A/N: Squee! Smarou, mä oikeesti loveen sun kommentteja. Ne saa aina mut hymyilemään. Kiitos niistä n__n.. Tuntuu inhottavalta kyllä pistää tämä juttu pakettiin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämä.. Onneksi.. Viimeinen (erittäin sekava) luku on tässä;
5. Mitä rakkaus on?
“Ja syysiltojemme iloksi vieraanamme tänään tuoreen esikoiskirjan julkaissut Oliver Andrews!”
Se mitä harvoin tein, eli katsoin televisiota, niin siinä minä nyt sitten olin itse. Kirjani takia minua oltiin pyydetty The Late Late Show’n, jonka juontajana oli skottilaissyntyinen Craig Ferguson. Hän oli mukavan oloinen kaveri, mitä nyt joskus olin sattunut televisiosta näkemään ja kun mies kailotti nimeni, tunsin käsieni hikoavan hieman.
Astelin kameroiden ja välkkyvien valojen eteen, ja kömmin jotenkuten Craigin viereiselle istuimelle. Todellakin, minä kävelin jo pelkästään yhden kävelykepin varassa, sillä fysioterapia oli tehnyt ihmeitä. Ja vaikka lieviä kipuja jaloissa vielä oli, särkylääkkeillä sai niitä edes osittain pois.
“Oliver, Oliver, Oliver”, Craig myhäili velmu ilme kasvoillaan, mikä oikeastaan näytti siltä, että hän olisi juonut aivan liikaa kahvia. “Olet varmasti nyt Britannian tunnetuin raajarikko.”
“Epäilemättä.”
“Mitä kuuluu? Miten menee?”
Haroin hiuksiani, pyöritellen katsettani kaikessa muussa kuin tekopirteässä juontajassa.
“No, ihan hyvin itse asiassa.”
Vilkaisin Craigiin, joka nyökytteli päätään.
“Siitä taitaa kohta olla vuosi, kun siskosi menehtyi ja itse näytät parantuneen aika voittoisasti.”
“Näin on päässyt käymään.”
“Kuules, Oliver..”
“No, kerro, Craig.”
Mies naurahti.
“Mitä sinun mielestäsi rakkaus on? Eikös kirjasinkin käsittele aika lailla sisaruusrakkautta?”
“Mm-m. Rakkaus..”
Alitajunnastani pompahti mieleeni keskustelu, jonka kävin Patrickin kanssa jo jonkin aikaa sitten. Kun olin kysynyt, mitä mieltä hän oli rakkaudesta. Se oli kuin joki, joka muuttaa muotoaan, muttei koskaan katkea, ennen kuin päätyy mereen.
“Rakkaus on kuin kukka”, sanoin lopulta, “kun sitä hoitaa oikealla tavalla, antaa sille tuoretta multaa ja kastelee tarpeeksi usein, se kukoistaa, on kaunis ja sillä on vahvat juuret. Rakkaudessa on sama juttu, täytyy olla vankka pohja, hieman yritteliäisyyttä, niin kyllä se kestää.”
Craig nyökkäili, tuijottaen minua silmät pyöreinä. Hän katsahti kameroihin, sanoen:
“Jatkamme Oliverin kanssa pienen tauon jälkeen.”
~ * ~
Patrick kömpi illalla viereeni sängylleni, kietoen kätensä ympärilleni. Hän huokaisi äänekkäästi, painaen päänsä olkapäätäni vasten.
“Huolia?” kysyin. Hän vastasi pudistamalla päätään, mutta saatoin silti aistia, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan. Patrick ei suostunut vieläkään sanomaan sen pahemmin mitään, vaan hän kietoutui yhä tiukemmin ympärilleni.
“Katsoitko televisiota illalla?” kysyin sitten vaihtaen aihetta. Ehkä Patrick kertoisi asiansa kun olisi siihen valmis. “Minä olin telkkarissa.”
