Nimi: Valkein joulu, valoisin yö
Kirjoittaja: Sanskrit
Genre: romantiikka
Paritus: Ron/Luna
Ikäraja: S
A/N:
Betterin joululauluhaasteeseen kirjoitettu, vanhan kunnon White Christmasin voimin.
Valkein joulu, valoisin yö”Rakkaani”, Ron kirjoitti,
”kirjeen tarkoitus olisi ehkä helpompi ymmärtää, jos tämä olisi ensimmäinen joulumme yhdessä, mutta eihän se ole. Ensimmäisestä joulustamme, siitä, jolloin minun olisi pitänyt antaa tämä sinulle tai sanoa nämä sanat, en muista mitään muuta kuin Pyhän Mungon vaaleansiniset lakanat ja parantajien hitusen liian huolestuneet kasvot, mutta sinä varmasti muistat minunkin puolestani. Niinhän sinä aina, ja se on yksi niistä monista asioista, joista minä sinussa pidän – muistat, vaikka kaikki luulevat, että olet unohtanut. Niin ei tarvitse jakaa muistoja, niin ei tarvitse jakaa itseään, sillä sinähän näet kaiken hieman eri tavalla kuin useimmat meistä. Katsot eri kulmasta, näet eri valossa, huomaat sellaista, jonka olemassaoloon monet eivät enää edes osaa saati sitten uskalla uskoa. Se sinussa on erityisen hienoa, kultaseni. Unessa kaikki on mahdollista, ja unen läpi sinä kaikkea katsot.””Mitä sinä kirjoitat?”
Pehmeä ääni sai Ronin säpsähtämään ja huolellisesti kuin varoen äännetyt sanat nolostuttivat häntä. Ei tästäkään taas tule mitään, hän ajatteli lannistuneena ja pyyhkäisi toisella kädellä kasvojaan saadakseen aikaa valmistella sopivaa vastausta. Sormenpäihin tarttunut muste pyyhkiytyi hänen poskeensa ja jäi pisamien lomaan vieden huomion pois punaisena helottavista korvalehdistä. Jotkut asiat pysyvät samanlaisina vuodesta toiseen riippumatta siitä, ovatko ne juuri niitä yksityiskohtia, joiden haluaa olevan osa elämäänsä loppuun saakka. Toisinaan ne vain ottavat oikeuden jäädä.
Luna hymähti ja kohotti kätensä puhdistamaan tahran kihlattunsa kasvoilta. Hän antoi peukalonsa kulkea nenän vierestä poskipään yli lähes hiusrajaan saakka, mutta päättikin sitten myötäillä miehen leuan kaarta. Nuoruuden pieni pyöreys Ronin kasvoilta oli kadonnut vuosien kuluessa ja hänen piirteensä olivat terävöityneet, poskipäät ja leuka erottuivat selkeästi, ja nenä näytti pidemmältä kuin ehkä koskaan. Siniset silmät olivat painuneet syvemmälle ja niihin oli ilmestynyt harkitseva ja odottava katse sen entisen hauskan pilkkeen sijasta, jonka Luna muisti kouluajoilta kenties Harry Potterin salama-arpeakin paremmin.
”Sinulla oli mustetta poskessa”, Luna sanoi hiljaa.
”Lähtikö se?”
”Lähti.”
”Hyvä.”
