aikaa yhdessä. Totta kai minä ymmärsin sen. Sen kaiken olisi voinut kuitenkin tehdä ilman korotettua ääntä.
Pian isän ja äidin erosta oli kulunut puoli vuotta. Ensimmäinen joulu eron jälkeen lähestyi. Minua pelotti, en ollut aivan varma siitä, missä me viettäisimme joulun tänä vuonna. Edellisinä vuosina me olimme kokoontuneet mummollaan meidän perheen ja äidin siskon perheen voimin.
Niin meni tämäkin joulu, kunnes äiti ilmoitti meidän lähtevän illemmalla isän luokse. Ensin olin innoissani, kunnes tajusin äidin puhuvan meistä, enkä ollut varma, oliko äiti tulossa mukaan. Tietämättömänä asiasta, me istuimme autoon, johon me olimme lastanneet pienen joulukuusen ja jouluherkkuja isälle vietäväksi.
Auton pysähtyessä rivitalon parkkipaikalle, odotin äidin saattavan meidät ovelle ja sitten lähtevän. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen tunsin olevani onnellinen perheeni takia, kun huomasin äidin jäävänkin yöksi.
Tämä joulu tuntui parhaalta joululta koskaan ennen. Erosta huolimatta, isä ja äiti pystyivät olemaan riitelemättä. Tuntui niin helpottavalta elää seuraavat kaksi päivää ilman ainuttakaan riitaa. Me katsoimme Rölli ja metsänhenki – elokuvaa, jonka me olimme saaneet isältä joululahjaksi.
Sillä hetkellä kukaan ulkopuolinen ei olisi voinut sanoa, että meidän perhe oli rikkirevitty. Olisin halunnut elää uudelleen ja uudelleen sen pienen hetken. Tuntui niin hullulta ajatella, että siitä oli kulunut puoli vuotta. En minä olisi enää osannut kuvitella äitiä ja isää yhdessä.
Aamulla luin isäni kanssa vitsikirjaa. Isä nauroi vitseille, joita luin ja olin onnellinen. En ollut viime aikoina kuullut isän nauravan usein. Asiat olivat monta vuotta sitten olleet vielä hyvin, enkä tiennyt mistä syystä kaikki oli alkanut mennä alamäkeen. Tiesin sisimmässäni, että me emme viettäisi seuraavia jouluja enää yhdessä.
Olin oikeassa, seuraavina jouluina äiti ei enää jäänyt yöksi isälle. Eihän se mikään ihme ollut. Usein palasin mielessäni takaisin meidän viimeiseen yhteiseen jouluun. Enkä ymmärtänyt miksi minulta oli riistetty niinkin pieni ja tärkeä asia, kuin yhteinen joulu. Syyn nimi oli vanhempien ero.
Vuosien kuluessa olin tottunut tilanteeseen. Hetken luulin, että kaikki oli hyvin. Sitten tapahtui jotain odottamatonta; äiti oli löytänyt itselleen uuden miehen. Yksitoistavuotiaan lapsen oli vaikeaa hyväksyä sitä. Usein itkin itseni iltaisin uneen, ajatellessani äitiä ja tämän uutta miestä.
Äiti ei missään vaiheessa kertonut minulle uudestaan miehestään, kai hän tiesi minun arvanneen tämän. Jouduin monesti valehtelemaan kavereilleni, kun en kehdannut kutsua heitä meille, äidin uuden miehen ollessa meillä. En osannut pukea pahaa oloani sanoiksi.
Pian minun oli kuitenkin pakko kertoa äidin uudesta miehestä kavereilleni. En kestänyt enää sitä valehtelua. Kaverini suhtautuivat asiaan hyvin, mistä olin kiitollinen. Oli helpompaa, kun saatoin kertoa kavereilleni asioistani, häpeämättä niitä.
Kerran kirjoitin äidilleni kirjeen, jossa kerroin pahasta olostani. En kuitenkaan uskaltanut antaa sitä hänelle. Salaa toivoin, että äiti löytäisi kirjeen piirongin laatikostani, jonne olin sen laittanut.
