feak, RilluMaRei ja Dina, kiitos paljon kommenteistanne!<3
***
A/N: Tämän luvun kanssa oli ongelmia. En vain yksinkertaisesti meinannut saada tätä millään valmiiksi ja tämä onkin kirjoitettu hyvin pienissä osissa. Se saattaa näkyä tekstistä, mutta toivon ettei tämä kuitenkaan tunnu ihan hirmu pirstaleiselta. Tässä on kohtia, joihin en täysin tyytyväinen ole, mutta kokonaisuutena tämä luku on mielestäni ihan kelvollinen. Ashlee on ärsyttänyt minua jo vaikka kuinka kauan, mutta tämän luvun ansiosta hän sai osan myötätunnostani takaisin ja tyttö tuntuu jälleen ihan kohtuu siedettävältä, vaikka osaakin välillä olla hieman raivostuttava. Luku on aika pitkä ja loppu ehkä hieman liian hätäinen, mutta yrittäkää kestää.
Toivoisin teiltä jälleen kommentteja, sillä tämän luvun kanssa oli niin hirmu vaikeaa - tahtoisin tietää näkyykö se tekstistä ja muutenkin on aina kivaa kuulla, että mitä lukijat ovat ajatelleet! :>
***
Luku 7Remus Lupin käveli hiljaisella kadulla, joka oli äänetön lukuun ottamatta vesisateen ropinaa talojen kattoja ja kovaa maata vasten. Hän veti huppuaan paremmin suojakseen ja pyyhki märkiä hiuksia pois silmiltään pitääkseen näkökykynsä vielä hallinnassaan. Lupin kuuli ukkosen jyrisevän muutaman kilometrin päässä ja tunsi sen tulevan hetki hetkeltä lähemmäs. Sade piiskasi hänen vaatteitaan, jotka olivat kastumisensa takia liimautuneet kiinni hänen vartaloonsa, ja Lupin tunsi olonsa kaikin puolin epämukavaksi. Ukkospilvet leijuivat korkealla taivaalla valtavina ja hallitsevina, ja välillä niistä purkaantui komeita salamoita, jotka halkoivat taivasta aggressiivisina. Lupin näki edessään vaalean talon, jonka ikkunoista loisti lämpimästi hohtavaa valoa, ja hän nopeutti askeliaan. Saavuttaessaan taloa ympäröivän portin hän avasi sen varovasti ja sai aikaan hiljaista narinaa portin ruostuneista saranoista. Hän katseli ympärilleen valtavalla, hyvin hoidetulla pihalla ja pisti merkille suuren möykyn, joka oli sijoitettu keskelle pihaa. Salama valaisi pihaa nopeasti ja Lupin tunnisti möykyn hautakiveksi, jonka luokse oli viety kukkia, jotka kukoistivat yhä kauniina. Kylmät väreet kulkivat pitkin Lupinin selkää hänen ajatellessaan kuolleen ihmisen omaisia, ja hän käveli talon ulkoportaille, jotka oli valmistettu mattapintaisista laatoista. Lupin soitti ovikelloa ja kuuli pian sisältä ripeitä askelia ja koiran matalaa haukuntaa, joka vaimeni lopulta kokonaan. Oven avasi hieman kalpeakasvoinen, lyhyt ja yllättyneeltä näyttävä mies, joka oli pukeutunut pyjaman housuihin ja tohveleihin. Mies piti taikasauvaansa koholla kädessään, mutta laski kätensä välittömästi Lupinin nähdessään.
”Anteeksi häiriö, toivottavasti en herättänyt”, Lupin aloitti hymyillen ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä.
”Olen Remus Lupin, ja minut lähetettiin tänne Dumbledoren pyynnöstä. Anteeksi tunkeiluni, mutta voisinko päästä sisälle, täällä on hieman märkää ja –”
”Oh, anteeksi”, mies sanoi avaten ovea enemmän ja astuessaan pois tieltä. ”Kyllähän minä sinut muistan, Remus”, mies jatkoi ja tämän toinen suupieli kohosi varovasti ylöspäin.
