Ja tässä näin ensimmänen luku ^^
Siis ainakin Vodkamartini on potentiaalinen lukija, oletan :'D Katsotaan tuleeko teitä lisää. Olkaa hyvä, näin
1 LUKUPitkä ja hoikka poika kiiruhti eteenpäin koulun käytävää pitkin ja tervehti melkein joka toista vastaantulijaa. Pojan punertavat hiukset olivat sekaisin kuin harakanpesä ja tämän kaulassa roikkui puinen helmikoru. Vaaleansinisen collegen helma roikkui löysänä toiselta puolelta, toiselta puolelta se oli mustien ryppyisten housujen alla. Koko ajan hänen pisamaisilla kasvoillaan karehti toispuoleinen hymy, joka piristi monen tylsää koulupäivää.
”Hei, Jeremy Thopias Weller! Sinun piti tavata minut kellon alla!” huusi eräs tyttö käytävän toisesta päästä. Milly Calcifer kiiruhti käytävää pitkin iloinen ilme kasvoillaan ja oranssinpunaiset hiukset vapaina liehuen. Yllään hänellä oli koulupukuun kuuluvan mustan vekkihameen lisäksi musta collegehuppari, jota opettajat aina moittivat. Tyttö kuitenkin piti päänsä ja käytti sitä melkein joka päivä huomautuksista huolimatta.
”Anteeksi, mutta sinä olit myöhässä
taas kerran. Minä odotin viisi ylimääräistä minuuttia”, Jeremy puolusteli itseään nauraen ja pysähtyi odottamaan tyttöä, joka pian oli jo hänen kohdallaan ihmisvirrasta huolimatta. Milly nousi varpailleen ja suikkasi suukon Jeremyn poskelle suukon saaden tämän hämmentymään.
”Anteeksi, herra Weller, olen hyvin pahoillani, mutta jouduin käymään kansliassa”, tyttö virnisti ja otti poikaa kädestä.
”No, tämän kerran”, hymyili Jeremy ja he astelivat yhdessä kohti ruokalaa. ”Lähdetkö huomenna elokuviin?”
”Katsomaan kehnoa versiota Star Warsista? Ei kiitos. Mennään mieluummin Ice Houseen-?” Milly katsoi Jeremyä hymyillen.
”Sopii minulle, oikeastaan se onkin parempi paikka. Onhan se nyt viihtyisämpikin kuin ennen sitä maanjäristystä”, Jeremy viittasi aiempaan mysteeriin, jota kukaan ei ollut tähän mennessä osannut ratkaista. Maanjäristys oli koskenut vain kahvilaa ja se oli täytynyt rakentaa vaurioiden takia uudestaan alusta loppuun.
”Joo, totta. Mutta eikö olisi ollut aika hurjaa olla paikalla silloin? Minua oikeastaan harmittaa, kun olin juuri silloin kotona...”
”Enpä tiedä, minä olisin varmaan tullut hulluksi. Se oli varmaan ihan kamalaa... Oletko muuten harjoitellut siihen historian tasokokeeseen, sehän on tänään?”
”Miksi harjoittelisin? Sehän on ihan turhaa, ja sinä tiedät mielipiteeni”, tyttö kohautti hartioitaan. Jeremy virnisti taas kerran.
”
Miksi pitäisi tietää asioita, jotka ovat jo tapahtuneet?” hän matki Millyä. Tyttö nauroi ja mottasi poikaystäväänsä leikillään kylkeen. Jeremy esitti kärsivää ja pyyteli kädet ristissä anteeksi.
”No, ehkä tämän kerran”, Milly matki Jeremyn muutaman minuutin takaista repliikkiä ja nauraen pari asteli ruokalaan.
*
Aurinko paistoi Ashpeakin yllä kuivaten edellisen illan kastelemaa nurmikkoa, ja koululaiset istuskelivat joko puiden alla tai kuivilla penkeillä. Puiden lehtiä leijaili hiljalleen kohti maata, ja raikas ilma oli houkutellut suurimman osan koululaisista ulos viettämään välituntiaan. Oli aamupäivä, ja moni ihminen kulki nenä kirjassa kiinni, sillä muutaman tunnin päästä pidettäisiin yleinen tasokoe historiassa.
Pépine Faramond istui Ashpeakin koulun pihalla parhaan ystävänsä Rebecca Fraserin ja heidän yhteisen kaverinsa Africah Ozgibodin kanssa. Yhdessä he olivat kolme aivan erinäköistä tyttöä.
