Otsikko: Tyhmyyden ylistys
Kirjoittaja: Melodie
Tyylilaji: Angst, hmm... romance?
Ikäraja: Sanoisin, että K-11
//Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:Paritus: Arthur Weasley/Lucius Malfoy
Vastuuvapautus: Juuei, en omista pottereita etc. Rowlingin. Ja en saa rahaa.
Tiivistelmä: No... Arthur ja Lucius kohtaa pitkän ajan jälkeen, ja tietenkään ne ei tyydy vain käymään teellä. (Tee...?)
A/N: Tämähän siis on alun perin haasteficci, mutta minusta tuntuu ikävästi siltä, ettei tämä aivan tuota haastetta vastaa... ^^; No, ainakin paritus on oikea. ;-)
Oikeastaan pidän tästä aika paljon; ainakin sitä oli kiva kirjoittaa.
Haaste:
Paritus: Arthur Weasley/Lucius Malfoy
Rating: Ihan mikä vaan
Genre: Angst ja muita sinne viittaavia, jos tarvitaan
Idea: Arthur ja Lucius tapaavat toisensa ministeriössä, kun Arthur saa tehtäväkseen näyttää Luciukselle ministeriön tiloja. Tapaamisesta ei kuitenkaan tule viimeinen, sillä jokin miesten eroavissa mielipiteissä saa heidät ottamaan yhteen useampaan otteeseen. Mutta mikä saa heidät aina palaamaan takaisin toistensa luokse?
Pakollista:
Molly mainintana/henkilönä
Cornelius mainintana/henkilönä
"Minua ei kiinnostaa säälisi tippaakaan."
"Jästien kanssa työskenteleminen on kuin leikkisi mudan kanssa: Siitä tulee yhtä likaiseksi."
--
Tyhmyyden ylistys IKun minä myöhemmin ajattelen niitä päiviä, aikoja, – häntä ja minua, sotkuisia hetkiä (yhteen liittyneitä luita) ja viiniä – niiden absurdi mielettömyys saa hitaasti pääni pyörälle. Varsinkin se eräs toinen todellisuus joka kesti vain muutaman hetken, se mursi sisältäni pienen palan josta sitten kasvoi omenapuu (ja nyt minä istun omenapuun alla tuulisella rannalla ja yritän selvittää ajatuksiani). Mutta nyt minä palaan siihen hetkeen, josta tarinani alkaa, vaikka se kohta onkin jo lähempänä loppua.
Se oli tuulinen päivä, marraskuuta. Olin myöhässä töistä, kotona oli ollut ahdistunut tunnelma, sellainen joka saa väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, ja olin nähnyt Mollyn silmissä muutamia kyyneleitä (ei liikaa eikä liian vähän, juuri sopivasti – sulattaakseen sydämeni), lapsi oli kitissyt, hämmentynyttä itkua ja epävarmoja parkaisuja,
äiti äiti, missä olet. Olin ollut helpottunut päästessäni pois sieltä, vaikka en sitä myöntää kehdannutkaan. Tuoreena isänä minulla oli Velvollisuus perhettäni kohtaan; velvollisuus hoitaa lasta, auttaa vaimoa, mutta ennen kaikkea velvollisuus ansaita rahaa ruokkiakseni molemmat ja saadakseni tarpeeksi rahaa omaan taloon (vielä silloin asuimme halvassa vuokraloukossa, ahdasta ja tunkkaista, olimme koko ajan liian lähellä toisiamme ja hetket valuivat etäisyyteen).
Kävelin töihin, kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin, kiskoin pipoa tiukemmin päähäni ja ohikiitävän hetken tiedostin näyttäväni idiootilta se päässä. Enkä jaksanut välittää.
Pipon alta törröttäviin hiuksiin takertui lumihiutaleita, Ministeriön ala-aulan kolhiintuneessa vessassa minä kuivasin ne harmaaseen paperipyyhkeeseen vain muutamaa minuuttia ennen työaikani alkua, sitten juoksin kiireesti portaat ylös koska hissi oli täynnä minua korkea-arvoisempia henkilöitä.
Työtilojeni (oikeastaan se oli vain varasto, jonka kaikenlisäksi jouduin jakamaan muutaman muun yhtä harmaan velhon kanssa, heillä oli silmissään väsynyt katse ja kotona pieniä lapsia jotka itkivät ruoanpuutetta muutamaa päivää ennen palkkapäivää) luona seisoi itseäni hieman vanhempi mies, Cornelius Toffee. Hän oli minua korkeammassa asemassa ja katsoi välillä asiakseen komennella minua kuin kesäharjoittelussa olevaa juoksupoikaa, mutta minä tein kuten hän käski, se oli kaikille helpompaa.