Äiti oli kultainen ihminen kaikin tavoin, enkä inhonnut tai vihannut häntä. Inhosin vain sitä, että meidän perheeseen oli tullut joku täysin ulkopuolinen ihminen. Vaikka eihän tämä mies ulkopuolinen ollut äidille, minulle hän vain oli. Sydämessäni tiesin, ettei tämä mies koskaan tulisi korvaamaan isää.
Kuukausia kului, mitään kovin radikaalia ei ollut tapahtunut. Äiti oli kysynyt, että haittaisiko minua, jos tämän mies muuttaisi samaan asuntoon. Vaikka tämä ei ollutkaan järkyttänyt minua suuresti, oli se silti saanut kuumat kyyneleet kohoamaan silmiini. Itkunsekaisin tuntein en ollut halunnut tai osannut vastata mitään.
Eräänä helmikuun pakkaspäivänä äiti taas katsoi minua tavallista vakavammalla ilmeellä. Tätä ilmettä ei nähnyt usein äidin, tavallisesti nauravilla kasvoilla. Silloin, kun sen näki, ei voinut olla ajattelematta, mikä voisi olla näin tärkeää.
Istuin sohvalla ja katsoin salkkareiden uusintoja. Aavistin, että äiti oli sanomassa jotain tärkeää, enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin. Hetken luulin, ettei äiti sanoisi mitään, kunnes kuulin hänen huokaisevan ja avaavan suunsa.
- Olisiko ihan kamalaa, jos saisit pikkusiskon- tai veljen? äiti kysyi täysin tyynellä äänellä. Tunsin, kuinka viha kuohahti sisälläni ja katsoin nopeasti äitiin. En ollut odottanut mitään tällaista ja nyt, kun äiti sanoi sen noin, vain suoraan, tuntui niin pahalta. Katsoin nopeasti äitiin ja pakenin omaan huoneeseeni.
Katsoin, kuinka märät kyyneleet etsivät tietään ulos silmistäni ja kastelivat tyynyliinan. Tällaista en ollut osannut odottaa. Suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin. Totta kai tämä oli aivan normaalia, yritin sanoa itselleni, mutta en saanut itseäni vakuuttuneeksi.
Luonnollisesti aikuiset halusivat saada lapsia, mutta en voinut ymmärtää sitä. Maailmaani saattaisi vielä joskus ilmestyä pikkusisko- tai veli, joka olisi täysin syytön kaikkeen. Niin, kuin joku muka olisi syyllinen johonkin, mietin itsekseni. Eihän tässä ollut mitään ongelmaa, johon olisi joku syyllinen.
Kaikki tämä oli vain pienen tytön suremista ja unelmoimista toisenlaisesta elämästä. Minun pitäisi olla onnellinen, minun ongelmani olivat kuitenkin niin pieniä verrattuina muiden ongelmiin. Jonkun toisen isä oli alkoholisti, jonkun toisen äiti oli ehkä kuollut. Minulla oli kuitenkin kaikki hyvin.
Kuukausia kului, melkein kaikki pysyi ennallaan. Äiti oli saanut keskenmenon, ei se ollut mikään ihme siinä iässä. Ehkä olin helpottunut, vaikka olikin itsekästä sanoa noin. Jonkun toisen elämä oli loppunut, ennen kuin se oli alkanutkaan.
Olin surullinen äidin puolesta, vaikka huomasin, ettei äiti näyttänyt kovin surulliselta. Ehkä hän ei ollut kerinnyt kiintyä vielä tulevaan lapseensa. Äidin miehestä en osannut sanoa mitään, vaikka minusta kyllä tuntui, että hän otti sen raskaammin, kuin äiti. Hänellä ei ollut omia lapsia.
Silloin, kun isä oli tullut hakemaan meitä luokseen äidin luota, hän oli aina tullut käymään sisällä ja kantanut reppuselässään autoon. Meitä se oli aina naurattanut ja silloin äiti ja isä olivat tulleet vielä toistensa kanssa toimeen.
