Title: Toinen kulma
Author: Snitie eli minä
Genre: slash, het, tuplaraapale, angst, romance
Rating/Ikäraja: S
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot ja maailman, minä vain hiukan lainailen niitä.
A/N: Tässä on tuotoksiani Paritus nimettömillä henkilöillä -haasteeseen. Tein yhden ficin sijasta kolme tuplaraapaletta, mutta ehkei se ketään haittaa. Lukuiloa!
Naisen oikeus
Mies katsoi, kuinka nainen lähes leijui käytävää pitkin valkoisessa morsiuspuvussaan. Hän näytti satujen prinsessalta, joka oli saamassa unelmiensa prinssin ja onnellisen lopun. Mies ei tulisi saamaan samaa, sillä nainen oli juuri varastamassa hänen onnellisen loppunsa.
Urut soivat kirkossa, jonne nainen oli välttämättä halunnut häiden sijoittuvan. Olihan sentään hänen koko sukunsa jästejä täynnä. Mies ei ymmärtänyt näitä kirkkohäitä. Hän oli sanonut samaa sulhaselle, mutta hänen paras ystävänsä oli vain nauranut hänelle.
”Parasta kihlatulleni”, tämä oli sanonut ja kulauttanut lisää tuliviskiä kurkusta alas. ”Hän on sentään tulevan lapseni äiti.”
Tulevan lapsen.
Hän ei voisi ikinä saada lapsia, sillä hän oli mies, eivätkä miehet saaneet lapsia. Jos hän olisi ollut nainen, tätä ei olisi tapahtunut. Se olisi hän, joka olisi kävelemässä alttarille. Se olisi hän, jolla olisi kohta lapsi. Se olisi hän, jota sulhanen rakastaisi.
Ei, viimeinen lause ei ollut totta. Sulhanen rakasti häntä, ei tuota hupakkoa. Hän oli sanonut niin viimeisenä polttari-iltana. Heidän huulensa olivat koskettaneet toisiaan ja sulhanen oli sanonut niin. Rakasti koko sydämestä, hän oli sanonut niin.
Aamulla jäljellä oli ollut enää toisen hento tuoksu ja hänen haalenevat muistonsa. Käsi sydämellä hän oli silloin vannonut tulevaisuudessa rakastavan lasta yhtä paljon kuin hän rakasti tämän isää. Olihan hän sentään tämän kummisetä.
Menneisyys ei merkitse mitään
Siniset silmät seuraavat jokaista askeltani aivan kuin odottaen, että tekisin jotain väärää, jotain häpeällistä, jota hän voisi pilkata. Hän nyrpistää nenäänsä ja tuhahtaa kuuluvasti, kun kävelen hänen ohitseen. Huomaan, kuinka hänen kätensä puristautuvat nyrkkiin ja rystyset muuttuvat lähes valkoisiksi. Hänen vihansa ja halveksuntansa hohkaa kuin tuli.
Pujotan käteni rakkaani käteen, ja hän puristaa takaisin rauhoittavasti. En tiedä, miten hän pystyy olemaan hyökkäämättä punapään kimppuun, mutta ehkäpä hänen kaikki voimansa menevät minun rauhoitteluuni. Ilman rakastani olisin jo tappanut hänet.
Äkkinäisestä rakkauden tarpeesta ja halusta ärsyttää häntä käännyn antamaan luihuiselleni nopean suukon. Kuulen, kuinka hän murahtaa ”saamarin hintit”, mutta en katsokaan häneen päin. Hän käyttäytyy kuin pieni lapsi, hän ei ymmärrä, että tämä on ollut aina osa minua. Tämä ei ole vain huomionhakua tai jokin tyhmä päähänpisto. Minä vain rehellisesti pidän pojista, miehistä, enemmän kuin naisista. Mutta ehkäpä ongelma onkin siinä, että pidän luihuisesta.
Mutta hän ei voi ymmärtää sitä, ja sen takia menneisyydellämme ei ole mitään väliä. Jos kaiken kokeneemme jälkeen hän ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen, niin ystävyytemme oli alusta alkaen turhaa, jo ensimmäisestä junamatkasta. Kuluneilla vuosilla ei ole mitään väliä, edes muistot yhteisistä hetkistämme Kotikolossa eivät voi muuttaa sitä. Hän on menneisyyttä, eikä se merkitse enää mitään.
Voittajia hetken
Tiesin, että se oli väärin. En olisi saanut tuntea näin.
En kuitenkaan tehnyt mitään lopettaakseni sitä, sillä en voinut lopettaa tuntemista. Hän oli jotakin, mitä halusin, mitä kaipasin, mitä tarvitsin. Hän ei tiennyt sitä.
Se oli hänen neljäs vuotensa ja minun viimeiseni, kun todella tapasin hänet. Olin aina kuvitellut hänet erilaiseksi: mahtipontiseksi, ylpeäksi ja itsekkääksi rohkelikoksi. Hän oli jotain aivan muuta ja enemmän. Hänen naurunsa valaisi pimeimmänkin päivän ja hänen rohkaisevat sanansa olivat kuin kaunein laulu korvissani.
Hän oli nuori, aivan liian nuori minulle. Silti halusin häntä enemmän kuin mitään muuta. Mietin häntä joka ainoa ilta parvisängyssäni, jopa silloinkin kun käteni eksyi pyjamanhousuihini. Mietin miltä hänen ihonsa tuntuisi minua vasten, miltä hänen hiuksensa tuoksuisivat, miltä hän maistuisi huulillani.
Kun puhuin hänestä, yritin aina yhdistää sen kilpailuun, ja ystäväni aina nyökkäilivät minulle hyväksyvästi. He eivät ymmärtäneet, että olin ihastunut, lähes rakastunut tuohon poikaan. Helvetti, enhän minä itsekään tajunnut sitä silloin.
Mutta... mutta nyt ymmärrän. Viimeinen hetki yhdessä hänen kanssansa ei ollut maailman kauniimpia hetkiä. Muistan vain juoksun, hänen kätensä omaani vasten ja vihreän välähdyksen.
Vihreä välähdys, ja kaikki pimeni.
Avada kedavra, ja olin poissa.
Mutta olimme voittajia hetken, ja se riittää minulle. On pakko riittää, sillä enää en voi saada muuta.