”Weasley”, hän aloitti matalalla äänellä, ”minulla on sinulle tehtävä.”
Kohotin uteliaasti kulmiani, hän ei odottanutkaan minun sanovan mitään.
”Lucius Malfoy – tiedäthän sinä hänet, vähän sinua nuorempi, suuresta velhosuvusta,
tärkeä – on tulossa tutustumaan tänne tänään. Sinä saat opastaa häntä, ole kohtelias, tee parhaasi.”
Silloin tunsin mieleeni hiipivän kaikuja menneistä ajoista, ymmärrättehän, siitä, kun me olimme molemmat vielä koulussa...
Lucius Malfoy. Pitkät päivät ulkona, nurmikolla, vesi liplatti. Lucius Malfoy.
”Mi- mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä?”
”No, näytät hänelle tilat, huolehdit hänen tarpeistaan – teetä, tai jos hän tahtoo jotain vahvempaa, voit vastustella muodon vuoksi, mutta älä liikaa – ja kuuntelet, mitä hän puhuu, he saattavat antaa tärkeän lahjoituksen ministeriön tilojen kunnostamiseksi.”
Minä vain nyökkäsin, edes tajuamatta hänen sanojaan. En ollut nähnyt Luciusta koulun päättymisen jälkeen, en ollut tahtonutkaan nähdä (totta puhuen olisin tahtonut sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta en pystynyt saati halunnut myöntämään sitä, se olisi tehnyt asiat liian todellisiksi), ja nyt se oli tapahtumassa – hän tulisi luokseni enkä minä pääsisi pakoon. Kirosin velvollisuudet alimpaan helvettiin, pohdin, ehtisinkö ottaa lopputilin ja kohotin sitten kasvoilleni stoalaisen ilmeen (sen, jota yleensä käytin riidellessäni Mollyn kanssa, hän paiskoi tavaroita seiniin ja itki ja minä yritin olla vastapaino, kivinen kelkka joka estää kyyneleet) ja ristin käteni selän taakse.
Hän ei oikeastaan ollut muuttunut paljoa sitten koulun loppumisen, vaaleat hiukset olivat vain vähän pidemmät, nyt ne ylsivät lähes puoleen selkään. Niiden sävy näytti värjätyltä, ja sen hienous piilikin siinä, että se oli aito. Näin selvästi ne sata harjanvetoa jotka hän oli aamulla vetänyt hiustensa läpi, nyt ne kimalsivat kuin silkki ja tummassa kaavussa oli hopeaisia koristeita. (Katseeni tutki häntä ehkä liiankin tarkkaan, näin hänen huomaavan ja näin ivallisen hymyn. Kaulassa oli hopeinen ketju, siinä olevaa riipusta – ankkuri – en nähnyt.)
Käsissä oli ohuet mustat sormikkaat, tiedostin ne siinä vaiheessa kun hän ojensi sormensa kosketettavakseni, kättelimme ja esittäydyimme vaikka molemmat tiesivät varsin hyvin, kuka toinen oli. Hän oli hienostuneempi kuin muistin, eikä hän puhunut paljoa, hymyili vain ja oli samaan aikaan tuskastuttavan samanlainen ja erilainen kuin ennen, se hämmensi minua.
Hitaat askeleet ministeriön puoliautioilla käytävillä, en keksinyt mitään mitä sanoa eikä hänelläkään tuntunut olevan mitään puhuttavaa. Hän oli pidempi kuin minä, muistin kuinka hän oli tullut ensimmäiselle kouluun, silloin hän oli ollut lyhyempi, ja luulen että vielä silloinkin kun päätin kouluni kameroiden ristitulessa käsi tulevan vaimoni kädessä.
”Mikä tämä huone on?” hän kysyi asiallisesti taikaministerin toimiston kohdalla, selitin asian ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti, olin nähnyt sen katseen toisella puolen pihaa kun joku puuskupuh oli tallannut hänen viittansa liepeelle. Hän oli hienostunut jo silloin, hän ei liannut käsiään – vanhemmilla pojilla oli enemmän lihaksia, vähemmän älyä ja aivan liikaa kunnioitusta hänen määräysvaltaansa kohtaan. Sittemmin puuskupuh, poika ja Luciusta hieman nuorempi, oli äkillisesti alkanut vaikuttaa hieman sairaalta. (Huhu kertoi hänet hakatun – mutta pojalla ei ollut ainuttakaan jälkeä kasvoissaan.)