Vilkaisin mieheen vieressäni, joka hymyili hetken ajan huvittuneena hehkutuksestani. “Ei kai naamani ollut kovin punainen? Tai näytinkö läskiltä televisiossa?”
Hän pudisti jälleen päätään, sanomatta mitään.
“Kissako kielesi vei?”
“Minä sain opiskelupaikan. Amerikasta.”
Patrick oli viimein sanonut, mikä mieltään vaivasi, mutta se että ymmärsivätkö aivoni, oli täysin eri asia. Sulateltuani hetken asiaa, tajusin mitä hän oli mennyt sanomaan.
“Opiskelupaikka?”
“Niin.”
“Amerikasta?”
“Niin!”
“Mutta miten se on mahdollista? Eikö sinne pidä lähettää kaikkia papereita ja…?”
“Saatan tietää kuka on senkin takana”, hän sanoi huokaisten jälleen. Eikä oikeastaan miehen paljon enempää tarvinnutkaan sanoa, kun tajusin kenestä hän puhui. Äidistään, Joanna Harrisista, omaa sukuaan Wilson! Puristin peittoa päälläni kiukkuisena. En ymmärrä, mitä se nainen haluaa! Inhottava, inhottava ihminen! Aivan kuin Patrick tuolla tavoin vain lähtisi. Hän varmasti peruttaisi opiskelupaikan, sanoen ettei sitä tarvitsisi, miksi tarvitsisikaan?
“Mutta sinähän et ole menossa?”
Hiljaista. Nukkuiko hän? Ei. Katsoi vain tyhjyyteen, välillä silmiään räpytellen.
“Patrick?”
“No oikeastaan.. Otin paikan jo vastaan.”
En tiennyt mitä ajatella, mitä tuntea, mitä sanoa. Oli kuin joku olisi iskenyt veitsen sydämeeni, ja nyt se hiljalleen vuodatti viimeisetkin verensä. Patrick oli lähdössä?
“Ai.. Niinkö?”
“No siis, ajattelin, ettei minulla ole täälläkään enää mitään. Sinäkin voit jo tehdä melkein kaiken ilman minua, osaat melkein kävellä jo ilman keppiä. Olen hyödytön.”
Hyödytön? Se sana kaikui päässäni. Patrick muka hyödytön? Olihan mies oikeassa, että minä pystyin tehdä miltein kaiken yksin, sillä nykyisin käytin avustajaani vain kokkina sekä pyykkieni pesijänä. Itse saatoin pukea, käydä vessassa, kylvyssä, ja vaikka mitä, mistä saatoin pyörätuolissa ollessani vain unelmoida.
“Milloin lähdet?”
Hän hiljeni jälleen. Ei kai mies kohta rääkäise ilmoille jotain sellaista, että lähtisikin parin tunnin päästä? Sitä en kestäisi. En ollut varautunut tähän, kukaan ei ollut kertonut, ettei Patrick tulisi olemaan täällä ikuisesti. Mikä on ikuista? Timantit, mutta niistä ei ole hyötyä.
“Ylihuomenna”, Patrick huokaisi, ja olin saada sydäninfarktin.
“Jestas sentään.”
“Olen pahoillani, etten kertonut aikaisemmin. En vain löytänyt sopivaa hetkeä.”
Nousin istumaan, jolloin Patrick joutui irrottautumaan minusta.
“Oletko vihainen?”
Hänen kasvoillaan oli murheellinen ilme, josta saatoin päätellä ettei mies oikeasti halunnut lähteä. Mutta silti, kaikesta huolimatta, omista haluistaan riippumatta, Patrick oli lähdössä.
“En”, sanoin ja suukotin nopeasti miehen poskea. Painauduin takaisin makuulle, mikä tarkoitti sitä, että Patrick saattoi liimautua minuun jälleen kuin iilimato.
“Huomenna tehdään sitten jotain todella kivaa”, totesin, sillä seuraava päivä olisi viimeinen kaksikymmentäneljätuntinen, jonka tulisimme yhdessä viettämään, enkä halunnut vain istua nököttää maailmanloppua odotellen.