”Oletkin tosiaan tainnut tavata minut muutamaan otteeseen Mungossa”, Lupin sanoi kuivatessaan samalla itsensä napauttamalla vaatteitaan taikasauvallaan. Mies nyökkäsi hymyillen yhä varovasti ja johdatti Lupinin olohuoneeseen, jonka nurkassa makasi suuri koira. Olohuoneessa oli kevyt ja lämmin valaistus, joka korosti huoneen vaaleata sisustusta, ja keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli sijoitettu valokuva kauniista vaaleahiuksisesta naisesta, joka vilkutti hymyillen. Mies loi valokuvaan pitkän katseen ja johdatti Lupinin istumaan olohuoneen sohvalle, jolle istui myös itse loihtien heille lasilliset tuliviskiä.
”Sanoit olevasi Dumbledoren asialla?” mies kysyi varovasti pitäen lasiaan kädessään.
”Niin sanoin. Mitä elämääsi kuuluu nykyään, Jerry?” Lupin kysyi ja katsoi miestä syvälle silmiin. Jerry joi tuliviskilasillisensa yhdellä kulauksella alas, ja se täyttyi saman tien itsestään.
”Ei mitään ihmeellistä. Töitä lähinnä”, hän sanoi.
”Oletko varma, ettei lähiaikoina ole tapahtunut mitään epänormaalia?” Lupin jatkoi johdattelevasti ja joi rauhallisesti tuliviskiään.
”Olen. Mitä sinä nyt oikein ajat takaa?” Jerry kysyi kummastuneena ja tuijotti Lupinin silmiä, jotka katsoivat häntä takaisin vaativasti.
”Tyttäresi olivat jutelleet Dumbledoren kanssa –”
”Ashlee ja Maya!” Jerry huudahti keskeyttäen Lupinin. ”Onko tytöillä kaikki hyvin?”
”Tytöt voivat oikein mainiosti Tylypahkassa”, Lupin sanoi rauhallisesti. ”En kuitenkaan tullut puhumaan tyttäristäsi, vaan sinusta. Tyttäresi ja Dumbledore ovat sinusta huolissaan.”
”Minusta? Minähän voin niin hyvin kuin parantaja vain voi voida!” mies huudahti ja heilautti jalkaansa niin, että tohveli tippui lattialle tämän jalasta. Mies tuhahti turhautuneena ja nosti vaaleanruskean tohvelin lattialta asettaen sen uudelleen paljaaseen jalkaansa.
”En valitettavasti menisi tuosta aivan takuuseen. Mitä tiedät Lucius Malfoysta?”
Mies kalpeni ja joi toisenkin tuliviskilasillisensa tyhjäksi kipristellen sen jälkeen kasvojaan juoman väkevyyden takia. ”En ole kuullutkaan”, hän sai lopulta sanottua.
”Jerry... olisin vilpittömästi onnellinen, jos en joutuisi haaskaamaan koko yötä täällä ja voisit kertoa totuuden välittömästi”, Lupin sanoi huokaisten. ”Olen seurannut tekemisiäsi parin päivän ajan ja tiedän kyllä liikkeistäsi.”
”En ymmärrä miksi sitten kyselet”, Jerry tokaisi rapsuttaen koiraansa, joka oli tullut istumaan miehen eteen haukotellen.
”Koska haluan tietää syyn toimintaasi. Tuskin haluat tyttäriesi elävän siinä uskossa, että olet kuolonsyöjä.”
”KUOLONSYÖJÄ?”, mies huudahti, ”MINÄKÖ?”
”Minun on vaikeaa vastata tuohon – luulisin, että paras vastaus kysymykseen löytyy sinulta itseltäsi”, Lupin sanoi jo lähes raivostuttavan rauhallisesti ja hörppäsi pienen kulauksen lasistaan. Jerry huokaisi syvään ja komensi koiran takaisin makuualustalleen, joka sijaitsi huoneen nurkassa. Jerry kaivoi taskustaan sikariaskin, otti siitä yhden sikarin ja asetti sen suuhunsa. Hän ojensi askin kohti Lupinia, mutta tämä pudisti päätään, minkä seurauksesta Jerry tunki askin takaisin taskuunsa ja sytytti sikarin sauvallansa.
”Hyvä on. Minua kiristetään”, mies totesi lopulta ja puhalsi keuhkonsa tyhjäksi savusta. Huoneeseen leijaili pehmeä sikarintuoksu, joka leijui ilmassa rauhallisesti ja hälveni pikkuhiljaa olemattomaksi.