Kuljimme päämärättömästi ympäri ministeriön laajoja tiloja, olin olettanut hänen tahtovan tietää jotain tiloista ja toiminnasta, mutta hän kysyi ainoastaan sen yhden kysymyksen eikä tuntunut tahtovan jutella päivän säästä. Olimme hiljaa. (Minä mietin menneitä aikoja ja sitä, mitä hän mietti.)
Mutta söimme lounasta yhdessä.
”Miksi?”
”Miksi mitä, Lucius?” pyrin pitämään kasvoni ilmeettöminä, mutta en pystynyt olemaan lausumatta hänen nimeään. Hän hymyili, toispuoleisesti.
”Sinä työskentelet tuolla, pienellä palkalla ja jästien parissa?”
”Mitä sinä minun palkastani tiedät?” vastasin kysymyksellä, oikeastaan haluamatta vastata hänen esittämäänsä.
”Voin kuvitella, ettei se ole suuri”, hän naurahti. ”Mutta, Arthur, sinä et vastannut.”
”Minä pidän jästien kanssa työskentelystä.” Vastasin, tuntien ilmassa riidan sähköistyneet virtapiirit.
”Jästien kanssa työskenteleminen on kuin leikkisi mudan kanssa: siitä tulee yhtä likaiseksi.”
”Jästit ovat ihmisiä siinä missä mekin”, vastasin aavistuksen tuohtuneena.
”Alempiarvoisia kuitenkin – ja sinä tiedät sen.”
”En näe asiaa kuten sinä.”
”Sinun pitäisi”, Lucius sanoi hymyille ikuisuushymyään. ”Petät velhosukumme.”
Tottahan on, että suurin osa (kaikki) puhdasverisistä velhoista on sukua keskenään, joten minäkin todella olen sukua Lucius Malfoylle, mutta toivoin, ettei hän olisi vedonnut siihen siinä tilanteessa.
”Valinnanvapaus”, sanoin äkkiä. Muistin hätkähtäen erään toisen kerran kun olin sanonut sen, ja näin että hänkin muisti.
”Onko täällä saniteettitiloja?” hän kysyi. Ohjasin hänet niiden suuntaan, riitamme (joka ei ollut vielä päässyt alkuunkaan) katkesi ja minä jäin istumaan pöydän ääreen, muistelemaan menneitä ja hymyilemään katkerasti.
Lunta tuiskutti läpi talven, se tarttui Luciuksen silmäripsiin ja minä seisoin pihalla lämpimässä, joskin auttamattomasti liian pienessä viitassani kuuntelemassa, kuinka ystäväni haukkuivat häntä. (Imitoivat asentoa, jossa hän piti päätään, aristokraattista ryhtiä ja aavistuksen jäykkää puhetapaa, siroa vartaloa – hän on ihan liian laiha ikäisekseen, ei pojan
kuulu näyttää tuolta, nauroivat hänelle.) Minä tiesin, että Lucius Malfoy oli sellainen ihminen, jota oli pakko vihata tai rakastaa, ja minä tiesin, että ystäväni vihasivat. Vaikka sen myöntäminen koski, huomasin ajoittain ajattelevani päinvastaisesti.
Lucius oli kaksi vuotta minua alemmalla luokalla, silloin hän oli hiljainen, nuori poika jolla oli valtaa ja mainetta, mutta joka ei puuttunut itseään vanhempien asioihin, hän ei haukkunut minua vaikka olin köyhä ja kaveripiiriini kuului jästejä – sen sijaan hän kyllä kohteli julmasti erästä ystävääni, joka oli minua muutaman vuoden nuorempi (ja huomattavasti arempi, jos saan sanoa).
Kirjastossa paloivat kynttilät, vaikka virkailija ajoittain valittikin niiden olevan vaaraksi kirjoille. Tiesin, että Lucius istui siellä illat, kasvot painuneena jonkin kirjan ylle ja luki, kynttilänliekki lepattaen (hiukset onnistuivat vain hädin tuskin välttämään sen). Totta puhuen Lucius oli nuorena hyvinkin miellyttävä, hänen ivallisuutensa ja sarkasminsa astuivat valtaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin, silloin hänen kasvojensa katkera ilme ilmaisi suurta kärsimystä koko maailmaa kohtaan, hänellä oli tummat silmänaluset, hän paastosi viikonkin yhtä menoa (eikä välittänyt minusta).
Minä menin jokaisena iltana kirjastoon, ja eräänä tein päätöksen. Astelin – vain hieman hermostuneena – hänen lähelleen, sanoin tarvitsevani yhtä kirjaa (tiesin hänen tarvitsevan sitä myös), kumarruin hänen puoleensa ja päästin pitkähköiksi venyneet punaiset hiukseni valahtamaan hänen kasvoilleen, painuin ehkä hieman lähemmäs hänen selkäänsä kuin olisi ollut tarpeellista.Lucius seisoi pitkään pöydän vieressä ennen kuin huomasin hänet, hänen kasvoillaan oli kummallinen hymy – samaan aikaan tuttu ja vieras – ja hän tahtoi jatkaa kierrostaan.
