Kirjoittaja Aihe: Mai tumse pyar kartha hu, K-11 (3/3!!!)  (Luettu 3207 kertaa)

debora

  • ***
  • Viestejä: 238
Mai tumse pyar kartha hu, K-11 (3/3!!!)
« : 04.03.2010 22:04:33 »
Mai tumse pyar kartha hu
Author: Minttushka
Rating: K-11
Characters: Mehdi, Amit, Ajay & Meena
Genres: pohdintadrama, romance, adventure, het
Warnings: mainintoja uskontoon ja itämään filosofioihin
Disclaimer: omistan hahmot, mutta en paikkoja enkä McFlyn kappaletta.
Summary: Minne olivat kadonneet Laletin hampaaton hymy, ihmisten vilpitön ystävällisyys ja hyvä karma? Oliko se vaihtunut harmaaseen toimistomaisemaan ja sateen värittämään, ihmisten pohjattomaan suruun?
A/N: Tämä on vain yksi pätkä tulevasta nanostani, tai jostain pitkästä ficistä mitä suunnittelen. Suurimmaksi osaksi tämä tarina koostuu kohtauksista ja pohdinnasta, eli sitoutuu yhteen oikeastaan vasta lopussa, toivottavasti saatte kuitenkin tarinasta kiinni.

Tämä tarina kertoo pakolaisesta, joka lähtee sodan halkaisemasta Intiasta Amerikkaan. Perehdyin tarinaan, enkä usko että asiavirheitä on tapahtunut kamalasti. Kyseessä on siis vuoden 1971 Indo-Pakistanin sota, jossa Itä-Pakistan (Bangladesh) haki itsenäisyyttä Intiasta. Bangladesh sai itsenäisyytensä 26.3.1971, eikä silti ollut viimeinen Intian ja Pakistanin välinen sota. Kuitenkin kirjoitan vasta ensimmäistä kertaa perustuen johonkin historialliseen tapahtumaan, joten olisi kiva kuulla mielipiteitä! Toivon että nautitte tästä, itse ainakin tykkäsin kovasti kirjoittaa tätä. (:

***

Ensimmäinen

Nothing goes to plan
It's all the game of chance, they say in wonderland
There's magic in the air,
a tragic love affair that I don't understand

1971


Herääminen painoi silmiäni. Räpytteli niitä peitteen alla, enkä nähnyt muuta kuin pelkkää mustaa, ohuen lakanan taitoksia ja keskenään risteileviä lankoja. Jääkaappi hurisi jossain kaukana ja valkoinen valo pyrki luokseni. Käänsin kylkeä.

Mutta tietysti pirinä täytti äkisti koko huoneen ja yritti repiä silmiäni auki ja mieltäni hereille. Painoin käsiäni vasten korvia – kuka hullu kestää kuutena päivänä viikossa aamun sarastuksen aikaan korvia riipivää pirinää sekoamatta? Käteni haparoi kellolle, jonka päällä lautaset hakkasivat toisiaan yhteen, mutta joku muu oli nopeampi. Pirinä loppui, mutta vain jotta toinen repi peiton päältäni ja ravisti takaisin tosielämään, mikä oli harmaa pekonintuoksuinen aamu.

Patjani viereen oli polvistunut isoveljeni. Hänen kasvonsa olivat harmaantuneet ja sopivat hänen sojottavaan sänkeensä. Ainoastaan hänen silmänsä kimmelsivät huolesta, kulmakarvojen väliin ilmestyi hentoinen ryppy. Hänen kasvonsa näyttivät enemmän kuin neljä vuotta omiani vanhemmilta. ”Herää”, hän sanoi ja ravisti paljasta käsivarttani kevyesti.

”Mehdi, herää”, hän sanoi vaativammin. Hieraisin silmiäni, ja sumea huone asettui hiljaa paikoilleen. Näin nurkkia kiertävät hämähäkinverkot ja pölypallerot, pahvilaatikot ja nahistuneet patjat. Ulkoa kuului tööttäystä ja hitaasti heräilevän kaupungin ääniä.

Kun avasin silmäni, veljeni nousi ylös ja käveli keittiöön, joka oli tässä tapauksessa pelkkä likainen liesi ja vanha jääkaappi, jonka entinen asukas oli jättänyt meille tervetuliaislahjana. (Siihen oli kuulunut mukaan myös pohjalle unohdettu nahistunut kaali.) Katseeni kohosi kellolle, joka näytti puoli seitsemää. Kohotin itseni ylös, pesin hampaani vessan likaisessa lavuaarissa ja söin hiljaa veljeni kanssa halpoja leipätikkuja. Suuni huusi jotain parempaa, mutta en pystynyt kuuntelemaan sitä. Liian moni asia oli esteenä.

Seitsemän kuukautta sitten minä, veljeni Amit ja isäni astuimme tähän asuntoon ensimmäisen kerran. Se oli vanhan kaupan yläkerrassa, kaupan jonka omistaja oli itsekin vanha ja nahistunut nainen, josta aika oli saanut yliotteen. Se ei ollut virallisesti edes asunto, vaan ullakkohuone, jossa oli korkeat ikkunat eikä kattolamppuja. Mutta me saimme sen halvalla, juuri niin halvalla että pystyimme maksamaan vuokraa naiselle kirjekuoressa joka kuukausi. Tai sitä kutsuttiin halvaksi naapurustossa, enhän minä siitä tiennyt mitään.

Seitsemän kuukautta sitten olimme astuneet kolmestaan vieraalle maaperälle ja jättäneet koko vanhan elämämme taakse. Ihmisiä täynnä olevat basaarit, rikšojen kuluttamat hiekkatiet ja nälkiintyneet lehmät olivat jääneet taakse. Niiden tilalle olivat tulleet autojen pakokaasut, ohikiitävät ihmiset ja vaatteita täynnä olevat näyteikkunat. Juureni olivat kietoutuneet pelkkään oleskeluluvan odotukseen ja tyhjiin ajatuksiin ja lupauksiin, väsyneisiin yrityksiin. Rauhalliset, hiljaiset aamut olivat nykyään pelkkää työtä, isän hoivaamista ja opiskelusta haaveilua.

Isän huoneesta kuului tukahtunut huuto. Vilkaisin Amitia ohimennen, mutta hän pudisti päätään. Tiputin kuivuneen leivän lautaselle ja kävelin huoneen läpi isän huoneeseen, mikä oli talon ainoa makuuhuone. Hän makasi selin minuun, peitto käärittynä tiukasti vartalon ympärille ja vartalo täristen. Polvistuin hänen eteensä ja silitin häntä varovasti käsivarresta, jolloin hän käännähti selälleen.