”Niin ajattelinkin”, Lupin sanoi ottaen myös Jerryn tuliviskilasin käteensä ja laski molemmat lasit viereiselle sohvapöydälle. ”Olisi myös sinun parhaaksesi, jos kertoisit koko tarinan alusta lähtien. Minä ja Dumbledore voimme todennäköisesti auttaa sinua.”
Jerry huokaisi syvään, mutta avasi kuitenkin suunsa ja alkoi puhua rauhallisella äänellä, joka kuulosti kuitenkin välillä tuliviskin voimasta hieman sammaltavalta – lasit olivat olleet normaaleja tuliviskilaseja suurempia ja kaksi lasillista parilla kulauksella juotuna näytti olleen hieman liikaa pienikokoiselle miehelle. Miehen puhe keskeytyi välillä tämän imaistessa sikariaan, mutta mies kuitenkin jatkoi tarinaansa Lupinin vaativan katseen alla tauoista huolimatta.
”Kaikki alkoi siitä, kun eräänä työpäivänäni Lucius saapui Pyhään Mungoon. Kuten varmasti tiedät, Lucius Malfoyta ei ole varmistettu kuolonsyöjäksi, joten hän voi käydä Mungossakin huoletta. Satuin olemaan sinä päivänä potilasvastaavana ja jouduin käväisemään vilkaisemassa myös Luciuksen vahingoittunutta kättä. Lucius tunnisti nimeni rinnassani olleesta nimilapusta ja yhdisti sen välittömästi vaimooni”, mies selitti ja loi jälleen katseen valokuvaan, jossa vaalea nainen vilkutti onnellisen näköisenä. ”Siinä vaiheessa nimeni salaaminen oli jo liian myöhäistä – hän arvasi minun olevan vihainen kuolonsyöjille, jotka murhasivat Natashan ja ymmärsi minun olevan heikko lenkki. Kun tutkin Luciuksen vahingoittunutta kättä, hän tarrasi ranteeseeni vapaalla kädellään ja veti minut lähemmäs itseään. Hän ehdotti minulle sopimusta, jonka rikkoessani hän uhkasi murhata myös tyttäreni – ihan huvin vuoksi vain”, Jerry jatkoi ja hikkasi.
”Mitä sopimus sisälsi?” Lupin kysyi ja katsoi Jerryä vakavasti.
”Tiedäthän, etteivät monet tunnistetut kuolonsyöjät kykene käymään sairaalassa? Heidät lähetettäisiin saman tien Azkabaniin, jonne heillä ei tietenkään ole mitään aikomusta päätyä. Kuolonsyöjät kuitenkin vahingoittuvat hyökkäyksissään useasti, ja he tarvitsevat taitavaa parantajaa”, Jerry selitti hieman uupuneesti ja havitteli tuliviskilasiaan takaisin käteensä. Lupin kuitenkin tarrasi miehen käteen varovasti ja ohjasi sen takaisin sohvan käsinojalle.
”Eli he halusivat sinun hoitavan heidän vaivojaan tarvittaessa?” Lupin kysyi ja Jerry nyökkäsi.
”Pomoni on uhannut erottaa minut jo ties kuinka monesti yhtäkkisten katoamisteni takia. Olen tietenkin yrittänyt vastustaa kuolonsyöjien auttamista, mutta sen seurauksesta Ashleeta ja Mayaa kohtaan on ladeltu useita tappouhkauksia. Tytöt eivät tietenkään tiedä asiasta mitään ja hyvä niin”, mies jatkoi ja painoi silmänsä kiinni avaten ne pian uudestaan. ”Olen joutunut myös valmistamaan heille useita litroja monijuomalientä.”
Lupinin ilme näytti huolestuneelta, ja tämä nyökkäsi miehelle. ”Olen tyytyväinen, että kerroit totuuden. Olen nähnyt sinun kaikkoontuvan sairaalan edustalta useaan otteeseen, mihin aina ilmiinnyt?”
”Yhdelle hautausmaalle. Yleensä saan sieltä ohjeet ja tarkemman sijainnin paikasta, jonne minun täytyy mennä. Tosin joskus olen joutunut hakemaan loukkaantuneen kuolonsyöjän sairaalan takaa ja kuljettamaan hänet huomaamattomasti sairaalaan, jossa olen hoitanut häntä salaa. Yritin kerran olla tottelematta heidän käskyään, mutta olin saada osani tappokirouksesta.”