Kuljimme vanhaan siipeen, siihen jossa kukaan ei käynyt melkein koskaan. Ennustuksia suurissa saleissa, pitkissä kirjahyllyissä joiden välissä voisi leikkiä piilosta.
Kävelimme, kävelimme ja kävelimme, eikä hän taaskaan sanonut sanaakaan, katsoi vain minua ja tuntui koko ajan tietävän, mitä ajattelin. Kävelimme käytävillä, joilla kukaan ei ollut pitkään aikaan siivonnut, askeleistamme jäi jäljet pölyyn, hän katsoi minuun ja hymyili (kuten silloin). Puistatus kulki lävitseni, ja silloin hän veti minut yhdellä sirolla liikkeellä kulman taakse, painoi huulensa huulilleni ennen kuin ehdin edes huomata. Kuin refleksistä vastasin suudelmaan, sitten tajusin pureskellut (jos Luciuksella on jokin heikko kohta, – tietysti ajoittain yltiöpäiseksi äityvän sadomasokistisen taipumuksen lisäksi – se on se ettei hän pysty salaamaan hermostustaan: silloin hän puree huulensa verille ja niiden pinta on karhea) peilikuvahuulet vasten omiani.
Suudelma toi hätkähdyttävästi mieleen entiset ajat (hätäiset huulien kosketukset autioilla käytävillä, pitkä aamuyöntunnit ja viipyilevät huulet vasten toisia), se repi hitaasti omenapuun siemeniä irti sydämestä, viilsi pieniä viiltoja varpaisiin, koko keho tuntui olevan tulessa.
Hän päästi irti, katsoin häntä silmiin ja hän nauroi. Minä hymyilin, tiesin sen hymyn repivän hänen sieluunsa reiän jos hän olisi vielä yhtään niin kuin ennen (ja näin hänen silmistään, että onnistuin – joskaan se ei tapahtuessaan tuntunutkaan niin hyvältä kuin olin luullut tai toivonut).
Emme jatkaneet eteenpäin, emme jatkaneet siitä mihin koulussa jäimme, jatkoimme vain kävelyä.
Hänen askeleensa olivat pitkät ja sirot, hän oli ottanut hanskat pois ja kädet olivat kalpeat ja kapeat kuten hänen kasvonsakin. Hän sytytti tupakan enkä minä sanonut mitään, vaikka ministeriössä ei saanutkaan polttaa. Minä vain nyökkäsin kun hän sytytti minullekin ja vedin syviä henkosia (uhraten vain puolikkaan ajatuksen sille, miten selittäisin asian Mollylle, hän haistaisi sen vaatteistani ja se johtaisi taas yhteen riitaan, mutta silloin minä en välittänyt), kasvoillani miettiväinen ilme.
Palasimme lopulta takaisin Toffeen toimistolle, Lucius hymyili vielä kerran, astahti pyörremyrskynä sisään ja jätti minut käytävälle kuin hylätyn voittonallen tivolin narunvedosta. Kuulin, kuinka hän sanoi uskovansa heidän pääsevän sopimukseen ennen kuin käännähdin kannoillani ja lähes juoksin työtiloihini, ymmärtämättä enää mitään (kevyitä kyyneleitä silmissäni, käsien jälkikuvia ihollani).
--
IIKului muutama kuukausi, ennen kuin näin hänet seuraavan kerran. Oikeastaan en halunnut nähdä häntä, pelkäsin, mihin se johtaisi. Pelkäsin romahtavani, putoavani jos tuntisin hänet vielä samalla tavalla kuin silloin, tietäen sen olevan vain leikkiä (vaarallista leikkiä, mutta rakkaani, ainahan me leikittiin tulella ja poltettiin lakanoita liinavaatekaapista ihan vahingossa).
Katsoin Mollya kun istuimme iltaisin perheidyllissä pienessä olohuoneessamme. (Huoneistossa oli olohuoneen lisäksi makuuhuone sekä pieni, nuhruinen keittokomero. Lapsi nukkui joskus kanssamme, joskus olohuoneessa, mutta silloin se sai flunssan joten sen piti antaa nukkua kanssamme – tosin Molly ei suostunut olemaan montaakaan hetkeä kaukana vauvasta.) Hän kutoi, punaruskeat hiukset valuivat kiharaisina olkapäille ja kasvoilla oli jollakin tapaa seesteinen ilme. Hän tiesi, ettei kaikki ollut niin hyvin kuin voisi olla, hän tiesi että olimme syvemmällä kuin olisi terveellistäkään, hän tiesi – mutta hän ei välittänyt. Hänellä oli mies, joka rakasti häntä (ainakin hän voi uskotella itselleen niin, halata vanhaa kauluspaitaa silloin kun se tuntui vaikealta), suloinen lapsi, oma pieni koti, oikeastaan kaikkea mitä hän toivoi. (Kyllä minä tiesin, ettei hän ollut lähellekään
onnellinen, mutta hän oli sopeutunut siihen, hyväksynyt sen.) Jos me emme olleet onnellisia, emme olleet onnettomiakaan. Me vain olimme.
