nimi: Painovoima
kirjoitettu: 3.1.2009
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: romance, angst, slash, one-shot
summary: - meissä on molemmissa liikaa vuosia jotka pitäisi hioa pois, mutta sitä me nimenomaan yritämme tehdä, ja pikkuhiljaa se alkaa onnistua.
A/N: Siriuksen näkökulma on mielestäni jotenkin vaikeampi kirjoitettava kuin Remuksen, ehkä siksi että Remus on kuitenkin luonteeltaan enemmän pohdiskelija ja Sirius enemmän tekijä. Lisäksi aikoinaan, kun kirjoitin eniten S/R-ficcejä, Siriuksen paluun jälkeinen aika oli jotenkin hankala ja viittasin siihen yleensä aika kömpelösti ja enemmän olin kiinnostunut siitä niiden nuoruudesta. Nyt tässä jotenkin yhdistyvät ne molemmat minulle tuntemattomammat alueet ja ehkä siksi tästä ficistä onkin sellainen fiilis, että tätä en ole kirjoittanut koskaan aiemmin.
*
Painovoima
Mutta voi hyvä luoja että minä rakastin häntä, että halusin palata hänen luokseen, että halusin halata häntä ja hengittää häntä ja elää niin lähellä häntä, ettei meitä enää erottaisi toisistamme jos katsoisi hämärässä tai vähän ohi.
Hänestä on mahdoton enää löytää sitä samaa jos oikein katsoo, mutta mahdoton olla näkemättä jos ei etsi. Laitan teekupit yksi kerrallaan tiskialtaaseen enkä nyt jaksa miettiä, missä taikasauvani on, Molly Weasley tulee illalla ja siivoaa kaiken. Napisee mennessään, toki, mutta niin kuin sellaiset sanat muka eivät hukkuisi siihen tyhjiöön joka yhä kilisee mieleni paikalla. Olen tehnyt kaikelle jopa lokerot. Minulla on kahdentoista vuoden tyhjä paikka ja nyt täytän sitä. Molly Weasleyn ääni yhteen lokeroon, se vie sanotaanko viisi minuuttia vuosistani. Dumbledoren vakuuttelut yhteen lokeroon, kuinka niin en voi tehdä muuta kuin istua täällä ja täyttää lokeroitani ja pyörittää sormiani. Sota yhteen lokeroon. Minua on turha syyttää siitä, että se tuntuu vain halvalta uusinnalta.
Remus Lupin yhteen lokeroon. Remus Lupin joka kävelee täällä ja hengittää ja välillä katsoo minuun ja hymyilee niin kuin itsekin surisi kaikkea kadotettua, ja sitä on hyvin mahdoton uskoa. Joskus herään aamuisin tuijottaen kattoon ja miettien miksi se tänään on erilainen, onko tämä huono vitsi ja onko Remus hengissä, ja sitten tajuan että en enää ole Azkabanissa ja saatan nähdä Remus Lupinin milloin tahansa kun hän vain ehtii käymään täällä, ja että tämä on erittäin huono vitsi.
En voinut ensin ymmärtää sitä, en silloin kun seisoimme Rääkyvässä Röttelössä ja minun piti selvittää asioita Harrylle, joka näytti isältään niin paljon että minua kylmäsi, ja sitten Remus oli siinä ja ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli että hänelle oli lopultakin kasvanut parta. Enää ei voisi suudella häntä ja hetken kuvitella suutelevansa tyttöä. Ja sitten hän halasi minua tai toisinpäin ja hetken kuvittelin että kaikki tyhjät lokeroni voisivat täyttyä siitä, että hän oli yhtäkkiä taas olemassa ja tunsin hänen lapaluunsa kun taputin häntä selkään.
Sellaisia muistoja minä kerään. Sellaiset pitivät minut hengissä. Sellaisia minä pyöritin kaksitoista vuotta mielessäni, eikä se ollut lainkaan mukavaa, ja mieluummin olisin kai kuollut sinne, mutta tässä minä nyt silti olen. Harry on Jamesin näköinen mutta ei silti hän, ja vaikka joskus olen helvetin onnellinen siitä, että olen elossa, usein en ole. En minä kuulu tänne. Tämä on joku väärin päin kelattu nauha, täällä James ja Lily ovat kuolleet, vaikka heidän pitäisi elää, täällä ei ole sellaista käsitettä kuin ikuinen ystävyys joka sitten kestikin kai jonkun viisi vuotta, on siinäkin ikuisuus. Täällä on Peter jonka me yritämme tappaa ja Remus joka ei juuri uskalla katsoa minua silmiin.