”Mehdi-jaan”, hän mutisi ja katsoi ohitseni. Isän silmät eivät koskaan pysähtyneet mihinkään. Hän nosti kätensä ja taputti minua poskelle, ja hänen sormenpäänsä tuntuivat karhealta poskeani vasten. Katsoin häntä odottavana.

”Voisitko tuoda minulle kahvia”, oli kuitenkin ainoa, mitä isä sanoi.

Kun kahvinkeitin sihisi levyllä ja vessasta kuului kylmän suihkun kohinaa, mietin elämääni. Seitsemän pitkää kuukautta maaperällä, mitä en tuntenut, seitsemän kuukautta eikä yhtäkään mahdollisuutta katua. Isä oli ollut sairas jo pitkään, jo ennen kuin kuorma-auto oli pomppinut maantiellä ja rahtilaivan savu kohonnut taivaisiin. Hän ei ollut pystynyt tekemään töitä enää sen jälkeen, kun polio oli vääntänyt hänen jalkansa ja tukisiteet katkeilivat toisensa perään. Olisin vienyt hänet lääkäriin, jos hän ei olisi vakuutellut päivä päivän perään olevansa kunnossa – ja jos se ei olisi maksanut saman verran kuin yhdeksän kuukauden vuokra ja Amitin palkkasekki.

Minne ikinä menikin, niin kulman takaa tuli aina seinä vastaan. Sitä minä inhosin tässä kaikessa.

Amit sanoi aina, että minun piti olla tyytyväinen, että pääsimme pakenemaan sodan halkaisemasta maasta. Hän käski minun miettiä kaikki niitä, jotka olivat jääneet taakse, ja joista saattoi olla enää jäljellä pelkkä yksinäinen raaja ja hennot ajatukset ilmassa. Hänen sanansa vain pahensivat oloani. Tiesin kyllä, että se mitä minulla oli, oli arvokkaampaa kuin monella muullakin. Mutta en osannut olla kuten hän – en osannut hymyillä tarjotessani ihmisille leipiä alakerran kaupassa, enkä osannut vaatia anteeksipyyntöä, kun joku kamppasi minut metrossa. En osannut jättää muiden arvostelevat katseet pois omista ajatuksistani. Enkä voinut mitään sille, että ihoni oli muita tummempi, ja olin siksi aina väheksytty. Jätetty pois. Unohdettu.

Kaadoin kahvin kahteen kuppiin ja vein toisen isälle. Vielä muutaman tunnin kulutta kummatkin kupit olivat täynnä väljähtynyttä ruskeaa litkua, joka maistui kitkerältä. En osannut keittää siitä niin hyvää kuin isä olisi halunnut. Niin kuin Amit osasi. En koskaan osannut tehdä mitään niin hyvin kuin hän.

These summer girls are really something else
Our lives are short, the nights are long
The nights go on and on


Naisella oli pyöreät kasvot ja niin isot rinnat, että ne mahtuivat vain jotenkuten sormenjälkien tahraamaan kauluspaitaan. Hän lepuutti käsivarsia mahallaan ja pudisti päätään niin, että kiharat karkasivat nutturalta.

”En voi hyväksyä hakemustasi”, hän sanoi paksulla aksentilla. Kurtistin kulmiani – osasin vieläkin vain jotenkuten karskia, yksinkertaista kieltä, joka tipahti kieleltä ja sitoi vatsani solmuun.

”Miksi?” kysyin epävarmana ja painoin käsiäni vasten kylkiä. Nainen nosti katseensa minuun ja nuolaisi paksuja huuliaan. ”Ei passia, ei henkilökorttia, ei ajokorttia… Minulla ei ole mitään tietoa siitä, että olet edes elossa”, hän sanoi hitaasti ja katsoi minua tummilla silmillään. Kulmani kurtistuivat ja heilautin liian pitkiä hiuksiani pois kasvojen edestä.

”Minä istun tässä! Eikö se riitä?” yritin, mutta nainen vain pudisti päätään. ”En valitettavasti voi auttaa. Mutta oletko käynyt maahanmuuttotoimistolla? Siellä on mukavia ihmisiä, joista on varmasti enemmän apua…”

”Minä kävin siellä jo! Oleskelulupani pitäisi tulla ihan kohta!” huusin, niin että takanani odottavat ihmiset säpsähtivät. Nainen laski käsiään rauhoittumisen merkiksi, ja kaduin nopeasti äkillistä tunteenpurkaustani. Laskin päätäni nöyrästi ja pyysin anteeksi.

”Haluaisin auttaa sinua”, nainen kuiskasi ja hymyili lempeästi. Hänen huulipunan värittämät huulensa levisivät poskille asti. ”Mutta ennen kuin sinulla on virallinen lupa asua täällä, en voi tehdä mitään. Käteni ovat sidotut.”

Pettymys puristi sydämeni umpeen. ”Kiitos avusta”, sanoin kuitenkin. Tuoli rahisi vasten muovilattiaa, ja sujahdin ulos ovesta. Jonkun käsilaukku kolahti vasten käsivarttani, mutta en edes huomannut sitä. Kävelin pää painuksissa ihmismassan keskellä, enkä nostanut katsettani mihinkään. Katselin vain ruskeita kenkiäni, jotka litsahtelivat vasten märkää katukivetystä.

Pysähdyin vasta, kun päädyin poikkeamaan ahtaalta asvaltilta ruohikolle. Huomasin katsovani suoraan laajaan puistoon, jonka reunoja kiersivät korkeat puut ja pensaat, joita vieno kesätuuli ravisteli. Siellä tuoksui kesän vastaleikattu ruohikko ja jäätelö. Kävelin kokeeksi sen toiselle laidalle ja ympäri, sitten takaisin, ja istahdin punaiselle penkille. Ohi juoksentelivat lapset, joiden käsivarsia pitkin valui laiha vaaleanpunainen jäätelö ja nauru helkkyi heidän kasvoiltaan.

En tiennyt mistä se tuli, mutta lämpö valahti vatsanpohjaani. Ehkä täällä ei ollutkaan niin kamalaa. Kuka tietää? Ei ainakaan joku, joka kulkee silmät ja sydän ummessa.

Katselin ohikulkevia ihmisiä, joiden askeleet rahisivat vasten hiekkatietä ja pehmeitä ruohonkorsia. Näin vaaleahiuksisen naisen, jonka nutturalta karkasi hiuksia kasvoille ja joka talutti kolmea pulleaa lasta eteenpäin. Yksi roikkui äitinsä käsivarresta ja yritti repiä häntä taaksepäin, mutta sai takaisin napakan otteen ranteesta ja vedon kauemmas. Hymyni suli hiljaa pois. Heidän takaansa tuli harmaaseen pukuun verhoutunut mies, joka vilkuili kaikkia epäluuloisena ja puristi nahkasalkkua rintaansa vasten. Hän ohitti naisen, joka talutti isoa koiraa ja pyyhki kuumeisesti kyyneliä poskiltaan.