Näin Luciuksen jälleen ministeriössä, hänen isänsä oli myös paikalla ja he neuvottelivat niistä suurista rahalahjoituksista taikaministerin kanssa, jonkin ajan kuluttua Lucius livahti ulos toimistosta, löysin hänet ruokalasta, hän istui yhden pöydän ääressä päässään knalli (vinossa) ja naputteli pöytälevyä hanskattomilla sormillaan.
Istuin samaan pöytään, – ”onko tässä vapaata?” – selitin sen tietysti sillä, että muualla oli kovin täyttä (kieltäydyin huomaamasta yhtä tyhjää pöytää, sekä muutamaa vajaata – myös sitä yhtä, jossa istui toinen harmaista työtovereistani, niistä jotka jakoivat kanssani entisen varaston).
Lucius ei taaskaan sanonut mitään, ainoastaan nyökkäsi hiukan vastaukseksi kysymykseeni. Äkkiä en tuntenut minkäänlaista kiinnostusta voileipääni, tunsin hänen katsovan minua ja käännyin katsomaan vastaan (sillä hetkellä muistin ainoastaan hyvin hämärästi olevani työpaikkani ruokalassa). Istuimme hiljaisuuden vallitessa yli neljäsosatunnin, kumpikin katseli välillä toista ja välillä valkoisia seiniä, pöydän naarmuista pintaa.
”Hei”, Lucius sanoi lopulta, minä nostin katseeni terävästi nytkähtäen pöydän kiemuroista (’Ann & Mike, ikuisesti’) ja katselin häntä hetken silmiin. ”Hei.”
Hän nousi pöydästä hetken kuluttua, katosi viittansa helmat liehuen käytävälle, katsoin hetken hänen peräänsä, join kahvini (kaksi palaa sokeria, ei maitoa). Työnsin sämpylän vaivihkaa taskuuni – en pystynyt syömään sitä, mutta hyvää ruokaa ei pidä heittää hukkaan – ja vein sekä omani että hänen astiansa tiskattavaksi, hymyilin hajamielisesti ja kiitin lounaasta.
Kävelin hitaasti työtiloihini, kätkin sämpylän työpöydän laatikkoon jottei kumpikaan harmaista ottaisi sitä. Ruokatuntia oli yhä jäljellä.
Jatkoin aiempaa hidasta kävelyä, tahtomatta kiiruhtaa. Käytävät olivat sokkeloisia, vähitellen ne alkoivat muuttua synkemmiksi ja likaisemmiksi, hämähäkin seittejä roikkui katonrajassa, tunsin askeleideni kaiun takertuvan niihin.
Sitten olin perillä, astahdin kulman taakse ja näin Luciuksen joka nojasi huolettomasti seinään, kuin olisi ollut sattumalta paikalla.
”Hei”, sanoin hänelle, asetuin myös nojaamaan seinää vasten ja sytytin tupakan. Hetken poltettuani hän ojensi kätensä, ojensin tupakan hänelle ja hän poltti sen mietteissään loppuun, tumpaten sen sitten ranteeseensa. ”Hei vain.”
”Mitä kuuluu?” kysyin hetken mielijohteesta, hän ei vastannut. Hän suuteli minua.
Ei kestänyt kauaa, kun sain hänet houkuteltua mukaani, pienessä siivouskomerossa käytävän varrella oli pimeää, hän oli pieni ja siro käsieni alla, hän ei tiennyt mitä tehdä mutta minä tiesin, jokainen hetki kytki meitä tiiviimmin yhteen. Minä kerroin mitä tehdä, minä tein
mitä tehdä, ja myöhemmin hän antoi minun tehdä sen uudelleen, uudelleen. Me joimme viiniä, juovuimme toisistamme ja tapasimme salaa öisin tähtitornissa, savu tarttui solisluiden kuoppiin. Kukaan ei tiennyt, kenenkään ei pitänytkään tietää, ja me hymyilimme toisillemme kun kukaan ei nähnyt.Sillä kertaa asetelmat olivat muuttuneet.