“Mitä se sitten olisi?” Patrick kysyi. Puhuessaan hän hengitti lämmintä ilmaa olkapäälleni.
“Mitä vain haluat”, mutisin hieman haukotellen. “Harrastetaan seksiä koko päivä, pyöritään kaupungilla, mennään juhlimaan..”
Patrick naurahti, päätään pudistellen. Hymy kohosi minunkin huulilleni, vaikken voinut olla tuntematta pientä kivunpistosta sydämessäni.
~ * ~
Aamut ovat hirveitä. Aina. Ei sitä voi kieltää. Kun viimein aloin taas saada entistä unirytmiäni takaisin, ilman niitä epämiellyttäviä painajaisia, alkoivat aamut näyttää synkiltä. Ennen ne olivat merkki jostain uudesta, siitä, että maailma kulki edelleen radallaan ja minä, vajavainen, särkynyt olento, olin yhä elossa. Nyt aamu kertoi jostain aivan muusta, viimeisistä hetkistä Patrickin kanssa. Miehestä puheen ollen, hän ei enää ollut vieressäni, vaan keittiössä, tapansa mukaan tekemässä aamiaista. En usko, että saan itse aikaan niin näyttävää sekä maittavaa ateriaa kuin hän, mikä pisti minut hämmentelemään sitä, kuinka tulisin ikinä selviytymään yksin.
Vaapuin keittiöön, missä Patrick puuhasteli täydessä vauhdissa. Yritin saada itseäni pirteämmäksi, ettei päivämme menisi pieleen ylimääräisen surkuttelun taikka murjotuksen takia. Istuin siis pöydän ääreen, hymyillen. Patrick katsahti minuun ja hymyili valloittavaa hymyään. Tämä päivä olisi kokonaan omistettu hänelle.
Olihan se ainakin pitkälti iltapäivään asti, minun ja Patrickin päivä. Hän oli saanut sanoa, missä olimme ja mitä teimme, joten olimme päätyneet seilaamaan pitkin Lontoon mutkikkaita katuja. Patrick, joka oli koko ikänsä kasvanut luonnonhelmassa, ei ollut käynyt kuin yhden kerran Lontoossa, ennen kuin oli astunut palvelukseeni. Ja koska minä olin tarvinnut miestä kokopäiväisesti, ei hän pahemmin ollut käynyt ihastelemassa kaupungin nähtävyyksiä. Kun me viimein palasimme kotiin, jalat rakkuloilla, omani suorastaan tulessa, soi ovikello. Me molemmat katsahdimme toisiimme kovinkin hämmästyneinä, kunnes Patrick tajusi kiiruhtaa avaamaan ovea. Yllätykseksemme sen takana seisoi hymyilevä Alice.
Nainen kirmasi Patrickin ohi luokseni, kaapaten minut topakkaan syleilyynsä. Alice puristi minua niin lujaa itseään vasten, että olin pökertyä liian vähästä hapesta. Ja kun hän päästi minusta irti, oli minun vedettävä pari kertaa syvään, jotta saisin keuhkoni jälleen täyteen ilmaa.
“Mitäs nyt on tapahtunut?” ihmettelin, kun nainen yhä virnisteli edessäni.
“On vain niin ihanaa nähdä sinut taas”, hän vastasi, mittaillen minua katseellaan.
Tuntiessani vihlovaa kipua jaloissani, raahauduin sohvalle, Patrickin kiiruhtaessa viereeni, hieromaan väsyneitä lihaksiani. Hän teki sitä usein, ja se oli mielestäni mukavaa sekä rentouttavaa. Alice katseli meitä hieman sivummalla, jatkaen virnuilemistaan, tällä kertaa pieni pilke silmäkulmassaan. Mulkaisin naista kysyvästi, jolloin hän jättäytyi ilkikurisesta katseestaan. Parempi vain.
“Thomas pyysi minua kutsumaan sinut, siis teidät, kihlajaisjuhliin..”