Africah oli tummaihoinen ja pukeutui hyvin värikkäästi, hänen koulupukunsa värejä tuskin erotti kaikkien asusteiden alta. Vaaleansinisen t-paidan päällä hänellä oli villainen värillisillä langoilla kirjailtu liivi, käsissään ja kaulassaan hänellä oli puisia helmiä ja lanteilleen hän oli kietaissut kukallisen huivin, jota moni olisi kammonnut räikeiden värien takia. Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin yhtenäinen, ja näytti hyvältä pitkän ja hoikan tytön yllä.
Africahin vieressä istui Rebecca, jonka tummanpunaiseksi värjätyt hiukset olivat laitetut kohoamaan joka puolelle päätä suorina piikkeinä. Tyttö oli lyhyt ja hieman isoluinen, mutta se ei ole ensimmäinen asia, johon hänessä kiinnittää huomiota. Rebeccan kulmassa kiilteli hopeinen kulmakoru, ja tytön raskasluomiset silmät olivat kiinni paljastaen mustanpuhuvat rajaukset ripsien tyvessä. Kaulassaan hänellä oli musta kravatti, joka täydensi koulupukua hyvin.
Rebeccan toisella puolella istui Pépine, jonka sylissä oli avonainen historian kirja. Aukeama käsitteli kreikkalaista mytologiaa, ja Pépine luki tekstiä selvästi kiinnostuneena.
”Miksei koealue voisi olla vaikka taruista ja saduista? Niistä jaksaisi kiinnostuakin”, Pépine pudisti päätään. Hänen punaiset rastansa olivat kiinni naruilla niskan kohdalta, vaikkakin muutama yksittäinen rasta oli päässyt irtoamaan huolettomasti. Tyttö sipaisi hajamielisenä alahuulilävistystään ja huokaisi.
”En minä vaan tiedä, mutta olen aivan samaa mieltä. Kaikki mytologia on paljon kiinnostavampaa”, Africah katsahti Pépineä. ”Pitäisi kai lukea siihen tasokokeeseen, mutten taida nyt jaksaa. Osaan mitä osaan ja se siitä.”
”Jaa, minä en jaksa kiinnostua edes niistä. En tajua mitä ideaa on opetella jotain tylsiä nimiä ja vuosilukuja”, Rebecca puuskahti ja kaivoi mustasta olkalauskustaan puuterin ja peilin. Africah kohautti olkiaan ja venytti kätensä niskansa taakse sitoakseen pienenpienellä kiharalla olevat hiuksensa huivilla kiinni. ”Oikeastaan minä luulen että joudun siihen tukiopetusryhmään, mitä se joku vanha kaljamahainen ukko rupeaa pitämään heti huomenna.”
”Voi ei! Herra Festerkö?” Rebecca huudahti kärsivän näköisenä ja irvisti sitten.
”Itse asiassa minä kuulin, että hänelle on tullut sijainen. Joku nuorempi nainen. Kate kertoi minulle eilen”, kohotti Pépine katseensa kirjastaan ja oikaisi jäseniään.
”Herranjestas sentään. Sepäs vasta hurjaa”, tyrskähti Africah saaden Rebeccan virnistämään toispuoleisesti.
”Hän kuulemma on ihan mukava. Tulkaa, mennään. Kello soi jo ihan kohta”, Pépine nousi jaloilleen ja siristi silmiään jouduttuaan auringonvalon uhriksi.
”Rentoudu, Pip. Ei minulla ainakaan ole kiire uskonnon tunnille”, Africah sanoi ja nousi myöskin. Yhdessä he kaksi katsahtivat Rebeccaa, joka näytti juurtuneen maahan. ”Tule perässä!” Africah naurahti ja hän ja Pépine lähtivät polkua pitkin kohti koulua.
”Odottakaa kaverit!” huudahti Rebecca ponkaistessaan ylös maasta. Harmikseen hän kuitenkin kompastui olkalaukkunsa hihnaan.
”Ja Fraser tyrii taas!” kuului lähellä löhöävän yleisen häirikön, Muskelin suusta.
”Kiitos informaatiosta, Muskeli, mutta me menemme nyt”, tuhahti Africah ja sulki korvansa Muskelin pilkallisista huudoista tämän ihonväristä. Yhdessä kolmikko käveli kohti koulun ovia Africahin sadatellessa railakkaasti.