Silloin tiesin, että Lucius oli sittenkin muuttunut sitten kouluaikojen, hän tiesi mitä tehdä ja teki sen. Minä suutelin häntä, olin kuin hän ennen. Väärinpäin, roolit kääntyneinä me kumpikaan emme olleet omassa elementissämme mutta tahdoimme sen sittenkin menevän niin. Emme me leikkineet piilosta, me takerruimme tosiimme vähän liian monen vuoden tuomalla kaipauksella, joka virtasi välillämme edestakaisin ja lopulta se kaikki taisi jäädä minuun.
Kun napitin kaapuni, hän napitti omansa ja me kävelimme eteenpäin käytävällä, kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ja molemmat tiesivät ettei meistä tulisi mitään. Jos olisimme molemmat olleet jotain muuta, suhteen mahdollisuus olisi voinut olla, olisimme käyneet halvoissa jästihotelleissa, polttaneet liikaa tupakkaa
Käytävä haarautui, lähdimme eri suuntiin, emme sanoneet hyvästejä (vaikka pelkäsimme – tai toivoimme – kaiken olevan ohi). Kävelin, käveli, kävelin, käsittämättä taaskaan sadetta silmissäni. Kasteen olisi pitänyt jo kadota, kaiken unohtua. Kuulin kenkien kopinaa takaani, hän oli takanani, luonani, heitin hänet seinää vasten ja suutelin, hetkeen en välittänyt siitä, näkisikö joku.
”Juodaanko?” hän kysyi, kun me jälleen nojasimme molemmat seinään ja hymyilimme toisillemme ja emme millekään. Nyökkäsin hitaasti, hän tarttui minua hetkeksi kädestä ja livahdimme vuoronperään ulos ministeriöstä.
Baari oli halpa jästipubi, me emme olisi voineet näyttäytyä velhobaareissa kahdestaan, se olisi ollut liian outoa, Lucius Malfoy ja Arthur Weasley, yhdessä, ilman riitelemistä. Lucius värisi, pelkäsi varmaan kaapunsa sotkeentuvaan mutaan, mutta minä tilasin meille useamman pullon viiniä, ne olivat keskellä pöytää ja me yritimme kuin hukuttautua siihen, joimme sitä käsittämättömiä määriä ja poltimme tupakkaa ketjussa, poltimme toistemme tupakat ja kun luulimme, ettei kukaan näe, painoimme huulemme hetkeksi yhteen, kummankin huulet maistuivat punaviiniltä ja näyttivät verisiltä.
”Lucius... mitä kuuluu?” kysyin jälleen.
”Ei mitään”, ääni oli tyyni ja hallittu (ei merkkiäkään viinistä).
”Miksi ei?”
”Et sinä ymmärrä. Mutta. Olen menossa naimisiin, isäni etsii minulle vaimoa.”
”Lucius...” hymyilin vaisusti, hän katsoi minuun silmissään salamoita (enkä minä ymmärtänyt mitään).
”Minua ei kiinnosta säälisi tippaakaan.”
”En minä sääli sinua”, vastustin.
”Minä en ole idiootti. Mutta, Arthur, tiedä edes tämä; minä olen mitä olen, minä olen mitä haluan olla hemmetti vieköön, ja sinä katselet minua kuin... kuin... tahtoisin olla jotain ihan muuta, olisin vain olosuhteiden orja ja kaunis häkkilintu! Ei, sinä et tosiaankaan ymmärrä.”
”Miksi sinä sitten edes olet minun kanssani?” kysyin, äänessä pilkottavaa katkeruutta ei voinut peittää ja hänen silmiään tuntui varjostavan sumu. (Eikä hän vastannut minulle.)
Hiljaisuus tarttui tahmaiseen viiniin lasien pohjalla, katselin seinällä tikittävää kelloa.
Lucius hymyili.
Minä hymyilin, epävarmasti, katsoin häntä (näin hänen suunnittelevan jotain), sitten hän virnisti, hampaat välähtivät nopeasti näkyviin.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
Punaviini valui humalluttavasti minuun, hänen tilaamansa viski humallutti minut enemmän kuin olisi ollut suotavaa ja lopulta olin valmis tekemään mitä vain hän sanoi (me molemmat tiesimme sen).
”Kaksi viikkoa”, hän sanoi ja katosi. Minä join loppuun vielä yhden pullollisen punaviiniä ja palasin kotiini viiniltä lemuten (Molly huusi minulle – se oli räjäyttää pään – ja nukuin sen yön sohvalla). Kun palasin ministeriöön seuraavana aamuna, sämpylä oli kadonnut pöydänlaatikostani.