Lupin nyökkäsi miehelle vielä kerran ja nousi ylös hitaasti. Jerrykin alkoi nousta ylös sohvalta, mutta Lupin painoi tämän kevyesti takaisin istumaan ja sanoi löytävänsä ovelle itsekin. ”Olit viisas puhuessasi totta, vaikka tiedänkin, ettei tässä ollut vielä kaikki. Palaan toisena päivänä”, Lupin sanoi kääntäen selkänsä hämmästyneelle Jerrylle ja käveli ulko-ovelle, josta astui pihalle jälleen ukkosen riepoteltavaksi.
***
”No niin, nyt selvitetään tämä asia”, Harry sanoi turhautuneena saatuaan Ronin ja Hermionen viimein istumaan Rohkelikon oleskeluhuoneen sohvalle suurista vastoinkäymisistä huolimatta. Oleskeluhuoneessa oli heidän lisäkseen enää muutama oppilas, jotka olivat kukin uppoutuneet korkeiden läksypinojensa ääreen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän kolmikon käytökseen huomiota. Huoneen tunnelma oli rauhallinen ja ilmassa oli aistittavissa opiskelun makua – opettajilla oli tapana antaa joululomaa edeltävinä kuukausina tuplasti läksyjä, minkä takia oppilaiden yksinkertaisesti täytyi viettää suurin osa vapaa-ajastaan koulukirjojen äärellä.
”Miksi ihmeessä te riitelette? Tai itse asiassa se ei kiinnosta minua, vaan se,
mistä te riitelette. Ajattelin ensin, etten aio puuttua koko juttuun, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa tätä tilannetta enää. Ron valittaa iltaisin, ette puhu toisillenne... se vaikeuttaa asioita!” Harry huudahti kävellessään sohvan edessä edestakaisin ja mulkoillen välillä istuvia kavereitaan. Ron oli ristinyt kätensä puuskaan ja vilkuili vuorotellen Harrya ja vieressään istuvaa Hermionea tympääntyneenä. Ronilla oli päällään ruskea neule, joka oli jo hieman kulunut ja nukkaantunut, ja sen hihansuut olivat rispaantuneet. Ron pyöritteli sormillaan hihasta purkaantumaan lähtenyttä langanpätkää ja pyöritti sen välillä tiukasti sormensa ympärille, minkä seurauksesta koko sormen pää muuttui hehkuvan punaiseksi.
”Kysy tuolta”, Ron tokaisi ja nyökkäsi päällään kohti Hermionea, joka mulkaisi poikaa vihaisena. Harry käänsi katseensa vaativasti kohti Hermionea ja odotti tältä vastausta, jota ei kuitenkaan alkanut kuulua.
”Hermione... oikeasti yritä nyt sanoa jotain, sillä en jaksa tätä enää. Te käyttäydytte älyttömän lapsellisesti!”
”Äh, tiedetään. Luin kerran yhdestä jästien kirjasta, että ihmiset käyttäytyvät usein itselleen epätyypilliseen tapaan, kun ovat vihaisia tai jonkun muun vahvan tunteen alaisina. Olen miettinyt päteekö se minuunkin, vaikka pystynkin yleensä mielestäni olemaan melko hillitty, ja nyt kun sanoit minun ja Ronin käytöstä lapselliseksi, niin se kieltämättä saa minut ajattelemaan olenko todella –”
”Anteeksi, mutta mitä
hemmettiä sinä selität?” Ron kysyi tiuskaisten ja käänsi päänsä kohti Hermionea. Pojan kulmat olivat kurtistuneet, ja hänen katseensa näytti voimakkaalta: vaativalta, määrätietoiselta ja tiukalta. Kysymys sai Hermionen kohottamaan kulmiaan ivallisesti ja tytön kasvoille hänelle epätyypillisen omahyväisen virneen.
”Kuulinko väärin, vai sanoitko sinä todella
anteeksi?”
”Tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, etten tarkoittanut sitä sillä tavalla!” Ron huudahti närkästyneenä ja läimäytti kädellään sohvan pintaa turhautuneena. Äänekäs tumahdus sai muutaman oppilaan nostamaan katseensa kirjoistaan ja Harryn polkaisemaan jalallaan lattiaa, minkä seurauksesta ahkerimmat oppilaat kurtistelivat jo kulmiaan ja pudistelivat päitään.