Yksikään näistä ihmisistä ei vilkaissut toisiaan, vaan käveli yksinkertaisesti toistensa ohi, aivan kuin heidän olisi pakko vain jatkaa matkaansa ja olla välittämättä. Se tuntui kovin kummallisesti. Minne olivat kadonneet Laletin hampaaton hymy, vilpitön ystävällisyys ja hyvä karma? Oliko se vaihtunut harmaaseen toimistomaisemaan ja sateen värittämään, ihmisten pohjattomaan suruun?

So pinch me, I must be dreaming
My life has lost all its meaning
But I like the way I'm feeling now


Kesäkuun viimeisinä aamuina Amit katsoi minua tutkivasti kahvikuppinsa takaa. Hän pyöritteli sitä kädessään, nosti välillä huulilleen ja nieli kuumaa paahtoa. Hänen tummat silmänsä ja kaartuvat kulmakarvansa olivat nauliutuneet minuun. Yritin vältellä hänen katsettaan ja lukea sanomalehden sumeita kirjaimia, mutta Amitin katse pakotti käteni tärisemään ja katseeni nousemaan.

Amit oli lempeä, kuten aina, mutta vaativa, kuten aina. ”Otitko yhteyttä yliopistoon?” hän kysyi ja nosti kupin kapeille huulilleen. Tiesin kyllä, että hän tarkoitti pelkkää hyvää kysymyksellään. Mutta samalla se kaivoi vatsanpohjastani kaiken, minkä olin yrittänyt työntää maanrakoon. ”Otin”, vastasin. Pidin taukoa, jonka aikana nielin liikaa kitkerää kahvia. ”He pitävät paikkaa auki minulle, mutta saan varmistettua sen vasta kun saan oleskelulupani”, kerroin. Amit nyökkäsi. ”Entä englantisi?”

”Amit-jaan, kyllä sinä tiedät etten opi sitä ikinä”, voihkaisin ja puristin kuppia kaksin käsin. ”Kirjaimet ovat tosi rumia ja vääntyvät liian kummallisesti. Sanat vain töksähtävät ulos suusta, kieriskelevät pois kärjestä. Ei sellaista kieltä kukaan halua puhua.”

”Kaikki maailmassa puhuvat englantia, Mehdi-jaan. Eikö isä opettanut sinulle sitä turistien kanssa? Kaikki eivät osaa hindiä”, Amit sanoi kärsivällisellä, opettavaisella äänensävyllään. Puristin kylmää posliinipintaa, ja olin varma, etteivät tahmaiset sormenjälkeni irtoaisi siitä koskaan. ”Tiedän. Shukriya. Kiitos”, sanoin ja nyökäytin päätäni. Amit hymyili ja kaatoi loput kuppinsa sisällöstä astiaan, jonka pisti jääkaappiin. Kaikki piti säästää.

”Minä lähden töihin”, Amit sanoi hetken kuluttua, mutta pian ulos kadonneet askeleet kipittivät takaisin. ”Hei Mehdi”, hän sanoi, ja käännyin ympäri tuolillani, minne olin jäänyt istumaan. Amit hymyili ja heitti minulle jotain. Se lipsahti otteestani ja tipahti kolisten lattialle, mutta Amit ei loukkaantunut. ”Kannattaa katsoa se. Namastè!” Ja pian askeleet portaissa vaimentuivat kuulumattomiksi.

Poimin lattialta Amitin heittämän esineen, ja huomasin sen olevan pieni muovinen patsas, josta riippui muutama metallinen kiehkura. En tiennyt, mitä virkaa sillä oli – punainen läiskä harmaassa muovissa näytti luonnottomalta. Käänsin sen ympäri, ja huomasinkin sen olevan pieni muovinen näköispatsas jostain, mikä minun olisi pitänyt tunnistaa. Häpeä poltteli äkisti sisustani ja veti minut polvilleni.

Lordi Ganeshan silmät katselivat minua pieninä mustina pisteinä. Mitä olet mennyt tekemään, Mehdi? Kadotitko itsesi kaiken keskelle?

Tarrasin kiinni lattiaan ja tunsin, miten käteni vapisivat. Milloin olin viimeksi edes käynyt temppelissä? Tai vielä pahempaa – milloin olin viimeksi rukoillut? Milloin olin ollut kiitollinen siitä, mitä minulla oli? Milloin olin lopettanut välittämisen?

Puristin toisella kädelläni Ganeshan muovipatsasta riutunutta rintaani vasten. Sydämeni tykytti ja huusi korvaani moitteita. Miten minä pystyin olemaan niin tyhmä, niin sokea kaikki nämä kuukaudet? Olin kannatellut elämääni pelkkänä taakkana harteillani, ongelmina ja mutkina jotka johtivat harhaan. Olin kadottanut otteeni siihen, mitä oli ennen ollut. Tartuin hiuksiini ja puristin kovaa, purin hampaita yhteen ja halusin huutaa. Miten olin antanut tämän tapahtua? Miten pystyin antaa kohtaloni kadota ja hukuttautua kaaokseen?

Luulin niin pitkään, ettei minulla ollut mitään syytä olla onnellinen. Luulin elämäni hukkuneen jonnekin pelkkään syvään mustaan, joka puristi minut otteeseen ja vavisutti. Ehkä olin ollut väärässä. Ehkä minunkin pitäisi olla kiitollinen siitä, että pystyin olla tässä ja nyt, enkä sodan halkaisemana pelkkänä hauraana muistona haaveissa.

Kissing your lips at midnight
Under the stars and moonlight
But I never thought we'd be this strong


Temppeli oli hiljainen. Se ei tietenkään ollut yhtä kaunis kuin mikä meillä oli ollut kotona, minne isä oli vienyt meidät jokainen aamu rukoilemaan ja kiittämään Ganeshaa siitä, että olimme yhä hengissä ja meillä oli toisemme, mihin turvautua. Jokainen aamu suljin silmäni ja rukoilin Amitin, Lalitin, isän, äidin ja koko kaupunkimme puolesta. Lupasin auttaa heitä niin paljon, kun pystyin. Ja jokainen aamu me menimme basaariin, minä, Lalit, Amit, Golu, Bin ja kaikki muut Khajurahon pojat, ja teimme sitä mitä parhaiten osasimme – nautimme.