En tiedä miksi kaikki on niin vaikeaa. Vuoden ajan olen ollut vapaa niin sanoakseni, olen piilotellut ties missä ja yrittänyt ajatella vain Harrya, mutta nyt kun palaan tänne en pysty olemaan missään muualla. Harry on olemassa vain ollessaan läsnä, mutta James on olemassa koko ajan, samoin Peter ja tahtoisin oksentaa, ja samoin Remus.
Pysäytän hänet kun hän tulee portaissa minua vastaan.
”Huomenta, Sirius”, hän sanoo ja katsoo jonnekin silmieni väliin, kyllä, minulle on kerrottu että näytän karanneelta vangilta enkä ole juuri jaksanut tehdä asialle mitään, voisitko olla välittämättä.
”Remus”, minä sanon ja annan pääni nyökkäillä omaan tahtiinsa. ”Mitä helvettiä me teemme?”
Hän laskee teekupin pois kädestään. Puristan häntä olkapäistä ja olen melko varma, ettei täällä nyt ole ketään muita ja etten piittaa. Remus tuijottaa minua ja hän näyttää kolmetoista vuotta vanhemmalta kuin silloin, kun näin hänet viimeisen kerran. Ja kun huusin hänelle, että miten minä voisin olla epäilemättä kun hän käyttäytyi niin oudosti, ja eikö hän voinut todistaa meille ettei hän ollut se vakooja, eikä hän tehnyt mitään muuta kuin levitti käsiään ja tuijotti minua ja sanoi ettei voinut kuin kertoa ettei ollut. Ja suljin oven ja häivyin ja samana iltana kuulin, että kaikki oli mennyt, James ja Lily oli tapettu. Kahden päivän päästä olin Azkabanissa enkä nähnyt sitä Remusta enää koskaan.
Tämä tässä on kasvanut aikuiseksi. Tuijotan sitä silmiin ja yritän löytää sieltä Remuksen, minun Remukseni jota suutelin sinä yhtenä kesänä ennen koulun loppumista joenvarressa lähellä Pottereiden taloa, suutelin kunnes hän tarttui poskiini ja repi itsensä irti ja yritti saada happea, ja kaatui selälleen nurmikkoon ja me nauroimme ja hän löi minua olkapäähän ja pyörähti nurmikossa päälleni ja väliimme jäi jokunen heinä mutta suutelimme lisää. Nyt häntä itkettää, hänen kuluneiden silmiensä reunoilla on kosteaa ja minä haluaisin pyyhkiä sen sieltä pois, mutta en enää osaa koskea häntä muuten kuin riippumalla hänen paitansa olkapäissä.
”Älä”, hän sanoo äkkiä ja luulen ensin, että hän tarkoittaa etten saa koskea häntä, ja melkein loukkaannun, mutta olen niin hidas että hän ehtii pyyhkäistä poskeani ennen kuin mikään ehtii mieleeni saakka. Hänen eleestään tajuan olevani itse se, joka itkee.
En tiedä itkinkö juuri Azkabanissa. Alkuaikoina ehkä, toki, paljonkin, luulisin mutta en muista juuri mitään. En ajan kulumista, en päiviä, tunteja, minuutteja tai sekunteja. Muistan vain kalterit ja taivaan ja käteni jotka kapenivat ja ihon joka harmaantui ja muistot josta tuli koko ajan läheisempiä, enkä tiedä nukuinko vai valvoinko koska se oli oikeastaan sama asia.
Nyt Remus pitelee minua jotenkin omituisesti rintaansa vasten. Hän on vanhentunut toivottoman paljon, hän ei ole enää laiha niin kuin ennen ja minä taas olen, tunnen omat luuni hänen käsiensä kautta. Hänen poskillaan on ryppyjä ja tiedän varmasti, etteivät ne ole tulleet naurusta, ja hänen sormensa ovat karheat. Hän laittaa ne niskaani ja pitää minua aloillani ja tiedän että hänkin muistaa jotain, tai ainakin sen eleen, koska hän painaa kasvoni olkapäätään vasten ja jään siihen.