Katseeni, joka oli vielä äsken ollut Patrickista, oli nyt kohdistettuna Aliceen. Nainen ei kerennyt sanoa lausettaan loppuun, kun olin ampaissut ylös sohvalta ja linkuttanut halaamaan häntä.
“Tiesin sen!” huudahdin, ja lyhyen rutistuksen jälkeen vetäydyin hieman kauemmas. “Tiesin, että palaisitte yhteen! Olette luodut toisillenne.”
Alicen ilme muuttui. Se oli aluksi tyyni, sitten hieman vaivaantunut, ja lopulta hänen alahuulensa värähti. Vilkaisin kysyvästi Patrickiin, joka seurasi tilannetta sohvalta. Kun katsoin jälleen ystävääni, hän itki, äänetöntä itkua, kyyneleiden sotkien naisen vahvaa meikkiä.
“Mikä sinulle tuli?” kysyin.
Alice painautui hellästi minua vasten, edelleen kyynelehtien. En voinut ymmärtää mitä olin sanonut väärin. Sen tunnistin, ettei nainen itkenyt ilosta, ei. Hän oli surullinen, johtuen sanoistani. Silitin hänen hiuksiaan, jotka näyttivät hetki hetkeltä enemmän jokseenkin haikean harmailta, kuin naisen koko olemus surisi. Mutta mitä?
“Alice?”
“Emme me ole kihloissa”, sai ystäväni lopulta niiskautettua. Patrick oli sillä välin, kun olimme Alicen vastausta odottaneet, mennyt keittämään teetä.
“Mutta sinä äsken sanoit..”
“Thomasin kihlajaisiin.. Hänen ja jonkun lumpun.”
“Teetä?” Patrick kysyi. Alice pyyhki kyyneleitään ja asteli keittiöön. Minä jäin paikalleni. Thomas kihloissa? Jonkun toisen naisen kanssa? Muistelin sitä hetkeä, jolloin mies oli erittäin kärttyisästi hakenut minut Patrickin vanhempien huvilalta. Taisin nyt ymmärtää, miksei hän olisi halunnut lähteä tai puhua asioista mitä hänelle oli tapahtunut sitä edeltävänä viikonloppuna.
~ * ~
“Oletko varma, ettei sinua häiritse?”
“Häiritse mikä?”
Istuimme Patrickin sekä Alicen kanssa Thomasin olohuoneen sohvalla, odottaen että mies tulisi esittelemään kihlattuaan meille. En ollut aluksi varma, olisiko pitänyt edes lähteä. Ensinnäkin tunsin sympatiaa Alicea kohtaan, joka ei tuntunut hyväksyvän Thomasin uutta tyttöystävää ja koska juhlaväki tulisi koostumaan ihmisistä joita Patrick ei tuntenut, ei hän välttämättä tulisi viihtymään. En kerennyt enää sanoa mitään, kun Thomas ja säkenöivä vaaleahiuksinen, solakka, isoine rintavarustuksineen, astuivat eteemme.
“Tässä on Jessica.”
Avasin suuni, mutten saanut sanaakaan ulos, Alice mulkoili vaaleaverikköä murhaavasti kulmiensa alta ja Patrick.. oli oma itsensä.
“Hauska tutustua”, Jessica hihkaisi. Kurtistin kulmiani, sillä naisen ääni kuulosti pahemmalta vinkumiselta kuin heliumin hengittämisen jälkeen.
“Niin on, erittäin suuret rin.. kiitokset, että saimme tulla”, mutisin jotain, yrittäen katsoa jonnekin muualle kuin naisen rintoihin. Alice tirskui vieressäni, mikä sai puolestaan Thomasin jälleen murahtamaan. Tilanne olisi ollut erittäin epätoivoinen, ellei ovikello olisi soinut. Pian pienen pirtin täytti iloinen puheensorina, kun ihmisiä tuntui astuvan sisään ovista ja ikkunoista.