Kaiken sen köyhyyden keskellä me hymyilimme auringon värittäminä päivinä. Nostimme kehyksiin mustavalkoisia kuvia kansamme vapauttajasta, ja joka elokuun 15. toivoimme, että pystyisimme samoihin saavutuksiin. Ja sinä aamuna, kun kävelin ensimmäistä kertaa ulkomaalaiseen temppeliin, näin tutut kasvot roskakoriin heitetystä naisesta. Hänen vahva leukansa ja kiharat hiuksensa saivat hymyn nousemaan kasvoilleni, vain siksi että se toi muistoja.

Polvistuin Ganeshan eteen, ja ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen maailma oli hiljainen.

***
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:29:52 kirjoittanut Pyry »
un día decidí hacerle caso a la brisa

Ex-Minttushka

(AO3)

debora

  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Mai tumse pyar kartha hu
« Vastaus #1 : 04.03.2010 22:05:29 »
Toinen

1972

The nights go on and on
The nights go on and on
The nights go on and on


Kun kesä vaihtui syksyyn, löysin itseni istumasta collegen puisella penkillä ilmaisen lyijykynän naputellessa vasten vihkon reunaa. Istuin ensimmäistä kertaa luennolla, enkä todellakaan tiennyt, miten olla. Oikealla puolellani parin tyhjän penkin päässä istui kolme tyttöä, joiden kauluspaidat näyttivät ahtailta ja kiharat laskeutuivat olkapäille. He kikattivat vähän väliä hiljaa ja vilkuilivat muita salissa istuvia, kunnes joku takaani sihahti heille kovaäänisesti. He vaikenivat ja keskittyivät kuuntelemaan opettajaa, joka oli pienikokoinen vanha mies joka hukuttautui prässättyyn pukuunsa. Vilkuilin itsekin muiden kasvoja aluksi uteliaana, mutta parin vihamielisen mulkaisun jälkeen käänsin katseeni takaisin eteen.

Luento tuntui venyvän sekunti sekuntilta pidemmäksi. Kuuntelin puolella korvalla, kun vanha mies kertoi collegen ja asuntoloiden säännöistä (joissa en edes asunut), oppitunneista, lounaasta ja apurahoista. Korvani heräsivät kuulemaan, miten mies julisti ylpeänä, että apurahoja ja opiskelupaikkoja oli jaettu sinä vuonna myös kymmenelle tummaihoiselle oppilaalle – ja minä olin heidän joukossaan.

Käteni kohosivat heti kasvoilleni, vaikka tiesinkin ihoni vaalentuneen Amerikan heiveröisessä auringonvalossa paljon vaaleammaksi. En tiedä miksi tai miten, mutta en ollut edes kauheasti muita tavallisen näköisiä oppilaita tummempi. Joidenkin katseista päätellen se taisi kuitenkin olla enemmän kuin tarpeeksi.

Nojasin päätä käteeni, ja heräsin vasta kun takaani oven luota kuului äänekäs kolahdus. Havahduin kääntämään pääni, ja näin että oviaukossa seisoi tyttö, jonka T-paita repsotti päällä ja farkut lököttivät. Hän suki pitkiä ruskeita hiuksiaan taaksepäin, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hänen isot, siniset silmänsä seikkailivat katsomossa, kaikkien kääntyneissä päissä ja uteliaissa katseissa.

”Olen pahoillani, että olen myöhässä”, tyttö sanoi. Hänen heiveröinen äänensä kaikui luentosalin seinistä. Lavalla näin, miten mies supisti suutaan, mutta myöntyi ja toivotti tytön tervetulleeksi. Tyttö sipaisi nopeasti hiuksensa korvan taakse ja katosi nopeasti takimmaiseen riviin. Puristin käsiäni yhteen.

Luento loppui nopeammin kuin olisin ehkä sittenkään halunnut. Ihmiset valuivat pois salista, juttelivat kevyesti tai suunnistivat kuka minnekin. Katselin ihmisten niskoja ja kävelin vailla päämäärää käytävillä, koska seuraava tuntini oli vasta iltapäivällä, ja kello oli vasta yhdentoista. Kiertelin kampusalueella, katselin lintujen lentoa taivaalla ja oppilaiden istuskelua ruohikolla. Vatsaani kaivoi omituinen aukko aina, kun näin keskenään juttelevaa nuorisoa, mutta jätin sen huomioimatta.

Kampusalue oli kaunis. Sen pihamaa oli vehreä ja puut tavoittelivat taivaita koreilla oksillaan. Se ei ehkä ollut yhtä hieno kun jotkut mitä olin nähnyt mainoksissa, tai mitä jotkut rikkaammat amerikkalaisnuoret tavoittelivat, mutta minulle se oli täydellinen – pieni. Kiertelin pihamaalla, missä kasvoi vihreää ruohoa ja keltaisia kukkia, jotka jättivät tahroja sormenpäihin, ja ohitin kymmeniä keskenään juttelevia opiskelijoita. Siinä oli yksi puoli, mitä olin kantanut aina mukanani – mikä tahansa tilanne oli, minulla ei ollut koskaan tylsää. Suurin osa tilanteista vaati sopeutumista ja kärsivällisyyttä, mitä minulla riitti maailman tappiin asti.

Kävin juomassa juomapisteellä, ja huomasin vasta silloin korkean tammen juurella istuvan tytön. Hänellä oli iso musta villatakki ja lököttävät tummanpunaiset farkut, enkä usko että hän huomasi minua paksun kirjansa takaa. Sipaisin suortuviani taaksepäin ja yritin miettiä, miksi vaaleanruskeat laineet ja lempeät, siniset silmät olivat niin tutut. En edes tiedä, kauanko vain seisoin siinä vaaleanruskeissa housuissa ja lököttävässä T-paidassa katselemassa häntä. Hänen koko olemuksessaan oli jotain rauhoittavaa ja jotain tuttua.

Jossain takanani kuului oksan rasahdus, mutta kääntyessäni katsomaan en nähnyt ketään. Mutta kun käännyin takaisin, huomasin tytönkin nostaneen katseensa. Se harhaili jossain takanani, kunnes löysi omat hämmästyksestä levinneet silmäni. Kumarruin nopeasti juomapisteelle ja käänsin pääni pois. Kylmänruskea vesi valui leukapieliäni pitkin ja päätyi vain lopulta takaisin lavuaariin.

Kun nostin katseeni, tyttö oli kuitenkin kääntänyt katseensa takaisin kirjaansa.