Äidin uusi mies oli muuttanut kaiken. Itkin usein, kun isä puhelimessa kysyi, millainen äidin uusi mies oli. Isällä oli oikeus tietää se, mutta minusta tuntui, että isä luuli meidän pitävän tätä miestä uutena isänämme. Olisinpa osannut kertoa isälle, että tämä tulisi aina olemaan ainoa, oikea isämme.
Kesällä sain tietää, että äiti ja hänen uusi miehensä olivat menossa naimisiin. Vastahan he olivat puolitoistavuotta sitten tavanneet. Vaikka ei minua heidän naimisiin menonsa yllättänyt, vaan se, että he siirtyivät aina niin nopeasti asiasta seuraavaan.
Hääpäivänä tapasin ensimmäistä kertaa miehen vanhemmat, jotka vaikuttivat mukavilta ihmisiltä. Minua vain harmitti, kun he kohtelivat meitä, kuin omia lapsenlapsiaan; he antoivat rahaa, karkkia ja lahjoja, kuin yrittääkseen lahjoa meidät oikeiksi lapsenlapsiksiin.
Hääpäivän jälkeen minulla oli surullinen olo. Aivan, kuin olisin vihdoin tajunnut, ettei ollut paluuta entiseen. Tottahan se olikin, tuntui uskomattomalta ajatella, että vielä muutama vuosi sitten me olimme olleet, kuin mikä tahansa onnellinen perhe.
Seuraavan puolen vuoden aikana jouduin ravaamaan monissa äidin miehen suvun juhlissa. Tuntui, niin pahalta, kun ihmiset lepertelivät minulle ja sisaruksilleni. Aivan kuin, he eivät tajuaisi, että meilläkin oli tunteet.
He eivät tajunneet, kuinka paljon minuun sattui, käydä haluamattani niissä lukuisissa juhlissa ja esittää iloista ja seurallista nuorta naista. Sisältä olin rikkirevitty ja olisin halunnut huutaa koko maailmalle, etten jaksanut tätä.
Olin usein niin vihainen äidin uudelle miehelle. Hänellä oli lukuisia typeriä sääntöjä ja hän kuvitteli minun tottelevan ja olevan kiltti ja tunnollinen tyttö. Nuorempia sisaruksia hän pystyikin määräilemään, mutta he eivät pahoittaneet siitä mieltään, niin kuin minä.
Tämä mies sanoi minulle usein, kuinka minun pitäisi lukea kokeisiin enemmän ja panostaa muutenkin kouluun. Mielessäni kirosin aina, etteivät minun asiani kuuluneet hänelle.
Itkin usein täysin mitättömistä asioista, jotka tämä mies oli kieltänyt minulta. En itkenyt näiden asioiden takia, vaan tämän miehen takia. Vihasin tässä miehessä sitä asennetta, joka komensi minua. Minun oli pakko hyväksyä itselleni vähitellen, että tämä mies oli isäpuoleni.
Meidän erimielisyytemme muuttuivat pian melkein jokapäiväisiksi riitelyiksi. Joskus meillä oli sellaisia jaksoja, jolloin me emme riidelleet ollenkaan, sitten ne taas palasivat entisiä pahempina. Riitelyjemme jälkeen, kuulin aina, kuinka äiti puolusti minua isäpuolelleni. En osannut olla siitä iloinen.
Hiljalleen me aloimme hyväksyä toisemme ihmisinä ja isäpuolikin luopui joistakin säännöistään. Maailma alkoi tuntua jo hieman paremmalta paikalta elää. Puolivuotta elämä on jatkunut jo melko tasaisena, ilman suurempia ongelmia. Kaikki ovat jo hyväksyneet tilanteen.
Syksyllä siirryin yläasteelle. Olin kuitenkin huomannut, että isällä oli joitakin ongelmia. Ennen isä oli juonut melkein joka kerta, minun ja sisaruksieni ollessa hänen luonaan. Silloin rakastin niitä pieniä hetkiä, jolloin isä oli selvin päin.