--
IIIKahden viikon kuluttua minä istuin samassa baarissa, ymmärtämättä itseäni lainkaan. Tilasin tuplaviskin kaljuuntuvalta baarimikolta ja tuijotin lasinpohjien jättämiä jälkiä baaritiskin pinnassa.
Aluksi en huomannut häntä, mutta lopulta tunsin jonkun katsovan minua, katsovan liiankin tiiviisti. Luciuksen hiukset hohtelivat kuin tumman onnen sädekehä, hän istui pöydässä lähelläni, kädessään pikari punaviiniä, tähtiä silmissään ja hymyili (kadotin kaikki epäluuloni, epävarmuuteni).
Kävelin hänen luokseen, tunsin askeleideni horjuvan vaikka en ollutkaan juonut paljoa.
”Hei”, kuiskasin hänelle istuutuessani pöytään, tartuin hänen pöydälle laskemaansa viinipikariin ja join sen tyhjäksi.
”Hei vain”, hän vastasi ja katseli minua. (Osat olivat vaihtuneet.)
Istuimme paikoillamme hetken, en tiennyt mitä odottaa (joten en odottanut mitään – odotin kaikkea).
”Oletko puuhastellut jästien kanssa viimeaikoina?”
”Olen”, vastasin uhmakkaalla äänellä (ja me olimme juuri silloin siinä jästien pubissa), ”oletko sinä tappanut ketään viimeaikoina?”
”En”, hän sanoi, ilmekään ei värähtänyt. Mietin, mitä minun olisi siihen pitänyt sanoa, päädyin huonompaan vaihtoehtoon:
”Hyvä.”
Hän nousi pöydästä, viittasi minua seuraamaan. Ja minä seurasin.
Hotellihuoneessa oli ohuet seinät, ne olivat ruskeat samoin kuin päiväpeitto kapealla vuoteella. Lucius hymyili, nurkassa oli viinipulloja kuin pidemmäksi aikaa. Hän valtasi vuoteen, minä istuin huoneen nurkkaan avaten ensimmäisen pullon.
”Kauanko?”
”Kauanko mitä?” minä ihmettelin tutkien samalla huonetta katseellani.
”Voit olla poissa kotoasi”, hän selvensi.
”En minä tiedä... muutaman tunnin kai.”
”Kauemmin.”
”En voi.”
”Sano, että olet työmatkalla.”
”Miksi?” minä kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Minulla on oma asunto.”
Jätimme huoneen muutaman minuutin kuluttua, kävelimme kaduilla joilla oli lunta. Luciuksen asunto oli vanhassa kerrostalossa, sen seinät olivat vaaleanrusehtavat, porraskäytävässä oli pimeää.
Nousimme kierreportaita omituisiin päiviin, lähetin hänen asunnostaan (jokaisella tasolla lojui tavaraa; papereja, kirjoja, sulkakyniä, viinipulloja, puolityhjiä laseja) pöllön, se liisi ikkunasta ja katosi välittömästi näkyvistä. (’
Hei kulta, kiireellinen työmatka, palaan viikon kuluessa, nähdään. Sano vauvalle terveisiä. Rakkaudella Arthur, xx’)
”Sinulla on lapsi”, Lucius sanoi, hän oli katsonut olkapääni yli kun kirjoitin viestin löytämälläni joutsenensulkakynällä.
”Poika, muutaman kuukauden ikäinen.”
”Te olitte nopeita.”
”Pää kiinni.”
Sen jälkeen me unohdimme vaimot ja lapset, kaiken muun. Näimme vain toisemme, tunsimme vain toisemme ja vaikka saattoi mennä tunteja ettemme puhuneet toisillemme, olimme aina tarpeeksi lähellä.
Luciuksen keittiössä oli ruokakomero täynnä viinipulloja, minä nauroin niille ja hän kaatoi juomaa kurkkuuni, se sai minut yskimään.
Otimme mukaan muutamia pulloja ja järjestimme eväsretken hänen makuuhuoneeseensa, heittäydyimme vuoteen muodostamalle saarelle ja toisillemme, liian monen vuoden jälkeen opimme tuntemaan toisemme ja itsemme (heikkoutemme ja vahvuutemme, arvet ihossa ja sielussa), rakastuimme kerta toisensa jälkeen hulluissa unelmissa.
Seuraavana aamuna avasin ikkunan, huone oli tupakansavusta raskas. Poltin hitaasti, puhallellen savua ulos ikkunasta, se sekoittui ulkona pyörivään usvaan. Myöhemmin – en sulkenut ikkunaa – lunta satoi sisään, se muodosti valkoisen verhon lattialle ikkunan alle.