She throws another dart,
and narrowly avoids my lonely broken heart
Torn apart


Isän polio pahentui ajan myötä, kun hänen lääkkeensä loppuivat. Ensin pyysin, sitten anelin ja lopuksi rukoilin, että isä antaisi minun käydä uusimassa hänen reseptinsä, mutta hän kieltäytyi ja julisti, että ennemmin kuolisi kun koskisi korruptoituneen kolmannen maailman lääkesekoituksiin. Hänelle kelpasivat vain intialaislääkäri Vivatman määräämät lääkkeet, mutta eihän niitä tietenkään löytynyt tavallisista amerikkalaisista apteekeista. Luin opiston kirjastosta, että C-vitamiini ja dieetti voisivat auttaa polioon, mutta isä ei jaksanut syödä loppuun edes yhtä ainutta appelsiinia. Enkä usko, että dieetti olisi auttanut hänen riutunutta lihaansa, ihoa joka roikkui kylkiluiden päällä.

Amit kysyi eräänä aamuna, mitä oikein opiskelin yliopistolla. Kun kerroin, että pääaineeni oli sosiologia, hän kysyi mitä se oli. En uskaltanut kertoa, että opiskelin ihmisoikeuksia ja yhteiskuntatiedettä. Välttelin kysymystä, kunnes minun oli pakko kertoa se. Amit vain puri hammasta ja nyökkäsi. Ja katosi loppupäiväksi töihin.

Syksy toi mukanaan sateet ja tuulen riepottelemat lehdet. Mikään täällä ei näyttänyt yhtä kauniilta kuin collegen pihamaa, kun syyssade oli piiskannut maata ja jättänyt sinne pelkät lehdillä helmeilevät pisarat ja kostean maan. Opiskelijat juoksivat takit päälaella sisään ja puhdistivat linssissä kahvilan servetteihin, puhuivat politiikkaa ja kieltä mitä en ymmärtänyt. Samalla minä kuuntelin, miten afrikkalainen Chike kertoi valonnopeudella elämästään vahvalla aksentilla. Nyökkäilin ja kuuntelin, kuuntelin ja nyökkäilin, join satoja kuppeja ilmaiskahvia ja haikailin koko ajan viileälle, syksyiselle pihamaalle.

Joskus, useasti, suurimman osan aikaa myös se tyttö oli siellä. Joskus minä myös ajattelin, että menen juttelemaan hänelle. Hän tuskin tiesi kuka olin – hän opiskeli psykologiaa ja italiaa, ja oli siksi aina kaukana minusta. Meillä oli hädin tuskin edes samassa rakennuksessa tunteja. Saatoin harhailla rakennuksissa koko päivän, istua ikkunalaudoilla ja kuunnella lempeän sateen rummutusta vasten ikkunalasia – mutta häntä ei näkynyt missään. Hänen kiharansa kasvoivat ja farkut kaventuivat, silmälasit katosivat nenänpäältä ennen pitkää, mutta minä tunnistin hänet satojen kasvojen joukosta. Hänen siniset silmänsä leijailivat mieleeni liian usein koulun ulkopuolellakin.

En ikinä uskaltanut tunnustaa hänelle, että välillä mietin, olisiko hän tyttö josta isä olisi ylpeä. Mietin uskaltaisinko viedä hänet kotiin, esitellä hänet poliosta riutuvalle isälle ja työnarkomaaniveljelle, jonka otsarypyt olivat syventyneet. Tiedän, että isä toivoi, että me menisimme naimisiin. En ollut vielä edes kahdeksaatoista, mikä oli Amerikan asteikolla hyvin vähän ja Intiassa jo melko paljon. Tiesin, että isä halusi tietää elämästäni muutakin kuin kuvankauniit pihamaat ja sydäntäraastavat oppitunnit. Hän toivoi, että voisi tanssia häissäni vaimoni kanssa, vaikka sitten kainalosauvoilla.

Tiesin, että olin hullu. Jos tyttö olisi kurkistanut pääni sisään ja nähnyt ajatukseni, hän olisi varmaan juossut kirkuen karkuun eikä olisi katsonut taakseen. Silti… aina, kun näin hänet käytävällä, hänellä oli seuranaan joko muutama tyttö tai kirja. Häntä tönittiin, ja minun teki mieli raivata hänelle ihmisten keskellä tilaa ja estää heitä runnomasta sellaista haurasta kauneutta. Hänen ihonsa oli monta astetta tummempi kuin heidän, kaunis ruskean sävy joka helmeili opiston kirkkaissa valoissa. Hän oli minua monta senttiä lyhyempi, ja varmasti hänen hymynsä oli omaani kauniimpi. Se valaisi jokaista päivääni enkä tohtinut edes toivoa, miltä tuntuisi jos hän joskus omistaisi sen vain minulle.

Mutta koska kohtalo on oikukas, se soi minulle mahdollisuuden. Sain kokea ensimmäistä kertaa kunnon nuorisoelämää – käytävillä oli mainostettu ahkerasti aikuisilta kiellettyjä juhlia, jotka pidettiin kolmosasuntolassa pihamaalla. Chike selitti, miten pitää pukeutua, miten pitää hiuksia ja miten käyttäytyä, jos haluaa menestyä opiskelijaelämässä. En tiennyt, mitä tehdä, joten pistin päälleni pelkästään vaaleansiniset farkkuni, isän vanhan avonaisen kauluspaidan ja vanhan mustan paitani. En oikeastaan edes välittänyt ulkonäöstäni. Ei se muuttunut koskaan yhdelläkään katseella. Silti… ehkä toivoin, että joku muu voisi nähdä sen.

Kolmosasuntola näytti pieneltä hökkeliltä, kun lähestyin sitä, vaikka tosiasiassa se oli alueen isoimpia asuntoloita. Suunnistin sokkeloisilla käytävillä huoneeseen, jonka vinyylisoitin sai koko lattian tärisemään. Astuin avonaisesta ovesta sisään, ja huomasin huoneen olevan täynnä opiskelijanuoria, osa toisissaan kiinni ja osa eri puolilla huonetta. Yhdellä seinällä oli pöytä, jolle oli koottu erilaisia alkoholijuomia, yksi sohvanurkkaus oli harmaa tupakansavusta. Keskellä ihmiset tanssivat jonkun nopeatempoisen kappaleen tahtiin, heiluttelivat käsivarsiaan ilmassa ja keinuttelivat lantiotaan. Chike oli kaiken keskellä ja viittoili minua mukaan, mutta ohitin tilaisuuden ja menin istumaan yhdelle sohvista.