*
November Georgian katseli epätoivoisesti pulpetillaan olevaa koepaperia. Vastausviivat loistivat tyhjyyttään, ja vain paperin yläreunassa koreili hänen kutsumanimensä Noah. Kysymykset vaihtelivat aihealueesta toiseen liiankin monipuolisesti. Poika hieroi päätään molemmin käsin yrittäen saada ajatuksensa kulkemaan. Tämän lapaluihin asti ylettävät tummanruskeat hiukset olivat sähköiset kaikesta hieromisesta. Novemberin pitkät jalat olivat ristissä ja toinen heilui kuumeisesti. Tällä hetkellä hän vain huokaili ja vilkuili kelloa.
Noahin kalpea iho ja musta kajal loivat mielenkiintoisen kontrastin korkeiden poskipäiden kanssa, ja luomissaan hänellä oli harmaata luomiväriä. Noahiin oli jo totuttu, mutta joskus aiemmin hän oli saanut vähän väliä kuulla pilkallisia huomautuksia meikkaamisestaan. Pilkkaaminen oli vain pahentanut Noahin tapaa kuunnella aktiivisesti muiden mielipiteitä. Yleensä hän oikeastaan miettikin liikaa sitä, mitä muut hänestä ajattelivat ja unohti miettiä siinä välissä omia mielipiteitään.
Poika vilkuili ympärilleen ja tuskastui huomatessaan koko muun luokan kirjoittavan kuumeisesti papereihinsa. Hänen oikealla puolellaan istuva Jarrod Thornton hymyili itsekseen ja kirjoitti nähtävästi esseekysymykseen juuri sivun pituista vastausta. Tämän tummat hiukset olivat huolettomasti kammatut ja koulupuku oli siisti. Noah vilkaisi housujensa lahkeita, jotka olivat jääneet lyhyiksi kuluneen kesän aikana. Itse asiassa se ei häirinnyt häntä itseään lainkaan, mutta muutama opettaja oli jo ehtinyt huomauttaa viasta.
Opettajista Noah ei yleensä pitänyt muutenkaan, eivätkä he hänestä. Noah ei aina jaksanut keskittyä tunneillä oppimishäiriönsä takia, mutta yritti parhaansa. Opettajat eivät sitä tietenkään myöntäneet, vaan läksyttivät häntä joka välissä.
”Noah, kyllä sinä pystyt parempaan”, he saattoivat todeta, kun palauttivat koepaperin jossa koreili hieman keskivertoa huonompi numero. Noahin vastustellessa he yleensä kuitenkin vastasivat vain tyyliin:
”Älähän nyt, ja muista sitten harjoitella enemmän seuraavaan kokeeseen.”Noah huokaisi ja hätkähti tuntiessaan jonkun tökkivän häntä ristiselkään lyijykynällä. Poika vilkaisi nopeasti taakseen ja näki Christine Broodwickin, jonka kullanruskeat luonnollisesti kihartuvat hiukset olivat palmikoidut kahdelle letille kummallekin puolelle päätä. Letit ylettyivät paksuina ainakin puoleen selkään ja hiukset kiilsivät ikkunan läpi tulevan valon säteissä. Tyttö oli lyhyt mutta hyvin kehittynyt, sen Noah oli monien muiden tavalla huomannut. Christine nosti etusormen huulilleen ja ojensi Noahille paperilapun, jossa ilmeisesti oli vastaus johonkin kysymykseen.
”Nuori herra Georgian ja neiti Broodwick! Teidän kokeenne ovat hylätyt, meillähän ei lunttaamista sallita!” kuului luokan edestä. Noah ja Christina huokaisivat, Noah helpottuneena, Christina selvästi pahoillaan. ”Nyt, palauttakaa koepaperinne ja alkakaa laputtaa!”
”Kyllä, herra Jullter.”
”Aivan heti, herra.” Moni pudisteli päätään paheksuvasti kun Christina luikki ulos luokasta pitkä ja hontelo poika perässään.