”Nyt lopetatte molemmat!” Harry huudahti ja sai Ronin katkaisemaan selityksensä siitä, kuinka ihmiset monesti käyttävät epähuomiossa vääriä sanavalintoja, ja että se oli täysin inhimillistä.
”Yrittäkää nyt saada se kolmiodraamanne laantumaan”, Dean naurahti toiselta puolen Rohkelikon oleskeluhuonetta ja sai muutamia myhäilyjä osakseen. Ron kääntyi sohvalla niin, että näki takanaan virnistelevän Deanin, joka nosti peukkunsa korkealle ilmaan. Ron katsoi Deania muodostaen huulillaan sanat ”
olen voitolla” ja sai Deanin nauramaan rehevästi ja pudistelemaan päätään koko tilanteelle ja sen koomisuudelle. Kun Ron käänsi katseensa taas Hermioneen, hänen kasvoillaan oli yhä leveä virne, joka oli tarttunut niille iloiselta Deanilta, mutta hymy katosi kuin taikaiskusta Hermionen pyöräyttäessä silmiään liioitellusti – aivan kuin vasta se olisi saanut Ronin muistamaan, ettei hän todellakaan ollut voittanut vielä mitään.
”Olen vain kyllästynyt Ronin mustasukkaisuuteen!” Hermione tiuskaisi yhtäkkiä levittäen kätensä havainnollistamaan ja painottamaan sanomaansa.
”MUSTASUKKAISUUTEEN?” Ron huudahti raivostuneena. ”Minä kun luulin, että tämä johtui jostain ihan muusta!” Ron jatkoi turhautuneena ja käänsi vartalonsa kohti Hermionea, joka katsoi poikaa melkein säikähtäneenä.
”No mitä sinä muka luulit?”
”Ajattelin, että suutuit siitä, kun sanoin haluavani olla kanssasi... noh, sillä tavalla”, Ron sanoi jo hieman rauhoittuneena ja pöyhi hiuksiaan huolimattomasti saaden ne sojottamaan. Hermione katsoi poikaa järkyttyneenä ja tytön ilme sai Ronin säpsähtämään ja tämän silmät rävähtämään epänormaalin suuriksi. ”Eikun siis ei! Ei siis
sillä tavalla! Tarkoitin, että... enemmän kuin ystäviä! Voi Merlin, miten tämä onkin niin vaikeaa –” Ron jatkoi ja kuuli Harryn mutisevan jotain, joka kuulosti epäilyttävästi ”tumpelolta”.
”Joo joo, kyllä minä muistan, mitä sanoit silloin. Mutta et kai sinä tosissasi luule, että suuttuisin sellaisesta? Eihän sellaisesta voi suuttua”, Hermione sanoi rypistäen otsaansa ja kulmiansa ja katsoi Ronia kummastellen. ”Olen vain niin äärettömän kyllästynyt siihen, ettet anna minun edes vilkaista ketään toista sukupuolta edustavaa ihmistä! Minua turhautti, kun vedit omia johtopäätöksiäsi myös Jónista, enkä tiennyt miten reagoida koko asiaan, joten –”
”Joten näit parhaaksesi pitää mykkäkoulua?” Ron kysyi kulmiaan kurtistellen ja kääntyi katsomaan Harrya epätoivoinen ilme kasvoillaan. Harrya alkoi naurattaa koko tilanne, ja poika yritti purra huultaan estääkseen tuloillaan olevan naurunpyrskähdyksen, joka yritti kutkutella tämän kurkussa päästääkseen ulos.
”Omaatte kieltämättä loistavat kommunikaatiotaidot”, Harry sanoi. ”Painun nukkumaan, tuletko sinä Ron?”
”En ihan vielä”, Ron vastasi ja katsoi Harrya pitkästi yrittäen viestiä haluavansa jutella vielä Hermionen kanssa. Harry nyökkäsi pojalle ja Hermionen katsellessa muualle nosti Ronille peukkuaan toivottaakseen hyvää onnea. Harry käänsi kaksikolle selkänsä toivottaen hyvät yöt, harppoi portaat nopeasti ylös makuusaliin ja vilkaisi porraskäytävän kapeasta ikkunasta ulkona mollottavaa kuuta. Ronin ja Hermionen välillä vallitsi vaivaantunut hiljaisuus molempien istuessa paikoillaan tuijotellen täysin vastakkaisiin suuntiin ja yrittäen löytää oleskeluhuoneesta jotain tuijottelemisen arvoista. Ronin katse oli naulautunut seinäverhoon, jossa komeili Rohkelikon tupamerkki, ja poika tuijotti sitä kuin viimeistä päivää yrittäen epätoivoisesti etsiä siitä jotain mielenkiintoista. Hermione vastaavasti tuijotti vaiteliaana takkaa, jossa liekit roihusivat aiheuttaen välillä vaimeita poksahduksia ja kipinöiden lentelyä vasten takan seiniä. Yhtäkkiä Hermione kuitenkin kääntyi kohti Ronia ja avasi suunsa päästäen ilmoille epämääräisen äännähdyksen, mutta sulki sen saman tien, veti syvään henkeä ja avasi uudelleen.