Istuin osan iltaa sohvalla, osan lattialla yhden porukan kanssa, osan norkoilin seinustalla joidenkin luontoaktivistien kanssa. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, tosin osan silmät olivat sumeat ja puhe tuli yhtenä puurona ulos suusta. Vessa oli varattu, kun ihmiset kävivät vähän väliä oksentamassa. Olivatkohan he syöneet jotain pahaa? Tunnistin osan tytöistä, jotka tanssivat silmät hyvin suurina, hyvin mustina, hyvin lasittuneina.

Mutta juhlat alkoivat minulla vasta muutaman tunnin kuluttua. Istuin lattialla ringissä pitkätukkaisten rauhanomaisten ihmisten kanssa, joilta roikkui harmaita sätkiä suupielistä. He keskustelivat politiikasta, mutta eivät onneksi kysyneet mielipidettäni, koska kaikki nimet olivat minulle täysin tuntemattomia. Haikailin ovelle päin, kunnes näin sen – ruskeatukkainen tyttö tuli sisään ovesta pukeutuneena löyhään punaiseen mekkoon ja otsapantaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa, mutta ei huomannut omaani. Joku hänen ystävänsä veti hänet keittiöön toiselle puolelle, ja hän katosi kuitenkin väkijoukkoon.

Aika kului. Pitkätukat olivat päätyneet tappelemaan, ja lyötyään yhdeltä silmän mustaksi kovaäänisin poika lopulta nukahti pää tyttöystävänsä sylissä. Nousin jaloittelemaan, ja maistoin kokeesi yhtä läpinäkyvää juomaa, joka maistui oksettavalta ja poltteli kurkussani. Sylkäisin sen roskakoriin, ja huomasin silmäkulmastani, miten ruskeatukkainen tyttöni suunnisti ulos ovesta.

En tiedä, oliko se syvällä sisälläni riehuva polte vaiko pelkkä tyhmyys, joka sai minut kävelemään huoneen läpi ja vetämään oven auki.

Tyttö juoksi pitkän käytävän läpi ulos, ja hetken aikaa olin kahden vaiheilla. Ulkona puhaltava viima ja pihalle laskeutunut pimeys saivat minut kuitenkin liikkeelle tytön perään. Hän juoksi, enkä saanut häntä kiinni kun vasta pihamaalla. Kuulin etäisesti askelia, jotka haparoivat pimeässä syysillassa, matkalla jonnekin puiden suojaan. Ja niitä oli enemmän kuin yhden heiveröisen tytön jaloista.

Lehdet kahisivat jaloissani, kun kävelin kostean pihamaan läpi. Ne takertuivat lahkeisiini, ja puut tiputtelivat pisaroita päänahkaani. Lähdin lopulta juoksuun, ja tajusin askeleiden juosseen kakkosasuntolan taakse. Ulkovalo paloi yhä, valo leikitteli lätäköissä.

Vedin syvään henkeä ja nojasin jalkoihini. En uskaltanut liikkua. Mitä minä täällä tein? En tiennyt, mitä odotin tältä. Tuskinpa tyttö haluaisi minua seuraansa. Ehkä minun oli parasta kääntyä takaisin. Hänellä oli joku muu. Kyllähän tyttöjä… niin.

En minä oikeasti halunnut liikkua. Halusin kääntyä kulmalta ja alkaa jutella kevyesti, edes tutustua tyttöön. Ei sellaisia ollut joka kadunkulmassa, tuskinpa edes jokaisessa kurvissa tai auton tööttäyksessä. Sitä paitsi minä halusin vain tämän yhden.

Puristin käteni nyrkkiin ja astuin eteenpäin. Kuivat lehdet kahisivat tennareideni alla. Käänsin pääni, enkä aluksi nähnyt mitään – ulkovalo oli kirkas ja sattui silmiini. Räpyttelin silmiäni, ja äkisti kaikki oli päivänselvää. Näin punaisen mekon, jonka ympärille oli kiertynyt vahvat käsivarret ja iso, ronski vartalo. Näin pojan vaalean pään hautautuneena tyttöni kaulalle, verhoutunut syksyltä tuoksuviin hiuksiin. Hänen kätensä vaeltelivat tytön selällä ja reisillä, eksyivät hameen alle. Enkä hetkeen minä voinut tehdä muuta kuin katsoa epätoivoisena, surun halkaisemana.

Olin kääntymässä ympäri, kun tajusin että tyttö oli liian vastahakoinen. Näin, miten heikot käsivarret puskivat voimakasta rintakehää kauemmas, jalat sätkivät harallaan olevia jalkoja ja kynnet raapivat kasvoja. Kun poika repäisi tytön kädet irti ja paiskasi ne vasten tiiliseinää, jokin painava liikahti sisälläni ja viha loimahti silmiini. Kun tytön huuto halkaisi koko tyhjän pihamaan, minä ymmärsin ettei siinä ollut kyse mistään romanttisesta, sellaisesta mitä rakastavaiset tekivät toisilleen. Se oli pelkkää puhdasta alistamista ja himoa.

Joku huusi. Aluksi luulin, että se oli tyttö, mutta tajusin sen tulleen omasta kurkustani. Korsto käänsi päänsä ja mulkaisi minua vihaisena. Hänen silmänsä olivat pelkät tummat pupillit ilkeästi veistetyissä kasvoissa. Hän sanoi jotain raivostuneena niin nopeasti, etten edes tiennyt puhuiko hän englantia. Tyttö käytti tilaisuutta hyväkseen, ja iski poikaa jalalla suoraan avonaiseen haaraväliin.

Poika taipui kaksinkerroin ja irrotti otteensa tytöstä – mikä oli selvästi tarkoituskin. Tyttö pääsi pakenemaan pojan alta, mutta toinen tarttui häntä jalasta ja repi takaisin maahan. Sain samalla itse jalat alleni ja hyökkäsin pojan kimppuun, revin häntä tytön päältä ja karjuin hindiksi sanoja, mitkä olivat olleet ikuisessa pannassa. Haukuin ja kirosin pojan alimpaan maanrakoon ja toivoin, että hän saisi kuulla tästä teosta vielä pitkään. Sillä ei mikään, ei mikään ollut niin kamalaa kuin naisen kunnian varastaminen. Äitini oli opettanut sen minulle aikoja sitten.

Pojan nyrkki osui kasvoihini. Hmm –en ollut koskaan ennen tuntenut sellaista säteilyä keskellä kasvojani, aivan kuin jokin olisi murtunut hänen lyöntinsä alla. Tähdet kipusivat silmiini ja pimeys alkoi nielaista pihamaan, ennen kuin ehdin estää. Näin tummien pisteiden alta, miten tyttö iski poikaa laukullaan monta kertaa, kasvoihin, keskivartaloon ja selkään. Hän itki – miten sydämeni särkyikin sille äänelle – ja huusi pojalle aika paljon samoja solvauksia kuin minäkin, mutta niin että poika ymmärsi. Poika sai niin pahan iskun vatsaansa, että taipui kaksinkerroin ja polvistui maahan, jolloin tyttöni ohuet sormet kietoutuivat ranteeni ympärille ja hän veti minut juoksuun.