*
Se tuntuu aluksi valheelta. Minä hiivin hänen huoneeseensa niin kuin hyvinkin paljon pelkäisin, että Molly Weasley saattaa saada meidät kiinni. Hän istuu sänkynsä reunalla ja kirjoittaa kirjettä tai lukee kirjaa tai tekee jotain muuta hyödyllistä, ja kun minä tulen sisään kävelen suoraan hänen luokseen ja suutelen häntä. Hän painaa kätensä kaulalleni ja kiskoo minua joko kauemmas tai lähemmäs, vähän sen mukaan millä mielellä on, mutta hetken kuluttua me kuitenkin päädymme hänen sängylleen hengästyneinä ja hikisinä ja harrastamme seksiä paljon nälkäisempinä ja kyltymättömämpinä kuin ikinä silloin, kun vielä olimme lapsia.
Me emme oikein sovi enää yhteen ainakaan samalla tavalla kuin ennen, meissä on molemmissa liikaa vuosia jotka pitäisi hioa pois, mutta sitä me nimenomaan yritämme tehdä, ja pikkuhiljaa se alkaa onnistua. Pikkuhiljaa minä en enää lähde suoraan sen jälkeen pois, vaan kierähdän hänen viereensä sängylle makaamaan ja alan lopultakin uskoa, että lakanat tosiaan tuoksuvat Remus Lupinilta, vaikka se tuoksu ei ole ihan sama kuin ennen. Ja opettelen tuntemaan hänen vartalonsa, kaikki uudet arvet rinnan päällä, vähän veltostuneet lihakset, luomen hänen kaulallaan, kireän leuan ja lopulta jopa silmät, jotka ovat jotenkin pienentyneet ja jotka ovat niin varautuneet, että minulta kestää kuukausia katsella niitä.
Remus yrittää joskus saada minut puhumaan, mutta useimmiten ei. Ennen minä olin se joka puhui paljon ja Remus oli se joka puhui sen takia, että hänellä oli jotain sanottavaa. Nyt minulla olisi ehkä sanottavaa, ehkä, mutta en saa lokeroitani niin auki että saisin sanoja esiin, ja olen mieluummin hiljaa ja tuijotan häntä, ja hän yrittää puhua kaikkea turhanpäiväistä, jotta en tajuaisi miten erilaista kaikki nyt on. Tai sitten me vain makaamme hiljaa. Kylkemme osuvat toisiinsa, voin tuntea hänen kylkiluunsa jossain laikukkaasti päivettyneen ihon alla. Hän oli aikoinaan aika kalpea. Nyt hänellä on pisamiakin. Kun kysyin häneltä siitä, hän sanoi vain ”ne vuodet”.
Niin kuin minun hiukseni nyt roikkuvat mukana jotenkin ylimääräisinä, koetan kyllä pestä niitä mutta aina en jaksa. Kerran kun oli mennyt ehkä viikko Remus otti minua kädestä kiinni seksin jälkeen ja talutti minut kylpyhuoneeseen, pysäytti suihkun alle ja avasi sen ja pesi hiukseni. Kompuroin jotenkin seinää vasten, joskus en vain enää jaksaisi pysyä pystyssä, ja hän tuli perässäni ja suuteli minua ja kun suljin silmät, melkein uskoin että olimme taas yhdeksäntoistavuotiaita ja kesälomalla meren rannalla ja se kaikki vesi ja se kaikki Remus.
Yhtenä aamuna olen tullut aikaisin, paljon ennen kuin Molly Weasley edes tulee tänne, olen vain hiipinyt hänen huoneeseensa ja sitten puolen tunnin päästä pidän päätäni hänen rintakehänsä päällä ja tunnen hänen hengityksensä ja me olemme molemmat elossa. Silloin kysyn: ”Mistä sinä minussa vielä pidät?”
Hän jännittyy vähän mutta ei kauhean paljon, hänen kätensä tulee hiuksiini ja kulkee niiden läpi, ja sitten hän koskettaa leukaani joka on aika väsynyt ja kyltymätön, olen kyllä nähnyt peilistä, Molly yrittää syöttää minua mutta en jotenkin saa kahdentoista vuoden ruokia korvattua hetkessä.