Moniakaan näistä ihmisistä en ollut tavannut pitkään aikaan, joten sain kuulla taas sadat sekä tuhannet suruvalittelut Rachelin takia. Nyökyttelin päätäni jokaiselle, joka asiasta mainitsi. Ja kun päivä alkoi kääntyä illaksi, kun ihmiset alkoivat juopua, tarrautui eräs nainen kaulaani, eikä ollut lähteäkseen siitä. Tämä nainen, Charlotte, oli joskus ollut ihastunut minuun, hän oli myös ollut Rachelin yksi parhaimmista ystävistä.
“Elämä on niin epäreilua”, nainen sammalsi korvani juuressa.
“Niin.. Charlotte.. Eikö sinun pitäisi vaikka mennä kotiin?”
“Rachel oli niin kaunis.. Ja sinä olet aina ollut niin ihana.”
Mutisin jotain, etsien Patrickia katseellani. Mies oli vielä vähän aikaa sitten ollut seurassani, mutta jostain syystä olimme eksyneet toisistamme. Yritin olla välittämättä naisesta, joka roikkui minussa kuin laiskiainen puunoksalla, vaikka se tuottikin hieman ongelmia. Jalkani kestivät juuri ja juuri oman painoni ja nyt niiden pitäisi jaksaa kannatella jonkun toisenkin vartaloa. Luhistuisin kohta, ellei nainen tajuaisi lähteä.
“Charlotte, kuulin, että Thomasilla olisi sinulle asiaa”, kuului ääni jostain taka-alalta. Ja kun käänsin katseeni, löysin etsimäni, Patrickin. Hän ohjasti humaltuneen naisen pois kimpustani ja auttoi minut istualleen.
“Hienosti toimittu, Pat.”
“Kiitos. Oikeastaan, Thomasilla oli hänelle asiaa.”
Olimme hetken hiljaa, katsellemme toisiamme. Ympäristön äänet tuntuivat kaikkoavan, se koko ympäröivä todellisuus oli nyt harhaa vain. Kuin en pystyisi näkemään muuta kuin Patrickin. Hänen hymynsä.
“Mitä me täällä edes teemme?”
Hän näytti kysyvältä.
“Mitä tarkoitat?”
“Tämä on viimeinen päiväsi täällä. Haluan olla kanssasi…. kahden.”
Patrick nyökkäsi. Hän taisi olla kanssani samaa mieltä. Me voisimme kahdestaankin pitää paljon paremmat juhlat mitä Thomasin epämääräiset juopottelu-kihlajaiset voisivat ikinä antaa. Niinpä me vielä kerran onnittelimme Thomasia sekä hänen helium-äänistä kihlattuaan, minkä jälkeen astelimme Patrickin pienen Renaultin luokse.
“Voisinkohan minä ajaa?” kysyin, sillä en pitkään aikaan ollut ratin takana oikeastaan ollutkaan. Patrick epäröi hetken, kunnes heitti auton avaimet minulle.
“Mikäs siinä.”
~ * ~
Syyssade oli sinä iltana muuttunut pahemman puoleiseksi rankkasateeksi. Suuria pisaroita tipahteli maankamaralle hieman liiankin tasaisin välein taivaalla roikkuvista tummista, raskaista pilvistä. Pieni Renault Clio kurvaili pitkin mutkaisia teitä pitkin, kohti lopullista päämääräänsä, Lontoota. Miksi Thomasin oli pakko järjestävää kihlajaisjuhlat keskellä metsää, mistä oli loputtoman pitkä matka takaisin kotiin? Jossain päin jyrähti ukkonen, mikä sai sydämeni hypähtämään kurkkuun.
Käännyin mutkikkaalta tieltä suurelle hiekkatielle, joka mutkitteli hieman vähemmän, mutta synkkä metsä molemmin puolin sai sille ikävän tuntuman.
Suuret pisarat yrittivät väkivalloin estää näköyhteyden tiehen, mutta onneksi tyylilasipyyhkijät viuhtoivat niin villisti, että saatoin nähdä missä menimme. Ja totisesti saatoin nähdä liiankin hyvin.
