Title: Mielen Hienomekaanikko
Author: Jazz*
Beta: Winga (kiitokset hänelle)
Disclaimer: Lauri ja Pultti ovat minun poikiani. Jos sinun tekee mieli heistä kirjoitella, ota yksärikynä käteen ja kysy, eiköhän lupa heltiä.
Rating: PG-11 (K-11)
Pairing: Lauri/Pultti
Genre: chanslash, fluff
Warnings: chanslash (Lauri 10-vuotias)
Summary: Sillä poikien ei pitänyt itkeä.
A/N Laurin ja Pultin lyhyt mutta kaunis tarina kehittyi päässäni maantiedontuntien aikana, ja sinne maantiedonvihon taakse tämän tarinan ensin kirjoitinkin. Kommentoikaa mikäli viitsitte.
Mielen Hienomekaanikko
Tuomen huumaava tuoksu turrutti nenän. Liikenne valui laiskasti ohi. Ihmiset nauttivat kesäpäivästä.
Äiti oli antanut Laurille kaksi euroa. Yksi euro maitopurkkiin, toinen euro kananmuniin. Rahat Lauri oli laittanut housujensa taskuun. Aina välillä hän varmisti, etteivät kolikot vain olleet tipahtaneet.
Kotoa ei ollut pitkä matka kioskille. Äiti sanoi, että Lauri oli tarpeeksi vanha käydäkseen siellä yksin. Laurin mielestä se oli kunnia-asia ja ainoan tienylityksenkin hän varmisti monen monta kertaa.
Kaupan täti oli ollut myös kiltti ja antanut Laurille jotain, mitä täti oli sanonut ”alennukseksi”.
Lauri käveli jo takaisin kotiin. Hän piteli kauppapussia lujasti rintaansa vasten ja varoi jokaista askeltaan. Rahat kilisivät hänen taskussaan.
Mutta vanhan tiilitalon kohdalla Lauri pysähtyi. Sillä hän tunsi jonkun silmät selässään ja hän kääntyi ympäri.
Tiilitaloon nojasi mies, joku setä. Setä hymyili ja vilkutti Laurille, vaikka Lauri ei setää tuntenut.
Sitten setä vinkkasi Laurin luokseen. Ja Lauri meni.
”Terve, poikanen.”
Sedän ääni oli matala. Lauri hymyili pienesti ja vastasi:
”Hei.”
Äiti oli kyllä kieltänyt Lauria juttelemasta tuntemattomille. Mutta setä näytti niin kiltiltä, ja nauroikin.
”Sinähän olet kohtelias.”
Setä heilautti mustia, pitkiä hiuksiaan. Lauri tunsi poskiensa lämpiävän. Lauri laski kauppakassinsa varovaisesti maahan. Kun se nojasi tiiliseinää vasten, se ei varmastikaan voinut kaatua.
Lauri astui vähän lähemmäs setää.
”Kiitos.”
”Mikä sinun nimesi on?”
Sedän silmät kimmelsivät. Lauri hieraisi nenäänsä mietteliäänä.
”Lauri. Entä sinun?”
”Pultti.”
Lauri nauroi. Setäkin naurahti.
”Mutta eihän Pultti ole mikään nimi!”
”Onhan se. Se on minun nimeni, Lauri.”
”Mutta kuka nyt antaisi lapselleen nimeksi Pultti?”
”Ystäväni sanovat minua siksi.”
Lauri hiljeni ja katsoi Pulttia päästä varpaisiin. Eihän farkut, harmaa paita ja mustat hiukset mitenkään voineet liittyä pultteihin ja muttereihin!
Pultilla oli varmaan hieman höpsöjä ystäviä.
”Minun ystäväni sanovat minua Lauriksi.”
”Sehän on hyvä. Saanko minäkin olla ystäväsi, Lauri?”
”Joo, saat sinä.”
Lauri astui vielä vähän lähemmäs. Hänen teki kovasti mieli silittää Pultin kimaltelevia hiuksia.
”Saanko minä kertoa sinulle tarinan, Lauri?”
Pultti hymyili taas nätisti.
”Mitäs sanot jos me mentäisiin tuonne varjoon istumaan? Ostoksesikin menevät pilalle tässä auringonpaisteessa.”
Lauri katsoi Pulttia silmiin ja nyökkäsi sitten.
”Joo. Mennään vaan.”
Lauri otti äidin kauppapussin taas varovaisesti syliinsä. Sitten hän käveli Pultin perään.
Pultti asteli keinahdellen vähän matkaa tiilitalon seinän viertä. Sitten Pultti katsoi taakseen Lauriin.
Laurin posket lämpenivät taas.
Mikä ihme Pultissa oli? Miksi Lauri piti hänestä niin?
”Istutaan tähän.”
Pultti pysähtyi tiilitalon ja roskakorin väliin. Sitten hän istui alas.
Lauri rutisti äidin ostoksia rintaansa vasten. Hän katsoi taas Pultin kasvoja.
”Mikäs nyt on?”
Pultin kulmakarvat rutistuivat. Lauri laski ostokset sylistään maahan. Sitten hän käveli aivan Pultin eteen.