”Johtuuko se vain niistä vuosista?”
Hän silittää kaulaani hitaasti kaksin käsin. ”Mistä?”
”Niistä vuosista. Muistoista.”
Tunnen hänen pudistavan päätään. ”Ei. Ei kai. Minä en kauheasti ajattele sitä.”
”Toisin kuin silloin.”
”Toisin kuin silloin”, hän huokaa ja painaa sormensa vasten olkapäitäni niin kuin pitäisi minua paikallani.
Myöhemmin samana päivänä istun huoneessani ja tuijotan ulos ikkunasta varpusia jotka lentävät pois ja tulevat sitten takaisin, ja lehtiä jotka alkavat jo tippua puista vaikka on vasta syyskuu, ja pilviä jotka eivät ole samannäköisiä kuin ennen, ja ohikäveleviä ihmisiä jotka eivät kykene näkemään meitä. Remus tulee sisään ja seisahtuu ovelle. Käännyn katsomaan häntä ja hän pudistaa päätään.
”Älä sinä kadu”, hän sanoo hitaasti ja sillä kaikkivoivalla Remus Lupinin äänellä, jota hän aikoinaan käytti lähinnä ollessaan hyvin onneton. ”Tämä ei ole menneisyyttä. Meidän ei tarvitsisi olla rakastuneita sen takia että ennen… Ei tätä tapahdu sen takia mitä joskus oli.”
Nousen sängyltä ja kävelen hänen luokseen. Tuntuu mahdottomalta olla koskettamatta häntä, mutta pysyn muutaman sentin päässä, vain muutaman, ja sanon: ”Niinkö sinä luulet? Että me emme vain muistele vanhoja?”
Hän tarttuu kaksin käsin kasvoihini, painaa vanhentuneet sormensa kiinni ihooni ja suutelee minua niin että maistan koko sen iän, koko sen ajan, ja lokerot vilisevät silmieni edessä mutta yhdestäkään ei löydy tätä. Kyllä minä myönnän. Kyllä minä tiedän. Kyllä minä uskon sinuun, kun sinä revit vaatteeni päältäni ja tönit minut omaan sänkyyni ja käännät vatsalleni ja suutelet niskaan. Kyllä minä uskon.
*
Molly Weasley näkee kaiken. Hän näkee, että meidän teekuppimme seisovat vierekkäin kirjastossa vaikka niiden pitäisi olla tiskialtaassa. Hän näkee, että minä olen keittänyt kahvia kahdeltatoista yöllä pysyäkseni hereillä vielä muutaman tunnin ennen kuin Remus tulee taas. Hän näkee että meidän sänkyjämme käytetään. En tiedä, piittaako hän. Minerva McGarmiwa katsoo minua hymyillen kuin tahtoisi myötätunnolla hyvittää vuosikausien virheen, ja kai hänkin näkee, mutta hänkään ei sano mitään. Dumbledore pysyy tiukasti asiassa, mutta kun kysyn häneltä, voisiko Remus tehdä killan töitä lähempänä Kalmanhanaukiota, Remus nukkuu vieressäni kokonaisen yön.
Sellaiset hetket ovat täydellisiä, sellaisten takia kannatti olla vain sen verran tajuissaan, ettei kyennyt hirttämään itseään Azkabanin kaltereiden väliin. Silloin minä en kykene nukkumaan vaan olen niin saakelin läsnä kuin vain ikinä ihminen voi olla, nojaan Remukseen ja pidän hänestä kiinni ja hengitän hänen tuoksuaan, joka on kyllä kieltämättä muuttunut, mutta olen oppinut jo tuntemaan sen uudestaan. Se on kuin haaste, pystynkö opettelemaan hänet uudestaan, pystynkö uskomaan että tämä on yhtä totta kuin se mikä oli.
