Nimi: Minä rakastin sinua
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Angst
Paritukset: Hermione/?
Ikäraja: S
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja henkilöitä, paikkoja tai muita asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Ruoalla ei saa leikkiä. Eikä tunteilla.
A/N: Kävin läpi tiedostojani ja löysin tämän vanhan tekstin. Tein siihen muutamia muutoksia ja päätin sitten julkaista sen. Yllättävää oli se, että kuvittelin sisällön perusteella kirjoittaneeni tämän eroni jälkeen ennen viime joulua. Sen sijaan minulle paljastuikin, että tämä oli yli kaksi vuotta vanha teksti! Nyt vain ihmettelen, mistä olen saanut kimmokkeen tämän kirjoittamiseen. Tässä voi nähdä useita vaihtoehtoja Hermionen rakkauden kohteeksi, esimerkiksi Dracon tai Lavenderin, miten itse vain haluaa.
Minä rakastin sinua.
Minun ei pitänyt. Minä en saanut. Se ei ollut aiheellista, sinä et missään nimessä antanut siihen mitään syytä, et pyytänyt, toivonut, kaivannut. Haluamisesta en tiedä. Sinut tuntien – tietäen, millainen musta aukko olet – en yhtään ihmettelisi, vaikka olisit halunnutkin sitä. Sinusta oli hauskaa leikkiä ihmisillä. Ja minä olin nuori ja typerä, täynnä teini-iän suunnattomia tunteita, jotka vain etsivät jotakuta johon kohdistua.
Tiedätkö, ennen tätä kaikkea minulla oli lempiruoka. Minulla oli lempiväri. Minulla oli suosikkieläin ja –loitsu, ja ties mitä muuta. Minä osasin luetteloida asioita, ajatukseni olivat suorastaan aakkosjärjestyksessä. Nyt… En tiedä. En osaa sanoa. Ehkä pääni sisällä ei enää ole älyllistä toimintaa. Miksi olisi?
Voin vakuuttaa itselleni, että en oikeasti rakastanut sinua. Kliseisesti rakastin rakastamisen tunnetta. Voin hokea sitä aamusta iltaan, kaikki unettomat yöt, kun tyyny on liian kuuma poskea vasten ja jalkopäässä on hiekkaa. En keksi yhtäkään hyvää syytä, miksi olisin rakastanut sinua. Mutta silti en ole varma, rakastinko vai en. En tiedä, miltä rakastaminen tuntuu. Voin huutaa ääneen kymmenen kertaa peräkkäin että en rakastanut, mutta silti pieni ääni kuiskaa päässäni, että rakastin. Voin itkeä menetettyä rakkautta, mutta en voi olla pohtimatta, oliko rakkauteni todellista vai jotain muuta. Mistä sen tietäisin.
Sanotaan, että rakastin. Kai se on rakkautta, kun hymyilee mielettömästi vain ajatellessaan toista? Kun sydän tuntuu pakahtuvan? Kun… kun vain rakastaa toista, rakastaa niin paljon, että tekisi mitä vain tämän puolesta?
Kun mieli täyttyy täysin yksipuolisista ajatuksista?
Ja rakkauden jälkeen päässä kaikuu pelkkä tyhjyys. Unohdettu minuus ja itsenäisyys, ne on löydettävä. Täytyy opetella kävelemään uudelleen, pitää kadottaa toisen nimen rytmi askelluksesta.
Luojan kiitos et sentään pitänyt minua kädestä. Tasapainostani jäi jäljelle edes rippeet.
Se onkin niitä harvoja asioita, mitä minulle jäi. Sinä veit jopa mahdollisuuden nauttia lempiruoastani. Enkä välitä kertoa, mitä teit sydämelleni.
Hupaisinta on se, että kutsuit minua etunimelläni tasan yhden kerran. Vasta silloin, kun kaikki oli palannut peruuttamattomasti takaisin alkuun.
”Hermione.”
Tosin, vaikka olisi kutsunut minua Hermioneksi koko elämäni ajan, se ei olisi muuttanut mitään. Kohtuuttomuus paistoi sinusta aina kauas, enkä ymmärrä, miksi en aiemmin ymmärtänyt miten paljon se aiheuttaa ongelmia. Nyt tiedän. Ei enää kohtuuttomuutta. Eikä vaniljakiisseliä, ei etenkään vadelmahillon kanssa.
Minä rakastin sitäkin. Ennen sinua ja sinun aikanasi. Vaniljakiisseliä vadelmahillon kanssa. Se oli lempiruokani, joka nyt aiheuttaa vain pahoinvointia. Ruoalla ei saa leikkiä. Eikä tunteilla.
Siinä on kaksi asiaa, jotka sinun olisi pitänyt oppia jo kehdossa.