”Ron, anteeksi. Tiedän, että käyttäydyin typerästi”, tyttö sanoi ja yritti vaativasti tavoittaa Ronin katsetta, joka oli yhä nauliintuneena seinäverhoon. Hermionen sanojen voimasta Ron kuitenkin käänsi katseensa ja tuijotti Hermionea yllättyneenä, kuin ihmetellen sitä, että Hermione oli pyytänyt anteeksi häntä ennen.
”Minäkin kai sitten ylireagoin sen islantilaisen suhteen –”
”No niin kyllä teit!” Hermione huudahti naurahtaen. ”Tämä riita oli kyllä kaikin puolin lapsellinen, joten luulen, että se olisi hyvä lopettaa jo tähän”, Hermione jatkoi ja sai Ronin nyökkäämään hymyillen.
”Sovittu.”
”Sovittu.”
Raikuvat aplodit täyttivät oleskeluhuoneen. Ron ja Hermione katsoivat säikähtäneinä ympärilleen ja näkivät kaikkien oleskeluhuoneessa olijoiden taputtavan ja vislaavan ivallisina hymyillen: Dean seisoi pöydän päällä pitäen molempia peukkujaan yhä pystyssä ja heiluen virnistellen. Eräällä neljäsluokkalaisella pojalla oli kädessään pergamentti, jossa luki paksulla ”
Pusu!”, ja poika piti lappua korkealla ilmassa nauraen. Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan kummastuneena ja kummankin kasvoille kohosi kevyt puna.
”Ette te voi kuunnella toisten henkilökohtaisia keskusteluja!” Hermione huudahti yrittäen kuulostaa vihaiselta, mutta päästi huuliltaan kuitenkin häpeän aiheuttaman naurahduksen.
”Henkilökohtaisia?” Seamus naurahti. ”Eihän sitä edes voinut olla kuulematta, vaikka olisi halunnut!”
Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan uudelleen ja kuin yhteisestä päätöksestä tarttuivat salamannopeasti taikasauvoihinsa ja osoittivat niillä ihmisiä makeasti nauraen. Kiljunta ja nauru täyttivät oleskeluhuoneen, kun ihmiset nousivat nopeasti tuoleiltaan ja yrittivät juosta mahdollisimman nopeasti pakoon makuusaleihin. Ron ja Hermione nauroivat ja kangistuskiroukset täyttivät huoneen.
***
”Hei Harry, Ron ja Hermione,
saapukaa taikasauvojenne kera huoneeseeni tänä iltana kello 21.00 – tiedätte kyllä, minne menemme.
Terveisin, rehtori Dumbledore”Kirjeen tuonut pöllö lehahti puunoksalta lentoon ja lensi suoraan yhdelle linnan ikkunoista, joka avautui välittömästi päästäen pöllön sisään. Jos olisi katsonut tarkkaan, olisi voinut havaita hopean parran vilahduksen ikkunan takana ja nähdä ikääntyneen käden salpaavan ikkunan jälleen visusti kiinni. Tuuli ujelsi linnan tornien välissä ja maa oli täynnä erivärisiä lehtiä, jotka saivat ympäristön näyttämään kauniilta: kuin taidemaalaukselta, jossa värien kirjoa oli liioiteltu ja siveltimeen oli aina otettu liian kirkas väri, jota oli kuitenkin käytetty osana maalausta.
”Killan kokous ilmeisesti”, Hermione sanoi ja lukitsi katseensa Harryn silmiin, jotka näyttivät normaaliakin vihreämmiltä ja kirkkaammilta matalalta paistavan syysauringon valossa. Harry nyökkäsi tytölle kevyesti hymyillen, mutta hymy katosi pojan kasvoilta välittömästi Hermionen katseen kadottua Harryn kasvoilta.