*
”No jaa, kaipa minä arvasin tuon”, totesi Carabella Shadowline saadessaan eteen paperin, johon oli merkitty pyöreä nolla ja ilmoitus historian tukiopetusryhmän kokoontumisesta koulun jälkeen luokassa 23 kello 15.00. Carabella tuhahti ja heilautti pitkät mustat hiuksensa selkänsä taakse. Tämän kissamaiset silmät siristyivät, kun opettaja kehui erityisesti poikien tämänkertaisia suorituksia. Sen jälkeen hän vilkaisi omaa koepaperiaan, jolle oli yrittänyt soveltaa edes jotain. Nähtävästi edellisen tunnin ponnistelu ei ollut auttanut, vaan olisi pitänyt harjoitella kokeeseen enemmän.
”Jatkakaapa niitä tehtäviänne”, herra Jullter käski ja asteli takaisin opettajanpöytänsä ääreen. Carabella risti jalkansa ja otti lyijykynän käteensä. Ajatus ei kuitenkaan juossut, ja hän harhautui haaveilemaan ensiviikkoisesta ratsastusturnaukesta, johon hänen olisi tarkoitus osallistua mustan orinsa Falionin kanssa. Hänen kaksi muuta hevostaan, tammat Irissa ja Ada, olivat Carabellalle rakkaita myöskin, mutta Falion vei kuitenkin voiton.
”Neiti Shadowline”, herra Jullter äännähti pöytänsä äärestä pahaa enteilevästi.
”Voitte sinutella kaikin mokomin”, Carabella nyökkäsi hajamielisenä ja havahtui sitten nolostuen. Koko muu luokka tyrski ja muutama poika jopa hohotti. Carabella loi naurajiin tuiman katseen ja pian oli aivan hiljaista.
”Neiti
Carabella, minä en suvaitse tuollaista käytöstä luokassani. Mene käytävään ja passita herra Georgian ja neiti Broodwick sisään pikimmiten, jos he vielä seisovat siellä.”
”Kyllä”, Carabella nousi ja siloitteli mustaa kouluhamettaan parempaan asentoon. Kävellessään peilin ohi hän vaistomaisesti vilkaisi itseään ja huomasi vaaleansinisen t-paitansa alareunasta purkautuvan lyhyen langanpätkän. Tyttö sadatteli äänekkäästi – jopa hieman liian kovaan ääneen – saaden opettajansa äännähtämään äkisti. ”Näkemiin!” Carabella livahti ovesta ulos nähden sielunsa silmin opettajan raivosta punaiset kasvot.
Astuessaan käytävään hän ei nähnyt Christineä eikä sen puoleen Noahiakaan missään. Carabella istahti oven vieressä olevan naulakon alle ja nosti polvensa leuan alle. Eihän kukaan olisi käytävällä, joten Carabellaa ei häirinnyt hameen kanssa istuminen.
Tytön ajatukset harhautuivat kotiin, ja erityisesti kotitöihin. Tänään hänen olisi tarkoitus haravoida perheen maatilan laaja piha-alue pikkuveljensä Charlien kanssa. Carabella auttoi usein kotitöissä, erityisesti hevosten hoidossa. Itse asiassa hän oli se, joka eniten huolehti hevosista. Kolmetoistavuotias pikkuveli oli enemmänkin kiinnostunut autoista kuin hevosista, ja näin ollen Carabellalle jäi suuri vastuu niiden hoidossa. Tyttöä se ei kumminkaan haitannut, hän tunsi eityistä läheisyyttä hevosiin ja osasi käsitellä niitä erinomaisesti.
”Eivätkö ne kaksi ole täällä?” kysyi ovelta Africah Ozgibod, joka ilmeisesti oli passitettu kysymään. Carabella kohautti harteitaan ja hymähti ystävälleen, joka taputti häntä pikaisesti olalle. ”Sait Jullterin totisesti hyvälle tuulelle, nyt hän äksyilee meille kaikille”, tyttö naurahti tummat silmät tuikkien ja palasi sisän luokkaan kuullessaan nimeään huudettavan.
Historian tukiopetusta? Mitähän siitäkin tulee? Minä en ainakaan kestä tuota vanhaa ukkoa sen puoleen kuin sitä kaljamaha-Festeriäkään!*
”Josifova, eikö sinulla ole tosiaan tuon siistimpiä housuja?” kysyi eräs opettaja hajamielisesti pojalta, jonka mustat hiukset roikkuivat häiritsevästi silmillä. Poika pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti luokkaa 23. Toisaalta ei ollut mikään ihme, että opettaja valitti Eskilin ulkonäön siisteydestä, pojan valkoinen kauluspaita oli hieman ryppyinen ja housut olivat tummanruskeat reisitaskuhousut. Kuten usein ennenkin, Eskil oli aamulla pukeutuessaan unohtanut laittaa päälleen koulupuvun. Monet kerrat poika oli joutunut asian takia jälki-istuntoon, mutta tapojaan hän ei onnistunut parantamaan.