Lätäköt soittivat meille sinfoniaa pakojuoksumme kunniaksi. Veri kohisi suonissani, vaikka maisema asettuikin hiljaa paikoilleen. Tyttö veti minut takaisin asuntola kolmoseen, joka oli onneksi täynnä väkeä ja jonne oli helppo kadota. Hän ei sanonut mitään. Hän vain veti minut yhteen vessakoppiin, pisti istumaan vessanpöntön päälle ja kumartui eteeni.

Kaikki äskeinen pyöri yhä päässäni ja veri kohisi korvissani. Kaikki se oli tehty vain, jotta pääsisin tähän – istuin niin lähellä tyttöä, että tunsin hänen hengityksensä, näin huolen hänen silmissään. Hän katsoi nenääni, joka oli täynnä jotain lämmintä ja paksua, ja jossa tajusin vasta silloin kivun tykyttävän vaativana.

”Oletko kunnossa?” hän kysyi. En voinut uskoa sitä – kyyneljuovat olivat kuivuneet hänen poskilleen ja kaulassa helotti violetteja puremajälkiä, ja silti hänen äänessään ei ollut mitään muuta kuin aitoa huolta ja lämpöä. Olisin voinut hukuttautua hänen sinisiin silmiinsä ja pehmeästi kaartuviin kulmakarvoihin, mutta minun oli pakko nyökätä.

Shukriya”, ehdin sanoa ennen kuin ymmärsin mitä kieltä puhuin. Valahdin punaiseksi, ja tyttö naurahti. ”Sitä samaa. Ymmärrätkö englantia?”

Enkelinkasvot välittivät minusta. Hymy löysi tiensä väkisinkin veren tahraamille kasvoilleni. ”Ymmärrän, mutta olen pahoillani, olen asunut täällä vasta alle vuoden. Minulla on yhä ongelmia, tuota… kielen kanssa”, sanoin. Tyttö nyökkäsi, katsoen tällä kertaa suoraan silmiini. Hän hymyili lämpimästi, ja sai jotain valumaan hitaasti vatsanpohjaani. En edes huomannut, että hän oli ottanut palan vessapaperia ja kastellut sen, ennen kuin hän painoi sitä varovasti kasvoilleni.

”Sattuuko?” hän kysyi. Miten huomaavainen hän olikaan! Kuinka moni muu olisi ollut täysin tuntemattomalle lempeä, kohdellut häntä kuin loukkaantunutta ystävää? Ainakin näkemäni perusteella ei kovin moni. Se sai sydämeni tykyttämään ehkä yhden lyönnin kovempaa. Hän painoi varovasti paperia kasvoilleni, ja välillä hänen käsivartensa hipaisi leukaani, rintaani, kaulaani.

”Olen Mehdi”, sanoin, kun hän kääntyi ottamaan lisää paperia. Kiharat tipahtelivat takaisin kapeille olkapäille. Hän ei vastannut, painoi vain paperia vasten nenääni ja antoi katseensa harhailla takaseinässä.

”Meena”, tyttö sanoi. Hymyilin leveästi, vaikka se nipistikin vähän nenäni kohdalta. ”Intialainen nimi.”

Tyttö – eikun Meena – hymyili. Hän ei sanonut mitään, mutta minusta tuntuu, että hän ymmärsi. Eikä minunkaan tarvinnut sanoa mitään. Emme me tarvinneet muuta kuin tämän – vessanpöntön, kirkkaan putkivalon ja likaisena hohtavan lavuaarin. Ja aitoa lämpöä ja välittämistä. Ja vaikka me pysyimme ihan hiljaa, vaikka me vain katselimme toisiamme, minä tiesin että jotain oli alkanut. Maailma jatkoi pyörimistään ja kitarat soivat aulassa. Ja sen hetken ajan oli olemassa vain minä, Meena ja meidän ohimennen toisiaan hipaisevat kätensä.


She's looking good tonight
I love the way she glows in ultraviolet light

Intoxicate my mind,
I know that love is blind
and I'm not seeing right
Not alright


***
« Viimeksi muokattu: 06.04.2010 16:25:23 kirjoittanut Minttushka »
un día decidí hacerle caso a la brisa

Ex-Minttushka

(AO3)

debora

  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Mai tumse pyar kartha hu
« Vastaus #2 : 04.03.2010 22:05:53 »
Kolmas

1973

Isä kuoli syksyä seuraavana talvena. Polio oli vääntänyt hänen jalkansa täysin käyttökelvottomaksi, eikä hän ollut saanut tarvittavia antibiootteja sairastuttuaan kunnolla. Ilmeisesti vieraan maan bakteerikantaan ei totu pelkästään makaamalla patjalla kaiken päivän ja juomalla laihaa kahvia. Amit ja minä poltimme isän ruumiin krematoriossa ja pidimme tuhkat rasiassa, kunnes pääsisimme takaisin kotimaahan lupaamaan isälle hänen ansaitsemansa rauhan. Isä oli aina halunnut, että hänen tuhkansa ripoteltiin Gangesiin, pyhään Äidin ja jumalten jokeen. Vain siten hän pystyi saavuttamaan tasapainon. Minusta se oli kaunista.

Amit sai viralliset paperinsa vasta paljon myöhemmin kuin minä, koska oli täysi-ikäinen ja minä vasta seitsemäntoista. Hän lähti metsästämään kovempaa työtä ja hänestä tuli muutamassa vuodessa jonkin ison yhtiön laama. Mutta hän ei valittanut, enkä minäkään, sillä ne otsaan koverretut rypyt olivat alkaneet haihtua. Hän julisti yhtenä iltana löytäneensä naisen ja nai hänet puolen vuoden kuluttua siitä. Muistan istuneeni pihamaalla valkoiset housut likaantuen ja kuunnelleeni mustarastaiden huilunsoittoa.

Sinä keväänä, kun valmistuimme ensimmäiseltä vuodelta collegessa, pidin Meenaa kädestä juhlatilaisuuden aikana. Hän puristi sitä kevyesti ja hymyili. Enkä koskaan kertonut sitä hänelle, mutta minusta hän oli kauneimmillaan loppukevään auringonsäteissä, silmät tuikkien valossa ja hiukset laskeutuen vapautuneesti olkapäille. Istuimme siinä samalla puiston penkillä, juttelimme enkä saanut katsettani irti hänen silmistään.