Välähdys. Oliko se ollut salama? Ei, se oli jotain muuta. Muisto? Yritin keskittyä ajamiseen, mutta se on vaikeaa. Olin tunnistanut sen tien missä ajoimme. Tie, jota olin ajanut viimeksi melkein vuosi sitten, sinä kohtalokkaana iltana, jolloin olin menettänyt siskoni. Uusi välähdys. Puristin silmät kiinni, en halua muistaa, en halua kokea sitä enää. Hengittäminen oli niin vaikeaa.
Pysäytin auton. En pystynyt ajamaan sitä. Tunsin Patrickin katseen itsestäni. Hän tiesi tästä, hänen oli pakko tietää. Oliko mies hullu?
“Oliver?”
Yritin hengittää, puristin käsiäni auton rattiin, silmissä sumeni. Sadepisarat ropisivat auton kattoa vasten. Vai ropisivatko? Entä jos olemme väärinpäin? Entä jos sade ropiseekin auton pohjaa vasten? Oksennuksen maku nousi kurkkuuni. Puristin silmäni kiinni. En halua muistaa. Kaikki tuntuu liian epätodelliselta, unelta, painajaiselta, vaikka luulin päässeeni niistä eroon. Kuulin jälleen kuinka ukkonen jyrähtää, aivan lähellä, ja sitä seuraa paljon suurempi ääni. En vain tiedä mitä se oli.
“Oliver, nouse ulos autosta.”
Puhuja oli Patrick, siitä olen varma. Mutta hän ei ollut vieressäni, ei ainakaan siinä, missä yleensä kartanlukija istuu. Aivan kuin puhe tulisi oikealta puoleltani.
“Oliver. Tule ulos autosta."
Olin jumittunut tuijottamaan eteeni. Silmissäni vilisi tuulilasinpyyhkijät, jotka riuhtoivat pisaroita tieltään. Kaikki tuntui niin turhalta. Se kaikki mitä olin yrittänyt, jotta voisin unohtaa, mutta nyt ne kaikki olivat tulleet takaisin. Olin palannut jälleen alkuun.
“Oliver, sinun täytyy nyt nousta autosta.”
Äänessä oli ripaus itkua. Oliko Rachel itkenyt? En muista, olikohan pyytänyt minua hidastamaan itkuisesti vain normaalisti. Jos hän olisi kyynelehtinyt, olisinko kuunnellut?
“Oliver, minä pyydän..”, Patrick aneli, tarttuen käteeni kiinni, käteeni, joka puristi yhä lujemmin autonrattia. En tuntenut miehen otetta itsessäni, vaikka myöhemmin kohtaa, mitä hän oli puristanut, oli ilmestynyt mustelma.
“Oliver!”
Huutoa, kipua, jotain mikä toi mieleen jotain. Muistoja, mutta millaisia? Ehkä siinä oli isä. Isä ja viinapullo. Hän oli vihainen, huusi ja löi. Missä oli Rachel? Omassa huoneessaan itkemässä? En voinut muistaa. En halunnut.
“Oliver, nyt helvettiin sieltä autosta!”
Räväytin silmäni auki. Patrickin ääni soi korvissani kuin ukkosen jyrinä. Irrotin käteni ratista, kokeillakseni otsaani. Se oli hien peittämä. Maisema, se koko ympäristö missä olin, piirtyi jälleen selkeänä verkkokalvoilleni. Olinko ollut shokissa? Kun pääsin viimein toisen käteni irti, vetäisi Patrick minut ulos autosta, juuri ennen kuin suuri kuusi kaatui sen päälle.
Se suuri pamaus, minkä olin kuullut, oli tullut salamaniskusta puuhun. Tuo jykevä kuusipuu, oli kaatunut vierustoverinsa päälle, jolloin puolestaan tämä oli ikävästi alkanut nuokkua auton yllä. Patrick oli ampaissut ulos ajopelistä, mutta huomatessaan etten ollut liikahtanut senttiäkään, oli mies tullut maanittelemaan minua pois surman tieltä.