”Kivaa nähdä taas muita”, Ron sanoi sulloessaan kirjettä taskunsa pohjalle ja pidellen toisessa kädessään huispausluutaansa.
”Mmm”, Harry mumisi etäisenä ja tuijotti lasittuneena suoraan edessään häämöttävää huispauskenttää, jonka päädyissä olevat maalisalot halkoivat ilmaa korkealla taivaalla. Hermione vilkaisi Ronia nopeasti kummastunut ilme kasvoillaan ja käänsi sitten katseensa Harryyn, joka ei edes huomannut tytön tuijotusta itsessään, vaan piti katseensa naulittuna eteensä.
”Onko kaikki hyvin, Harry?” Hermione kysyi hieman varovaisella äänensävyllä ja yritti hakea katsekontaktia pojan kanssa. Harry säpsähti ja näytti siltä, kuin olisi havahtunut ajatuksistaan, joita yritti nyt työntää voimakkaasti pois mielestään ja keskittyä ympäristöönsä täysin voimin.
”On, miten niin?”
”Näytit vain hieman – poissaolevalta.”
”Ai... Kaikki on kyllä ihan hyvin”, poika vastasi tuijottaen yhä tiiviisti eteensä ja esittäessään tuijottavansa huispauskentän laidalla seisovaa hahmoa, jonka ympärillä kiljui innostunut tyttölauma. ”Kuka tuo oikein on?” Harry kysyi yrittäen vaihtaa puheenaihetta ja sai Ronissa ja Hermionessa aikaan turhautuneita katseita.
”Äh, tiedät tytön olevan Joanna yhtä hyvin kuin minä tiedän, että lohikäärmeet syöksevät tulta!” Ron tuhahti ja heilautti käsiään liioitellusti. ”Sano nyt vain, mikä sinua vaivaa!” Harry käänsi katseensa Roniin ja tuijotti tämän silmiä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan: katseesta ei voinut sanoa viestikö se enemmän ärtyneisyyttä vai yllättyneisyyttä – vai kenties jotain ihan muuta.
”Hyvä on”, Harry sanoi hieman tiuskaisten, mutta huokaisi sitten syvään kootakseen ajatuksensa ja saadakseen äänensävynsä jälleen normaaliksi. ”Mietin vain tätä iltaa ja sitä, keitä kaikkia Killan kokouksessa voisi tänäänkin olla, elleivät he olisi jo kuolleet”, Harry sanoi ja käänsi katseensa taas suoraan eteensä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Harry tuhahti. ”No niin, onko nyt hyvä mieli, kun kuulitte, mikä vaivaa?” Poika kysyi tiukalla äänensävyllä tuijottaen eteensä, muttei saanut vastausta. Ilmapiiri muuttui häkellyttävän nopeasti: tilanne tuntui epämukavalta ja vaivaantuneelta, kolmikkoa ympäröi painostava hiljaisuus eikä kukaan osannut sanoa enää mitään. Kuolleista ihmisistä, etenkin Harryn vanhemmista, puhuminen teki tunnelmasta aina ahdistavan – kukaan heistä ei ollut vielä oppinut, mitä tuollaisissa tilanteissa tulisi sanoa tai miten tulisi käyttäytyä. Hiljaisuus oli niin painostava, että sitä olisi voinut leikata veitsellä ja repiä kappaleiksi olon helpottamiseksi ja vaivaantuneisuuden kadottamiseksi, mutta tuntui siltä, ettei kellään ollut oikeita välineitä käytettävissään tunnelman keventämiseksi.
Kolmikko käveli huispauskentän laidalle ainoana sanottuna asiana Hermionen myötätuntoa pulpunnut ”
Voi Harry...” ja tervehtivät Joannaa ja tämän yli-innokkaita kavereita ystävällisesti. Hermione suuntasi suoraan istumaan katsomon alimmaiselle penkille, joka oli tehty kuluneesta puusta ja sai pian kaverikseen Joannan kolme kaveria, jotka eivät malttaneet pysyä paikoillaan jännittäessään Joannan toisia huispausharjoituksia. Pitkä penkki heilui epämukavasti Joannan ystävien noustessa siltä nopeasti ylös ja läsähtäessä sitten taas voimakkaasti istumaan, minkä takia Hermionen täytyi sulkea silmänsä ja hengitellä syvään, jottei olisi räjähtänyt vieressään hyppivälle kolmikolle.