Lucius istui ikkunalaudalla ja siemaili punaviiniään suoraan pullosta, minä heitin hänelle tupakka-askin kun hän napsautti sormiaan.
Makasin olohuoneen lattialla, minulla oli Luciuksen vaatteet jotka eivät olleet minulle aivan oikeankokoiset. Hiuksissani oli pieniä lettejä ja huuleni olivat tahmeat (punaviinistä tai verestä). Hän istui ikkunalaudalla ja lauloi, minä kuulin sen avonaisesta ovesta, sävelmät takertuivat hiuksiini.
Samalla tavalla päivät kuluivat, välillä olimme yhdessä, välillä erikseen, koko ajan jossain oli avattu (ja useampi avaamaton) viinipullo ja tupakansavu käheytti äänen. Suurimman osan ajasta en ollut tietoinen siitä, oliko yö tai päivä, enkä minä välittänytkään, en silloin kun istuin yksin keittiössä, lattialla hellan vieressä, kahvi porisi kannussa ja odotin sen lämpenemistä, enkä silloin kun me makasimme vuoteessa kahdestaan enkä ollut varma siitä, mikä oli minua ja mikä häntä.
Mutta kaikki kaunis loppuu kuitenkin, viinipullot vähenivät ja tupakkaa piti etsiä yöpöydänlaatikoista, hänen kätensä vapisivat viimeisenä yönä ja minä sytytin hänen tupakkansa (
vain huorillehan sytytetään tupakat...?), tulitikut leimahtivat ja sammuivat yksi kerrallaan ja minä tiesin että minun pitäisi palata.
Siispä seuraavana aamuna minä ryhdistäydyin, menin suihkuun ja annoin jääkylmän, ruosteisen veden havahduttaa minut horroksesta. Tupakansavu oli pinttynyt kiinni hiuksiin, hengitys haisi erilaiselta kuin vielä viikko sitten. Mutta minun oli pakko mennä, tiesin sen,
minun on pakko mennä.
Luciuksella oli sormissaan tupakka, viimeistä kertaa otin sen hänen sormistaan ja poltin loppuun, tuijotin ikkunasta kaupungin huminaan ja yritin keskittyä vaimooni (suuremmin onnistumatta).
”Minun pitää mennä”, lausuin hiljaa (tumpattuani tupakan ranteeseeni, valtimon kohdalle – identtiset poltinjäljet käsissämme). Hän ei vastannut mitään, hän tiesi. Tiesimme molemmat, että minun olisi mentävä: suutelin häntä, käteni piirsi leuankaarta vielä viimeisen kerran, kosketti hiuksia ja jätin hänelle mielessäni jäähyväisiä.
Hän katsoi minua silmiin, minä vastasin katseeseen ja
silloin me molemmat tiesimme, ettei sellaista tulisi enää tapahtumaan. Minä olisin voinut selittää, selitellä päätökseni taustoja, laatia tunteettomia asiakirjoja – mutta mikään ei olisi auttanut. Meitä ei olisi.
”Hei”, minä sanoin astuessani ulos ovesta (ne olivat hyvästit, me emme tahtoneet hyvästellä).
”Hei”, hän vastasi ja sulki oven perässäni.
Tuijotin hetken tyhjin katsein tummaa puuovea, häntä sen takana ja käännyin sitten kannoillani, taakseni vilkaisematta.
Ne hetket ovat syöpyneet mieleeni, eräänlaiseksi kohokuviksi, koruompeleiksi. Vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen pystyn palauttamaan mieleeni, miltä hänen huulensa maistuivat sen viimeisen suudelman aikana.
Totta kai me tapaamme aina silloin tällöin – ministeriössä, huispauskilpailuissa, kirjakaupoissa, sen sellaisissa paikoissa – mutta silloin me vain katsomme toisiamme kylmästi, iskemme toisiamme sanallisesta (kai olemme liian katkeria itsellemme ja toisillemme). Hän ei koskaan antanut minulle anteeksi että jätin hänet, enkä minäkään antanut koskaan anteeksi.
Olemme liian erilaisia, meidän on melkein liian helppo vihata toisiamme, sarkastisesti inhota toistemme läsnäoloa. Olemme puhuneet toisillemme siitä saakka kylmästi (siihen asti vain vähän, sen jälkeen enemmän, ainakin potenssiin kymmenen), vain kerran muistan jotain muuta, – kaksi vuotta jäähyväisten jälkeen – sanoimme toisillemme hei, kuin ennenkin, mutta mikään ei ollut ennallaan ja me kuljimme toistemme ohi, vain kaapujen helmat hipaisivat toisiaan ja kaiku huusi
hei korvissani.
Ja nyt te tiedätte minun syntini; minä
rakastin Lucius Malfoyta.