Seisoimme nyt sateessa, tienposkessa, musertuneen auton vieressä, mutta kuitenkin yhtenä kappaleena. Yritin muistaa, mitä oli tapahtunut ennen sitä niin sanottua ‘heräämistäni’, mutten millään saanut mieleeni edes nanosekuntiakaan. Kuin katkennut filminauha, ei sitä hetkeä saatu enää kasaan, ehkä se oli parempikin niin.
Auton tööttäys herätti minut haaveistani. Käännyimme katsomaan kuka oli paikalle epäonneamme mahtanut tulla katsomaan, huomataksemme suuren hinausauton nököttävän edessämme. Auton ohjaaja, kurkisti ikkunasta, huudahtaen irlantilaisella aksentillaan:
“Tarvitsetteko apua?”
Ajoitus ei olisi voinut olla täydellisempi.
~ * ~
Aivastus. Puristin peittoa tiukemmalle ympärillemme. Patrick ja minä olimme viimein päässeet kotiin, eikä automatka, puheliaan irlantilaisen O`Connorin kanssa ollut kuivattanut meitä. Niinpä olimme heti kotiin tultuamme riisuneet ja kipittäneet vuoteeseen, lämpimän peiton alle.
Makasimme kiinni toisissamme, piirrellen kuvioita sormilla toistemme ihoihin. Haistellen toistemme ominaishajuja, ja vain olleet, sanaakaan sanomatta. Minusta tuntui hyvältä, pitkästä aikaa, enkä halunnut sen hetken loppuvan koskaan.
Tiesin, että aika oli käymässä vähiin. Enää vain kolme tuntia, ja sitten saisin sanoa hyvästi hänelle, joka kaiken sen, minkä olin menettänyt, oli tuonut takaisin.
~ * ~
Yleensä olin aamulla väsynyt, mutten nyt. Se saattoi johtua siitä, ettei kello ollut vielä edes viittä. Vilkaisin Patrickiin, joka oli keskittynyt tiirailemaan lähteviä lentoja. En tiennyt mitä sanoa, sillä kaikki tuntui jotenkin epäaidolta. Vasta eilenhän Patrick oli astunut elämääni ja nyt hän oli lähdössä pois.
“Minun on parasta mennä lähtöselvitykseen, ettei tule kiire.”
Nyökkäsin, ojentaen käteni miehelle hyvästiksi. Mies katseli kättäni hetken, tutkaillen sitä, ettei varmasti unohtaisi miltä se näytti. Tutkittuaan tarpeeksi, nosti hän katseensa minuun ja kaappasi minut halaukseen. Olin aluksi hämmentynyt, mutta päästyäni tilanteen tasalle, kiedoin käteni Patrickin ympärille.
“Minun on tosiaan mentävä”, hän mumisi suu takissani. Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. Tunsin kyyneleiden kohoavan silmäkulmiini, mutten saattanut antaa niiden valua pitkin poskiani. En halunnut olla heikko, se ei ollut minua. Patrick irrottautui minusta, kasvoillaan surumielinen hymy.
“Hyvästi sitten”, niiskautin.
“Ei, vaan näkemiin.”
Patrick kääntyi, asteli kohti lähtöselvitystä, ainoastaan yksi laukku olallaan. Vielä kerran hän vilkutti minulle, ennen kuin jatkoi matkaansa terminaalin syövereihin ja lopulta koneeseen, mikä lennättäisi miehen kauas suuren meren taa. Minä seisoin hetken ajan vielä paikoillani, katsellen ihmisiä, jotka kulkivat ohitseni. Se hetki saattoi olla vain viisi minuuttia tai viisitoista. En ollut varma. En minä muista.
A/N2: Anteeksi, anteeksi, anteeksi.. Tässä tää oli, koko roska.. Miljardi kirjotusvirhettä, mut minkäs teen.. Haluisin tän vaan päätökseen ja tässä tää sitten on.. n__n Pst. Epilogi on luvassa..