”Eskil! Oletko sinäkin tulossa tukiopetukseen?” kysyi hämmästynyt Christine Broodwick, joka istui luokan 23 oven vieressä. Eskil kohautti olkiaan hämmästyneenä. Koskaan aiemmin hän ei ollut jutellut tuon tytön kanssa, mutta tämä oli aina vaikuttanut mielenkiintoiselta. Poika tiesi tämän olevan kiinnostunut merirosvoista, sillä aina kun he olivat sattuneet istuskelemaan samaan aikaan jälki-istunnossa, tyttö oli joko piirrellyt sellaisia vihkoihinsa tai lukenut salaa jotain sentyyppistä kirjaa.
”Olen aivan toivoton historiassa. Eikä se muuten ole ainoa aine, kuulisit kun laulan... Oikeastaan et varmaan haluaisi kuulla sitä”, Eskil hymyili tytölle ja istahti tämän viereen vähän matkan päähän. Muita oppilaita eikä opettajia vielä näkynyt, kello oli vasta kymmentä minuuttia vaille kolme. Christine tirskahti.
”Minä en oikein jaksa innostua historiasta, kun se on niin tylsää”, tyttö totesi ja katsoi Eskiliä. ”Mikä sinun ongelmasi historian suhteen on?”
”No jaa, en oikein meinaa pysyä tunneilla hereillä ja tyhjästä on kokeessa paha nyhjästä”, Eskil naurahti saaden Christinen silmät tuikkimaan. Oikeastaan historia oli yksi niistä neljästä aineesta, jossa Eskil ei ollut todella hyvä. Pojalla ei ollut lainkaan nuottikorvaa ja kotitalousasioissa hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Ehkä hän osasi keittää kananmunan, mutta siihen se saattoi sitten jäädäkin. Eskil oli ollut pienestä lapsesta asti todella lahjakas, hän oli kymmenvuotiaana käynyt läpi jo ala-asteen kaikki kirjat ja oppinut asiat. Poika oli aina ollut muita ainakin hieman lahjakkaampi useimmissa aineissa, ja hän oli aina suhtautunut kouluun hyvin pakkomielteisesti.
”Hei! Meitä opettaa sittenkin se uusi herra Festerin sijainen, Amy Hewell. Hän pyysi minut hakemaan teidät täältä, olemme sittenkin luokassa 45”, puhui oranssihiuksinen ja lyhyt tyttö, Milly Calcifer, melkein yhteen hengenvetoon. Hän oli juuri astellut Eskilin ja Christinen eteen, ja naputti lattiaa jalallaan kasvoillaan kärsimätön ilme. ”Amy vaikuttaa todella mukavalta”, hän sanoi, kun pyörähti ympäri ja lähti kävelemään käytävää pitkin.
Christine ja Eskil vilkaisivat toisiaan ja nousivat ylös lattialta saman tien seuraten Millyä luokkaan 45, joka oli melkein toisella puolella koulua.
”Tervetuloa! Minä olen Amy Hewell, ja te olette kai Christine Broodwick ja Eskil Josifova?” nuori säkkärähiuksinen nainen hymyili sisääntulijoille ystävällisesti. Kaksikko nyökkäsi ja etsi luokasta vapaat paikat. ”Hienoa, sehan tarkoittaa että kaikki ovat paikalla”, Amy hymyili kohdaten vuorollaan jokaisen katseen. Luokassa istuivat Eskilin ja Christinen lisäksi Carabella Shadowline, Jeremy Weller, Milly Calcifer, Pépine Faramond, Rebecca Fraser, Africah Ozgibodi ja Noah Georgian, joka parhaillaan viittasi.
”Kuinka kauan meillä menee täällä tänään?” poika kysyi.
”Itse asiassa, jos käymme heti asiaan, meillä ei mene kuin noin yksi tunti, luulisin”, Amy totesi ja kumartui sitten penkomaan laukkuaan. ”Me aloitamme samasta asiasta kuin muutkin luokat; Euroopan keskiajasta. Eilen käydessäni kirjastossa löysin sieltä tämän kirjan, ja en voinut vastustaa sen lainaamista. Laitan tämän kiertämään, jotta jokainen saa katsoa sitä vuorotellen.” Kirjan hän ojensi ensimmäisenä Carabellalle, joka siveli sen vanhaa pintaa ja selasi muutamia sivuja eteenpäin. Hän katseli kirjaa selvästi vaikuttuneena siitä hyökyvästä arvokkuudesta ja viisaudesta.