Nykyään isä joi paljon vähemmän ja oli päässyt tupakastakin melkein irti. Olin kuitenkin huomannut isällä muita ongelmia. Isän veli oli aina oli aina viihtynyt huonoissa seuroissa ja nykyään minusta tuntui, että hän käytti myös huumeita. En ollut varma tästä, mutta minusta kaikki näytti viittaavan siihen.
Monesti, kun olimme isämme luona, isä oli yömyöhään jossain muualla. Arvelin sen liittyvän hänen veljeensä. Isä soitti usein puheluita, joissa puhui veljestään ja kuinka tämä oli karannut sairaalasta tai vankilasta. En voinut sanoin kuvailla, kuinka rakastin isääni noina hetkinä, kun hän auttoi veljeään.
Nykyäänkin isän veljellä on vielä ongelmia ja isä yrittää auttaa häntä. Monet asiat ovat kuitenkin kääntyneet parempaan suuntaan. Edelleen riitelen joskus isäpuoleni kanssa, mutta nykyään paljon harvemmin. Vaikka viime aikoina äiti ja hänen miehensä ovatkin riidelleet tavallista enemmän, uskon, että tämä tulee päättymään hyvin.
En ole koskaan ollut enemmän äidin puolella, kuin isän. Vaikka edelleen inhoan isääni silloin, kun hän huutaa puhelimessa äidille, en inhoa häntä yhtään sen enempää, kuin äitiäkään. Riitojen jälkeen äiti menee aina miehensä luokse, joka lohduttaa häntä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Hän osaa lohduttaa äitiä kaikista parhaiten.
Vaikka isänpäivät tuovat mieleeni aina nämä kaikki ikävät muistot, tiedän, että näiden kaikkien vuosien varrella minulla on ollut lähelläni ystäviäni, jotka ovat kuunnelleet, kun olen itkenyt heidän syliinsä. Maailma olisi niin kylmä paikka, jos olemassa ei olisi ystäviä.
Äiti ja isä olivat jo lopettaneet riitelemisen. Kuulin äidin hiljaisen äänen puhuvan miehelleen. Tällaisina hetkinä en voi olla ajattelematta, että entä jos kaikki olisikin mennyt toisin? Entä jos äiti ja isä olisivatkin vielä yhdessä?
Ehkä kaikki olisi silloin paremmin, mutta tiedän, että olemme päässeet yli jo kaikkein vaikeimmista ajoista. Tunnen itseni aikuisemmaksi, kuin koskaan ennen. Oli vaikeaa kuvitella, että pian olisin itsekin aikuinen ja minulla saattaisi olla samanlaisia ongelmia edessä.
Ehkä niitä ei voinut edes kutsua ongelmiksi, pieniä vastoinkäymisiä vain. Mikä sitten loppujen lopuksi olisi maailman vaikein ongelma? Ei sellaista voinut määritellä, jokaisen ongelmat tuntuivat juuri itselleen kamalimmilta. Ei ollut oikein vähätellä toisten ongelmia, ajatellen, että itsellään olivat asiat pahemmin.
Elämä ottaa sen, minkä antaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni vanhempien eron jälkeen halusin toivottaa isälle hyvää isänpäivää. Isä ja minä olimme molemmat ihmisiä, jotka eivät osanneet puhua tunteistaan ja kärsimme usein turhaan sen takia.
Otin kännykän käteeni ja painelin isän numeron siihen. Kuului muutama tuuttaus, ennen kuin isän karhea ääni vastasi puhelimeen. Suuni kääntyi hymyyn ja ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, että olin onnellinen.
Ihmisen onnellisuus ei ollut kiinni siitä, kuinka onnellinen tämän lapsuus oli. Elämäni ensimmäistä kertaa osasin sanoa isälleni, tämän olevan maailman parhain isä.
A/N2: Ja vielä sen verran, että tässä kyllä olisi korjaamisen varaa. Se vaan tuntuu jotenkin inhottavalta - tuntuu, että tästä häviää tunne sen mukana. :s Kommentti olisi hubaa
