Author: Haava
Beta: Eipä tullut käytettyä.
Genre: Slash, pienipieni fluffy ja pienipieni angst.
Pairing: Severus/Remus
Rating: S
Summary: Se oli kuin vieno tuulenhenkäys nurmikonlatvoissa, se, joka juuri pyyhkäisi Severuksen kaavunhelmaa saaden sen lepattamaan hyvin, hyvin vähän. Juuri sellainen, johon ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta joka huomattuna tuntuu ihanalta. Severus rakasti sitä hymyä.
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa maailman ja hahmot, enkä saa tästä rahaa.
Warnings: Eipä.
Muuta: Lesbokukkakauppiaat-haasteeseen työpaikalla Tylypahka.
Kuin tuulenhenkäys nurmikonlatvoissa
Severus ei voinut uskoa silmiään. Ei täällä, ei nyt. Miten ihmeessä? Kuinka Remus saattoi seisoa siinä, seisoa siinä niin rauhallisena ja tyynenä, suorastaan seesteisen näköisenä päällään tutut vanhat kaavut reikiä kyynärpäissään, hiukset liian aikaisin harmaita raitoja saaneena ja siniset silmät liian paljon nähneinä.
"Sinä", Severus sylkäisi hampaidensa takaa äänessään ihmetystä, yllättyneisyyttä, pakokauhua, vastahakoista hymyä ja epätoivoa.
"Minä", Remus myönsi tyynen rauhallisena, liian rauhallisena. Severuksen mielestä Remuksen olisi pitänyt seistä siinä opettajainhuoneen ovella vaikkapa hämmästyksestä mykkänä, ehkä heittää jotain ilkeää vanhojen aikojen muistoksi tai kenties juosta karkuun eikä tulla koskaan takaisin. Severus ei tiennyt, mitä niistä hän olisi eniten halunnut Remuksen tekevän. Mutta ainakaan hän ei halunnut, että mies seisoisi siinä sillä lailla, ihan kuin tietäisi kaikesta kaiken eikä mikään voisi enää hetkauttaa häntä.
"Miksi?" Severus kysyi kun ei muutakaan keksinyt. Kädet näpräsivät mustia hihoja, etsiytyivät taskuun ja sieltä taas pois, sormet liikehtivät levottomasti.
"Minä opetan täällä", totesi tuo jumalallisen rauhan lähettiläs yksinkertaisesti. Severus aukaisi suunsa, ei saanut sieltä mitään ulos ja lähti pois toivoen, ettei se näyttäisi karkuun juoksemiselta. Vaikka kuitenkin se näytti.
*
Severus ei halunnut hyväksyä sitä. Miten ihmeessä Dumbledore oli voinut ottaa Remuksen kouluunsa opettamaan? Ihmissuden, mustan lampaan, hänet jota kukaan ei huolinut? Paitsi että siinähän se vastaus tulikin. Koska Dumbledore oli hyvä, suorastaan pyhimys, hänellä oli sietämätön tapa ottaa siipiensä suojiin niitä, joilla ei mitään muuta ollut. Mutta silti. Miksi juuri Remus? Miksi juuri hänet, joka toi mukanaan liikaa muistoja menneisyydestä, liian monta unetonta yötä, liian paljon kätkettyjä katseita, liikaa kaikkea sitä, mitä tarkoin oli salattu? Severus oli ajatellut, ettei joutuisi koskaan kohtaamaan Remusta enää. Että he molemmat olivat lähteneet eri suuntiin, että Remus olisi jossain Jumalan selän takana juoksemassa karkuun itseään Severuksen päädyttyä takaisin sinne mistä oli aloittanut. Ettei mikään enää saisi heitä kohtaamaan. Ja nyt Remus oli täällä! Se oli yksinkertaisesti liian epäonnekasta ollakseen totta ja silti se oli juuri sitä, mitä Severus oli itseltäänkin salaa kaikki nämä vuodet toivonut.
*
"Severus."
Ääni tuli jostain takaa, salakavalasti nimeltä mainitun yllättäen. Severus käännähti kannoillaan, näki Remuksen vain muutaman askelen päässä itsestään. Mies seisoi tyynenä kuin Buddha keskellä nurmikkoa jota Severus juuri oli ollut ylittämässä, hymyillen lähes huomaamatta, mutta Severus näki sen silti. Se oli kuin vieno tuulenhenkäys nurmikonlatvoissa, se, joka juuri pyyhkäisi Severuksen kaavunhelmaa saaden sen lepattamaan hyvin, hyvin vähän. Juuri sellainen, johon ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta joka huomattuna tuntuu ihanalta. Severus rakasti sitä hymyä.
"Remus", Severus totesi yrittäen pysyä yhtä tyynenä kuin toinen, vaikka hänen sisällään kupli kuin limonadissa, lenteli perhosia, poreili kuin teevesi kattilassa.
"Oliko ikävä?" Remus kiusasi tahallaan, nyt hän hymyili avoimesti ja Severus olisi voinut vaikka vannoa, että hänen sydämensä pysähtyi. Hän ei tosin osannut päättää, johtuiko se hymystä vai sanoista, mutta hän jähmettyi täysin liikkumattomaksi yhtä kaikki.
"Sinä tiesit", Severus kuiskasi hennosti kuin Remuksen äskeinen hymy ja se pieni tuulenvire, joka heilutteli ruohonkorsia edelleen. Severus olisi halunnut juosta menneisyyttään karkuun uudestaan, mutta se tuulenvire oli järkytyksen kanssa yhteistuumin liimannut Severuksen kengät iltakasteeseen, eikä hänellä ollut toivoakaan jalkojen liikuttamisesta.
"Tietenkin minä tiesin", Remus myönsi yhä hymyillen, astui askelen kohti. Severus yritti uudestaan juosta karkuun, mutta tuuli ja järkytys olivat yhä häntä vahvempia, joten hän ei voinut kuin seurata järkyttyneenä, miten Remus astui toisen askeleen. Vielä yksi, eikä edes se tuulenvire erottaisi heitä enää.
"Aina?"
"Aina."
Remus hymyili, astui erottavan askeleen umpeen ja suuteli Severuksen kapeita huulia raivokkuudella, jota ei ikinä olisi uskonut piilevän sen ulkokuoren alla, joka oli kuin jäätä mutta lämmintä.