”Jeremy! Tässä”, Carabella antoi kirjan eteenpäin ja vuorotellen jokainen katseli sitä kiinnostuneena samalla kun Amy selitti luokan edessä kasvot hennosti punehtuneina sitä, miten keskiajalla tehtiin kirjoja käsin. Tämä oli uusintapainos eräästä todella vanhasta kirjasta, jonka Ranskalainen Leféer-niminen nunna oli kirjoittanut ystäviensä kanssa joskus 1300-luvulla.
”Lue sinä vaikka kirjan esittelyteksti, Rebecca”, Amy hymyili piikkihiuksiselle tytölle, joka hämmästyneenä otti kirjan vastaan Pépineltä. Yleensä opettajat vain mulkoilivat tyttöä tämän rajun ulkonäön takia, mutta näytti siltä kuin Amy ei olisi niin ennakkoluuloinen kuin heidän muut opettajansa.
”Eihän tästä ota selkoa, ei tämä ole englantia nähnytkään!” Rebecca huudahti ja näytti sivua ympärillään istuville ihmisille, jotka myös pudistivat päätään.
”Eihän noita kirjaimia osaa edes lukea”, Milly tokaisi ja kohotti kulmiaan.
”Ihan selviä ne ovat! Vaikka en ymmärräkään kieltä, osaan silti lukea noita ihan helposti”, Eskil kohautti olkiaan muiden tuijottaessa tätä. Amy asteli Rebeccan luo ja otti kirjan käteensä.
”Totta, minäkään en saa näistä kirjoituksista tällä sivulla mitään selvää. Eskil, haluaisitko sinä sitten lukea tämän pätkän meille?”
Outoa, vielä eilen se oli helposti luettavaa nykyenglantia... Amy kohotti kulmiaan.
”Käyhän se.” Huoneeseen tuli hiljaista, kun Eskil ojentautui ottamaan kirjan vastaan. Tunnelma oli yhtäkkiä taianomainen, ja ulkopuolelta kuuluva kellon pirinä ei häirinnyt ketään. Jokainen oppilas joka istui vanhan puisen pulpetin ääressä tuijotti nyt keskittyneenä poikaa, joka pyyhkäisi roikkuvat otsahiuksensa pois silmiensä tieltä.
”Omobhos la tyerta dé
Amer di lyerta mé
Chos
Dés
La tyerta di lyerta
Chos
Dés”Eskil hiljentyi pieneksi hetkeksi, ja Amy kiitti tätä ja pyysi ojentamaan kirjan eteenpäin.
”Eskil? Ojenna kirja Rebeccalle ja-”
”La tyerta di lyerta mé”, Eskil totesi pakokauhuinen katse silmissään ja hetkeksi tuntui kuin kaikki elävä olisi pysähtynyt. Sen jälkeen luokan ikkunat paiskahtivat auki ja osa osui oppilaisiin saaden nämä kaatumaan tuoleineen maahan. Luokkaan nousi voimakas tuuli, joka heitteli papereita ja vihkoja ympäriinsä.
”Chase!” Eskil huusi nyt noustessaan seisomaan ja kaikki hämärtyi. Kukaan ei nähnyt mitään, mistään ei kuulunut mitään. Oppilaat aukoivat suutaan, mutta ääntä ei tullut, he katsoivat ympärilleen mutteivät nähneet mitään.
Seuraavaksi kuului kolinaa kun Eskil pyörtyi lattialle luultavasti kolauttaen päänsä tuolin selkänojaan. Kukaan ei voinut liikkua auttaakseen poikaa, kaikki vain vaistosivat toisensa ja oman pelkonsa.
Hetkessä ilmasta tuli painavaa ja sokaiseva valo valaisi heidät kaikki. Valon hälvennyttyä kaikki loukkaantuneet ja säästyneet oppilaat sekä opettaja seisoivat keskellä metsää.
”Tervetuloa Rhondaniriin”, tervehtivät kolme vanhaa miestä suurelle joukolle kumartaen.
A/N: Jännitys tiivistyy. Hehheh.