Linnut lehahtivat lentoon tammen latvasta, lapset juoksentelivat ranteet jäätelön tahraamina ja aikuiset kävelyttivät koiriaan. Kaupunki oli täydellinen juuri sellaisena kuin se oli. Ja ensimmäistä kertaa minulla ei ollut täysin ulkopuolinen olo. Kaipasin yhä kotiin, mutta ehkä tämäkin oli koti. Ehkä koti oli oikeasti siellä, missä sydänkin.

Ja minun sydämeni oli täällä, tämän kaupungin pilvien alla ruohomatolla, kun koirat haukkuivat, lapset nauroivat ja linnut lehahtivat lentoon aavalla taivaalla.

These summer girls are really something else
Our lives are short, the nights are long
The nights go on and on.
un día decidí hacerle caso a la brisa

Ex-Minttushka

(AO3)

Glorisablet

  • vampyyritar
  • ***
  • Viestejä: 792
Vs: Mai tumse pyar kartha hu
« Vastaus #3 : 15.03.2010 16:56:52 »
Näin kiehtova ja omaperäinen teksti eikä yhtään kommenttia, no täältä pesee. :P

Historiallisiin tapahtumiin on mielenkiintoista tutustua fiktiivisten tekstien ja romaanien kautta, sillä luova teksti maustaa automaattisesti kurjuuden harmaaksi synkentämiä todellisuuden tragedioita. Mä en tiennyt ennestään mitään Indo-Pakistanin sodasta. Aihe kuuluu sellaiseen lähihistorian kategoriaan, johon en olisi viitsinyt syventyä pelkän värittömän faktan siivittämänä. “Silloin tapahtui sitä, ja silloin tapahtui tätä sen ja sen syyn takia.” Mehdi, Amid ja veljesten kuolemansairas isä antoivat kasvot ja nimet pakolaisten kasvottomalle massalle. Heidän hahmonsa olivat todella aidoiksi rakennettuja. Sellaisia jotka saivat lukijan samaistumaan ja eläytymään eläessään pölykerroksen sumentamalla tietokoneen ruudulla.

Virheitä oli tasan kaksi, mutta löysin joitain virkkeitä jotka kaipaavat hitusen lisämuotoilua.

Lainaus
Pirinä loppui, mutta vain jotta toinen repi peiton päältäni ja ravisti takaisin tosielämään, mikä oli harmaa pekonintuoksuinen aamu.
Pirinä loppui, mutta vain jotta toinen repi peiton päältäni ja ravisti takaisin tosielämän pekonintuoksuiseen aamuun.

Lainaus
Kun kesä vaihtui syksyyn, löysin itseni istumasta collegen puisella penkillä, ilmainen lyijykynä naputellen vasten vihon reunaa.
Kun kesä vaihtui syksyyn, löysin itseni istumasta collegen puisella penkillä naputellen ilmaisella lyijykynällä vihon reunaa./ Kesän vaihtuessa syksyyn löysin itseni istumasta collegen puisella penkillä naputellen ilmaisella lyijykynällä vihon reunaa.

Lainaus
Tiesin, että isä halusi tietää elämästäni muutakin kuin kuvankauniit pihamaat ja sydäntäraastavat oppitunnit.
Tiesin, että isä halusi tietää muistakin elämääni kuuluvista seikoista/ asioista kuin kuvankauniista pihamaista ja sydäntä raastavista oppitunneista.

Lainaus
Luento tuntui venyvän sekunti sekuntilta pidemmäksi.
sekunnilta

Hindujen kulttuuri on jokaiselle tuttu ainakin peruskoulun uskonnon tunneilta, mutta tekstisi toi väriä ja läheisyyttä tähänkin puoleen, sillä kulttuuria oli käytetty hienosti tehokeinona pohdinnan ja tapahtumien yhteydessä. Sillä ei mikään, ei mikään ollut niin kamalaa kuin naisen kunnian varastaminen. Äitini oli opettanut sen minulle aikoja sitten.-- Amit ja minä poltimme isän ruumiin krematoriossa ja pidimme tuhkat rasiassa, kunnes pääsisimme takaisin kotimaahan lupaamaan isälle hänen ansaitsemansa rauhan. Isä oli aina halunnut, että hänen tuhkansa ripoteltiin Gangesiin, pyhään Äidin ja jumalten jokeen. Vain siten hän pystyi saavuttamaan tasapainon. Minusta se oli kaunista.

Lainaus
Ja aitoa lämpöä ja välittämistä. Ja vaikka me pysyimme ihan hiljaa, vaikka me vain katselimme toisiamme, minä tiesin että jotain oli alkanut.
Tällainen tarkoituksellinen toisto on toimiva korostuskeino, tarkoitukseton ei niinkään.

Tämä on oikein hyvä alku nanolle tai pidemmälle romaanille, koska sinulla on valmiina kolme vahvaa tukipilaria, jonka ympärille rakentaa lisää tekstiä, sillä perustukset ovat jo valmiit. :P


Kiittäen,
Lavinia


debora

  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Mai tumse pyar kartha hu
« Vastaus #4 : 28.03.2010 19:24:08 »
Lavinia: Kiitoksia ihan hirmuisesti kommentista! Minulle tuli siitä huono omatunto, kun olen itse lukenut vain niin laiskasti omaa ficciäsi, mutta lupaan palata sen pariin mahdollisimman pian. Kuitenkin oli mukavaa että kommentoit, koska tämä oli ensimmäisiä ficcejä mitä kirjoitin nanoni jälkeen, ja kirjoittaminen on tuntunut kovinkin ontolta ja omituiselta. Mukava kuulla, että se onnistui! Pelkäsin, että joku historiaan kiinnostunut finiläinen hyökkää faktavirheiden kimppuun, joten pidin ne mahdollisimman miniminä. Indo-Pakistanin sota sattui olemaan täydellinen ajanjakso siihen, mitä tässä hain. Tuntuu että nykyään ollaan niin kovin maahanmuuttokriittisiä, ja halusinkin tuoda sille massalle selkeyttä, kiva kuulla että onnistuneesti (:. Hindukulttuuri on itselleni niin tärkeä asia, että pakkohan minun oli kirjoittaakin siitä.
Kiitos lausemuotoiluista, minulla onkin niiden kanssa usein ongelmia! Mukava kuulla että tykkäsit, kiitos kovasti kommentista! Kiitos :-*
un día decidí hacerle caso a la brisa

Ex-Minttushka

(AO3)