”Saanko istua syliisi?”
Lauri ei ollut tarkoittanut sanoa sitä. Hänen olisi pitänyt sanoa, että hän lähtisi nyt kotiin.
Mutta, ei, Lauri ei ollut sanonut niin.
Pultti näytti yllättyneeltä. Lauri näki, että hänen silmissään kimmelsi taas.
”No istu vain.”
Pultti hymyili ja levitti kätensä. Lauri kiipesi odottavaan syliin.
Pultti tuntui lämpimältä. Ja kun Lauri painoi päänsä Pultin rinnalle, hän kuuli sydämen lyövän korvaansa vasten.
Sitten Pultti kietoi kätensä Laurin ympärille ja huokaisi.
”Ja se tarina, Lauri. Kai vielä haluat kuulla sen?”
”Joo.”
Pultti silitti Laurin hiuksia ja rupesi sitten kuiskaamaan tarinaa Laurin korvaan.
”Olipa kerran pieni poika. Yhtä pieni ja suloinen kuin sinäkin.”
Pultin käsi silitti Laurin selkää. Toinen käsi oli Laurin hiuksissa.
”Pojan vanhemmat eivät olleet rikkaita. Äiti oli vain poloinen ompelija ja isä työskenteli kaupungin vanhimmassa autotehtaassa.”
Pultti naurahti ja rutisti Lauria kovemmin.
”Pojalla ei ollut leluja. Niinpä hän pystyi leikkimään vain omilla ajatuksillaan. Hän kehitteli mielessään uusia ystäviä ja keksi heille henkeäsalpaavan hienoja seikkailuja.”
Lauri kietoi kätensä Pultin niskaan. Sitten hän tunsi Pultin käden vatsallaan, sillä Pultin käsi oli luikerrellut hänen paitansa alle.
”Mutta pian hän kyllästyi mielikuvitusystäviinsä. Sitten hän unohti ne pitkäksi aikaa. Kunnes hän hieman vanhempana, kymmenvuotiaana, sai uuden ystävän.”
Pultti hiljeni hetkeksi. Lauri kuuli hänen hengityksensä kohinan korvassaan. Lauri tunsi hänen toisen kätensä kiertävän Laurin alaselälle. Sitten Pultti painoi huulensa vasten Laurin korvaa.
”Poika ihaili uutta ystäväänsä. Sillä tämä uusi ystävä oli kaikkea mitä poika halusi olla. Mutta poikaa suretti, sillä hän tiesi että hänen ystävänsä asui hänen mielessään. Hän olisi niin halunnut, että muutkin olisivat voineet tavata hänen ystävänsä.”
Lauri vinkaisi hiljaa. Pultin käsi oli nyt laskeutunut Laurin selältä hänen takapuolelleen. Ja siinä se hieroi Lauria, ihan kevyesti. Niin kevyesti, että Lauri yritti nojautua Pultin kättä vasten, jotta se olisi hieronut vähän kovempaa.
”Kuka se ystävä oli?”
Lauri kuiskasi ja silitti kädellään Pultin niskavilloja.
”Se olin minä, Lauri.”
Lauri käänsi päätään niin äkkiä, ettei Pultti ehtinyt perääntyä. Ja Lauri tunsi Pultin huulet vasten omiaan. Eikä vasten korvaansa. Se oli varmasti väärin, vaikka tuntuikin niin hyvältä.
Sitten Lauri painautui vielä vähän enemmän Pulttia vasten. Mutta kuitenkin Pultti irrottautui heidän pikku pusustaan. Lauri ajatteli, että Pultti varmaan halusi saada tarinan loppuun.
”Tiedätkö mitä se tarkoittaa, Lauri? Että mielikuvitusystävä olin minä?”
Lauri näki ripsiensä takaa Pultin hymyilevän. Mutta hymy ei enää ollutkaan iloinen. Lauri tukahdutti nyyhkäyksen. Sillä poikien ei pitänyt itkeä. Sen sijaan Lauri halasi Pulttia niin kovaa että sattui.
”Tiedän.”
Lauri tunsi Pultin nyökkäävän hitaasti. Sitten hän nosti kätensä pois Pultin niskasta. Pultti kietoi omat kätensä irti Laurista. Sitten Pultti nousi ylös.
”Ei sinun silti tarvitse lähteä.”
Kyynel valui pitkin Laurin poskea. Pultti hymyili surullisena. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin tiilitalon viertä.
Lauri pyyhki silmiään. Sitten hän kiiruhti Pultin perään. Potkaisten samalla kauppakassin kumoon.
”Älä mene!”
Lauri näki omin silmin Pultin kääntyvän vielä kerran kohti häntä. Ja Pultin hiukset värisivät kesätuulessa. Pultin silmät olivat siniset, siniset kuin taivas. Niin Lauri huomasi. Eikä Lauri halunnut räpäyttää silmiään, sillä hän tiesi, että sen jälkeen Pultti olisi…
… silmänräpäys …
… poissa.
Ja Lauri ei nähnyt enää tiilitalon reunalla mitään. Mitään muuta kuin auringon.
