// Alaotsikko: Vuodet Azkabanissa ( Sirius Musta, one-shot, S)
Title: Fairytale
Author: Mortti
Rating: Sallittu
Genre: angst, one-shot
Disclaimer: Hahmot ja paikat kuuluvat Rowlingille. Kirjoittamisesta saan vain paremman mielen.
Summary: En vastustanut kun minut pakotettiin painamaan naamani seinää vasten, enkä silloin kun tunsin käteni sidottavan taioilla kiinni...
A/N: Mieleeni tuli kirjoittamaan tälläinen pätkä. Ensimmäinen one-shot jonka olen tehnyt ja laittanut tänne. Kertoo siis hiukan siitä miltä Sirius Mustasta tuntui menettää elämänsä joutuessaan Azkabaniin.
Warning: Sisältää lieviä kirosanoja.
Fairytale...
Nauroin. En osannut muutakaan enää. Mies joka tuhosi elämäni, oli muuttanut muotoaan rotaksi, murhaamalla ensin tusinan jästejä. Vain sormi, jonka hän oli ennen muuttumistaan leikannut itseltään makasi maassa edessäni. Pieni Peter Piskuilan, kuka olisi koskaan uskonut hänen pystyvän niihin tekoihin, jotka hän oli juuri äsken tehnyt? Lähettänyt kaksi ystäväänsä kuolemaan, tappanut itse jästejä, ja nyt, lähettänyt minut, Sirius Mustan, helvettiin josta ei kukaan pääsisi ikinä pois.
En vastustanut kun minut pakotettiin painamaan naamani seinää vasten ja tuntiessani kuinka käteni sidottiin taioilla kiinni. Edelleen nauroin, en nauranut enää Peterille vaan itselleni, nauroin tyhmyydelleni. Miten en ollut ymmärtänyt että Piskuilan oli tämän kaiken takana? Se olisi ollut selvää parivuotta aikaisemmin. Luotin liikaa siihen että pitkä aikainen ystävyys suhteeni siihen mieheen oli pitänyt meidät samalla puolella. Miksi olisi? Jo koulussa Peter Piskuilan osoitti kuinka hän tarvitsi suuret ja mahtavat velhot taakseen, uskaltaakseen tai osatakseen tehdä mitään. Nauraessani tunsin kaikkien aistieni terävöityvän. Tunsin kuinka tuuli hyväili hellästi kasvojani, tunsin kuinka auringon säteet kauniisti lämmittivät kasvojani, tunsin kuinka viimeisen kerran henkäisin keuhkoihini ihanan viatonta ja puhdasta ilmaa.
Nopeasti kaikki olikin poissa. Pieni ilmiintyminen, riitti sen kertomaan. Lopetin nauramisen ilmiintyminen aikana. Kun ministeriöläiset kuljettivat minua pitkin ministeriön käytäviä, kaikki tuijottivat minua kuin syöpäläistä kukaan ei enää hymyillyt. Sen tarkoituskin oli kadonnut. Tuntemattomat katsoivat minua kylmästi, silmät vihaa tihkuen, ja tutut järkyttyneinä, koko olemus epäuskoa tihkuen.
Aika kului liian nopeasti. En saanut reilua oikeiden käyntiä, jossa olisin voinut todistaa olevani syytön, sitä ei edes harkittu. En saanut paljastaa käsivarttani, todistaakseni etten ollut merkattu. En saanut todistaa syyttömyyttäni totuus seerumilla. Miehet päättivät asian puolestani ja jo puolen tunnin kuluttua, tajusin olevani matkalla kohti helvettiä.
Joka puolella haisi mädäntyvän lihan löyhkä, kuolema oli arkea tuossa paikassa. Tuota barbaarista linnaketta ympyröi loputtomiin vesi, ajatustakaan paosta ei kannattanut heittää. Tuntematon mies talutti minut kylmästi suureen selliin, jonka yläpuolella olevassa tunnistus laatassa luki kaiverrettuna: Sirius Musta.
Viimeistään silloin tajusin sen olevan todellista. Pakokauhu oli päällimmäinen tunne, mutta en kuluttanut voimiani edes yrittämällä vastustella kun tunsin kuinka minut työnnettiin selliin. Sellissä oli rautainen sängyn tapainen. Ikkunoista ei ollut tietokaan. Tarpeet oli tehtävä pieniin purkkeihin. Pahinta oli kun kuulin miehen poistuvan, ja oven sulkeutuvan tämän perässä. Viisi huppupäistä helvetin valvojaa jäi sellini oven eteen ja ne tuntuivat imevän minusta kaiken. Tulin liian nopeasti heikoksi enkä pystynyt ajattelemaan mitään. Pyörryin nopeasti ja kivuttomasti. Unet olivatkin ainoa hyvä asia, muistojen lisäksi jotka pitivät minut elossa.
Unissani unelmoin pienestä Harrysta, siitä kuinka vielä joskus olisin voinut hoitaa häntä, kasvattaa hänet, ja tietenkin niin kauniista Evelynistä.
En näkisi kumpaakaan heistä enää koskaan. Kurkkuani kuristi ajatellessani kuinka olimme Evelynin kanssa joskus valikoineet sormuksia, tarkoituksena joskus pujottaa ne toisiemme sormiin, kunhan olisimme olleet valmiita. Unelmoin siitä kuinka jonain päivänä voisin taas nauraa Jamesin kanssa, nähdä tutun pilkkeen hänen silmä kulmassaan… Niitä päiviä ei enää koskaan tulisi. Kaikki oli mennyttä.
Elämäni oli nykyään tässä haisevassa rotan loukussa. Jos ikinä pääsisin täältä ulos, olisin vailla elämää sielläkin. Kaikki tuttu oli poissa, ainoastaan muistossani saatoin olla onnellinen muistellessa kuinka näin Jamesin ja Lilyn ensi suudelman, kuinka itse suutelin ensimmäistä kertaa kaunista Evelyniä… Kuinka ylpeä olin kuullessani että olen Harryn kummisetä…
Mutta nyt, ne olivat vain kauniita muistoja, jotka tuntuivat niin kivuliailta etteivät ankeuttajat imeneet minusta niitä pois. Milloinkaan.
Koko entinen elämäni, James, Lily, ja heidän poikansa, Evelyn, ja muut kelmit…
Se kaikki tuntui ajan kulkiessa huomaamattoman hitaasti eteenpäin, olleen vain yhtä kaunista satua.