Ja minä muistan kaiken mainiosti, esimerkiksi sen erään yön kun jossain oli ollut taistelu ja me tulimme kotiin joskus melko lähellä aamua. Remuksella oli verta kasvoissaan ja minun polveeni sattui helvetisti mutta heti kun pääsimme sisälle ovesta, minä kaaduin hänen päälleen hyvin tarkoituksellisesti ja hän nauroi ja tarrautui minuun niin kuin olisi edelleen pelännyt kuolevansa milloin hyvänsä. Me kömmimme kaikkien niiden kenkien yli makuuhuoneeseen ja suutelimme ja rakastelimme kunnes kumpikaan ei enää jaksanut liikahtaa, ja lopulta hän nukkui kasvot minun olkapäälläni vaikka aina väitti, ettei ollut meistä se tyttö.
Minä väitin, ettei siinä ollut kysymys mistään sellaisesta. Me vain satuimme rakastumaan, niin yksinkertaista se oli. Me olimme kutakuinkin parhaita ystäviä ja sitten yhtäkkiä me vain satuimme rakastumaan, ja jos joku väittää tietävänsä miksi kaikki tapahtuu, minä voisin ihan mielelläni kysyä esimerkiksi että minkä helvetin takia minä olin se joka olin ne kaksitoista vuotta siellä, yksin. Ei se vaan mene niin. Ei se vaan mene niin, Remus seitsemäntoista vuotta, joka halusit vastauksia ja halusit todistaa että olit niin normaali kuin ihmissusi mahdollisesti voi olla, ja yritit seurustella sen yhden tytön kanssa ja sitten palasit takaisin minun luokseni, ja minä lohdutin sinua ja sanoin, ettei tässä ollut kyse mistään sellaisesta. Emmehän me edes seurustelleet. Me vain rakastuimme toisiimme.
Me emme oikein ikinä välittäneet selittää mitään. James oli nopeampi kuin Peter ja hänen oli myös vaikeampi uskoa, kai sen takia että hän tunsi minut paremmin ja me asuimme koulussa samassa makuusalissa ja vapaa-ajalla samassa huoneessa Potterien talon yläkerrassa, ja kiusasimme toisiamme tytöistä ja hakkasimme toisiamme olkapäähän ja teimme kaiken mahdollisen yhdessä. Ja sitten hän sattui kävelemään sisään kun minä makasin Remus Lupinin sängyllä ja suutelin sitä Remus Lupinia, meidän molempien melkein parasta ystävää, ja Remuksen kädet olivat minun niskassani enkä minä osannut sanoa mitään kun James paiskasi oven mennessään kiinni. Mutta hän tokeni nopeasti ja hyväksyi, mitä oli tapahtumassa, ja puhui siitä vain joskus kännissä tai vittuillakseen.
Ja lopulta me olimme poissa Tylypahkasta ja minulla sattui olemaan jo asunto Viistokujalla, olin ostanut sen omilla rahoillani jotka olin perinyt Alphard-enoltani, ja koska Remuksen tietenkin piti muuttaa pois kotoaan Sheffieldistä jonnekin lähemmäs Lontoota, hän sattui sitten tuomaan tavaransa minun kämppääni, jossa sentään oli kaksi erillistä makuuhuonetta. Me teimme toisesta olohuoneen ja sanoimme että se oli käytännöllinen ratkaisu. Kahden kuukauden päästä me raahasimme sänkymme yhteen ja sanoimme, että sekin oli käytännöllinen ratkaisu, koska siten huoneeseen jäi paljon enemmän liikkumatilaa. Remus tiskasi ja minä siivosin joskus ja me pidimme makuuhuoneen oven kiinni, jos jotain muita ihmisiä kuin James tai Peter tai Lily oli käymässä.
Niin että sellaisia asioita minä muistelen kun valvon Remuksen vieressä täydellisinä öinä ja katselen häntä, eikä silloin minusta aina edes tunnu, että kaikki meni pieleen. Silloin muistan että muistot ovat muistoja ja että se tapahtui jo, ja se mikä nyt on tässä on tuskallisen keski-ikäinen Remus Lupin, jonka kädet tärisevät joskus kun hän yrittää kaataa teetä ja joka ei enää juuri pelkää kaikkea, koska kaikki mitä hän pelkäsi tapahtui jo. Ja joskus nukahdan hieman ennen kuin aamu tulee ja Remus herättää minut ravistelemalla minua olkapäästä. Sitten menemme samaa matkaa keittiöön ja jos siellä on joku, hän katsoo meitä silmäkulmastaan mutta hymyilee ehkä itsekseen, ja minä juon kahvia emmekä me puhu mitään.