Ulkona pimeydessä, vaaleiden harsoverhojen ja jääkylmien ikkunalasien takana satoi lunta. Pienet hiutaleet kimalsivat leijaillessaan katulamppujen valokiilaan ja putoilivat maahan niin hitaasti, että näytti melkein kuin jouluaattoilta ei olisi ollut enempää kuin vanhan elokuvan hidastettu kohtaus. Kaikkialla oli hiljaista; tuuli oli vaiennut, muutamia tunteja aikaisemmin levottomasti porisseiden kattiloiden sisältö oli joko syöty tai siirretty maakellariin, vieraat olivat lähteneet ja lautasten kilinästä oli jäljellä enää vain nopeasti haaleneva muisto. Silti joulukuusen kynttilät paloivat vieläkin ja niiden herkkä, lämmin valo kajasti keittiöön saakka luoden pehmeitä varjoja siellä toisiaan katselevan pariskunnan kasvoille. Kukaan ei ollut raaskinut rikkoa kynttilöiden lumousta, sillä joulun tarkkoihin taikoihin vain harvoilla on sydäntä kajota, ennen kuin on aivan pakko luovuttaa ja heittäytyä takaisin joskus raastavaankin arkeen.
”Niin, minä…” Ron yskähti vaivaantuneesti, eikä jatkamisesta olisi varmaankaan tullut mitään ilman Lunan vilpitöntä, hellää kiinnostusta, joka hitaasti avasi unenomaisia uutimia hänen silmiensä edestä. Tai siltä Ronista ainakin tuntui. ”Kirjoitan kirjettä.”
”Hmm, sepä onkin ystävällistä”, Luna totesi kiireettömästi, ja hänen kasvonsa sulivat jälleen hymyyn. Hämärässä hänen silmiinsä näytti syttyvän pakkasyön kirkas taivas kuineen ja niitä epätoivoisesti kaipaavine tuikkivine tähtineen. ”Kenelle sinä kirjoitat?”
Ron väisti kysymyksen.
”Se ei ole vielä valmis”, hän sanoi ja kääntyi takaisin pergamenttiin päin pyöritellen sulkakynää hermostuneena sormiensa välissä. Pergamentin alareunan hän oli leikannut vinoon, sen hän huomasi verratessaan sitä pöydän reunaan, joka taatusti ei ollut vinossa milliäkään. Hän huokaisi ja yritti jatkaa, mutta odotellessaan orpona ajatusten saapumista määränpäähänsä hän tipautti mustetta jo valmiin tekstin päälle.
Minä en enää koskaan kirjoita mitään, Ron päätti enemmän uuden ja paremman idean ajamana kuin itselleen suuttuneena. Siksi hän nousi keittiöjakkaralta, joka hetken kuulosti siltä kuin se olisi omalla puisevalla kielellään narahtanut vielä nuorelle miehelle säästeliään kiitoksen, ja kurkisti olohuoneeseen etsien katseellaan sinne hissutellutta Lunaa. Vaaleahiuksinen nainen tuijotti ulos ikkunasta, hänen selkänsä takana hehkui heidän yhteinen kotinsa himmeän keltasävyisenä ja makealta tuoksuvana, ja hänen edessään oli maailma, jossa puhdas valkeus ja pikimusta yö elivät ja kenties hengittivätkin rinnakkain kaikessa rauhassa.
”Kulta, minulla on asiaa”, Ron ilmoitti ja astahti Lunan taakse kietoen kätensä kevyesti tämän vyötärön ympärille.
”Kerro toki”, Luna kehotti kääntämättä katsettaan, tietämättä, kumpaa hänen tulisi katsoa: tummaa talvi-iltaa ja verkkaisesti tanssivia hiutaleita, vai hänen ja Ronin heijastusta ikkunalasista taustallaan kaikki se, mistä hänen ei enää koskaan tarvitsisi nähdä unta.
Ron kertoi. Luna ei pitkään aikaan sanonut mitään, seisoi vain hiljaa paikallaan ja antoi tutun äänen täyttää tajuntansa, antoi sanojen upota sieluunsa asti, ymmärsi ja myöhemmin hän olisi voinut vaikka vannoa muistavansa niistä jokaisen.
I'm dreaming of a white Christmas
Just like the ones I used to know
Where the treetops glisten,
and children listen
To hear sleigh bells in the snow
I'm dreaming of a white Christmas
With every Christmas card I write
May your days be merry and bright
And may all your Christmases be white