*
Loppujen lopuksi luulen, että Remus oli oikeassa: luulen että se ei johdu muistoista. Luulen että olemme oikeasti rakastuneita toisiimme, edelleen, vaikka minä olen hukannut kaksitoista vuotta itsestäni ja Remuksesta on sillä aikaa tullut vanha. Luulen että ei ole kyse valinnoista vaan että se vain tapahtuu näin emmekä me voi sille mitään.
Hän yrittää olla mahdollisimman paljon täällä sen talven aikana. Me rakastelemme huoneessa jossa minun äitini ja isäni tekivät minut, me kaadumme suljettua ovea vasten huoneessa jonka seinillä on yhä minun moottoripyöräjulisteitani, me tuijotamme toisiamme isäni ostaman tammisen ruokapöydän yli, eikä menneisyys vaivaa minua enää juuri lainkaan. Voin kestää sen että elin joskus täällä, koska nyt elän myös eikä tässä ole kysymys siitä, mitä olen saanut takaisin, vaan maapallon kiertoliikkeestä, puhtaasta painovoimasta. Sitä ei voi estää.
Sitten on jo melkein kesä ja Harry järjestää itsensä hankaluuksiin minun takiani, hän on Salaperäisyyksien osastolla ja jollain tavalla hän muistuttaa isäänsä ja minua niin paljon, etten minä edes tajua olla tosissani huolestunut. Se kaikkihan on jo kuollut. Taistelemme kuolonsyöjiä vastaan ja se menee kohtalaisen hyvin, ja yhtäkkiä kaikki on mennyttä.
Näen Harryn kauhistuneen ilmeen kun tajuan kaatuvani, kuulen serkkuni naurun ja jonkun kirkaisun ja sitten kaikki mitä jäljellä on Remus, joka seisoo siinä ja pitelee kiinni Harrysta. Suuni avautuu hitaasti ja käsitän kaukaisesti näyttäväni hämmästyneeltä, mutta onhan minulla oikeus. Katson Remusta ja sitten en enää mitään, enkä jaksa enää taistella.
*
Minä rakastan häntä niin helvetin paljon että se sattuu minuun koko ajan. Minä rakastan häntä kun hän on seitsemäntoistavuotias ja saakelin huolissaan siitä että suutelee poikaa ja upottaa kätensä minun hiuksiini siellä jossain huispauskatsomon nurkassa, ja kun hän yrittää saada minut tajuamaan että tämä kaikki on hullua ja kun minä vain nauran, ja kun hän sitten antaa periksi, ja kun minä saan moottoripyöräni ja me olemme merenrannalla ja suutelemme rantavedessä ja välillä ajamme sillä pyörällä ja kävelemme käsi kädessä rantakylässä ja ihmiset näyttävät siltä etteivät edes piittaa, ja kun ostamme jostain kojusta ruokaa ja sitten päädymme heittämään sitä toistemme päälle ja näytämme varmasti typeriltä ja sitten suutelemme taas, tai kun palaamme kotiin ja se on meidän ja se vihitään eteisen lattialla ja Remus sulkee silmänsä ja hänen vaaleanruskeat sotkeentuneet hiuksensa leviävät matolla ja hän näyttää onnelliselta.
Ja rakastan häntä silloin kun hän on viisitoista vuotta vanhempi ja hänessä on uusia arpia ja hänen äänensä on kyynisempi ja karheampi kun hän kertoo lyhyesti niistä vuosista ilman minua, niistä joita minulla ei ole, tai kun hän tulee huoneeseeni niin hiljaa että nipin napin kuulen ja koskettaa olkapäätäni, tai kun hän nukahtaa minua vasten niin kuin hänen olisi pitänyt nukahtaa joka ikisenä yönä, tai kun hän kulkee ohitseni käytävällä ja koskettaa minua ranteeseen, tai kun joku muu puhuu kokouksessa jostain tärkeästä ja potkaisen häntä nilkkaan, tai kun keskiyö on juuri mennyt ja suutelen häntä.
Siihen minä palaan. Sitä kukaan ei voi estää.