Harry seisoskeli keskellä kenttää ja piirsi taikasauvallaan ilmaan suunnittelemiaan huispauskuvioita odotellessaan muita joukkueenjäseniä saapuviksi. Kun hän näki ihmisiä tulevan kohti huispauskenttää, hän viittoi heille suurin elein saadakseen joukkuelaisiinsa hieman vauhtia ja huispausharjoitukset mahdollisimman nopeasti käyntiin. Pian kenttä olikin saanut täytettä Rohkelikon huispausjoukkueen kokoonpanosta ja pelaajat istuivat nurmikolla kuunnellen Harryn selostusta tulevan kauden taktiikoista ja pelikuvioista: Ginny makoili nurmella pitkällään nojaten ainoastaan käsiinsä; Joanna tuijotti Harrya ihaillen istuen risti-istunnassa aivan Harryn jalkojen juurella, kun tämän vieressä istuva Demelza taas pyöritteli huispauskaapunsa reunaa sormissaan, eikä näyttänyt kuuntelevan; Ron tuijotti Harrya keskittyneenä, mutta vilkuili välillä siskoaan tarkkaillen, ettei tämä luonut Harryyn enää rakkautta tihkuvia katseita, ja Ritchie ja Jimmy pyörittelivät jahtaajan mailoja käsissään ja hakkasivat niillä epähuomiossa maahan matalia kuoppia.
”Haluaisin pitää yhden jahtaajista kentän keskellä niin, ettei hän nousisi edes hyökkäystilanteissa kohti maalisankoja”, Harry sanoi ja antoi katseensa kiertää jahtaajakolmikossa. ”Näin esimerkiksi epäonnistuneen maaliyrityksen jälkeen – jonka yhteydessä vastustaja joukkue on saanut kaadon – keskikentällä olisi yksi jahtaaja, joka voisi yrittää napata kaadon jälleen omalle joukkueellensa”, Harry selitti vakavana ja huitoi samalla taikasauvallaan, jonka päästä purkaantui mustaa ainetta, joka asettui ilmaan Harryn haluamiin kohtiin ja muodosti Harryn selitystä vastaavan kuvan. Jahtaajakolmikko vilkuili toisiaan ja Harryn hiljennyttyä aloitti vaitonaisen keskustelun yrittäessään selvittää, olisiko keskikentän jahtaajan paikalle vapaaehtoista henkilöä. Pian Joannan yli-innokas ääni hihkaisikin Harryn jalkojen juurelta, että tyttö olisi valmis toimimaan kyseisellä paikalla ja tekemään asiat kapteenin haluamalla tavalla.
”Okei, hieno homma. Nouskaahan nyt ylös, niin lähdetään lämmittelemään luutien kanssa”, Harry sanoi viitaten samalla kädellään muita nousemaan ja nousi luutansa selkään. Joanna oli pystyssä välittömästi ja nappasi luutansa maasta niin reippaasti, että sai muilta joukkuelaisilta kummastuneita katseita osakseen – etenkin Ginnyn katse viesti ärtymystä ja tyttö pyöräytti Joannalle silmiään liioitellusti.
Hermione katseli kuinka koko joukkue oli pian ilmassa ja kiersi hurjaa vauhtia ympäri kenttää. Ilta-aurinko sai pelaajien punaiset huispauskaavut leiskumaan oranssinvivahteisina ja pelaajat näyttämään lentäviltä tulipalloilta, jotka näyttivät kiihdyttävän vauhtiaan hetki hetkeltä enemmän. Ihmissilmällä oli lähes mahdotonta erottaa kuka pelaajista oli kukin, mutta välillä Hermione sai tarkennettua katseensa Ginnyn punaisina leiskuviin hiuksiin tai Harryn silmälaseihin ja hymyili lämpimästi katsoessaan ystäviensä taidokasta lentoa.
***
Ashlee otti matka-arkustaan pienen kaktuksen näköisen kasvin, jonka pinta kohoili ja laski tasaiseen tahtiin. Tyttö pärski märistä käsistään sen pinnalle vesipisaroita saaden kasvin värähtelemään ja vihertämään aiempaa kirkkaampana. Ashlee puhalsi kevyesti ylimääräiset mullat ruukun reunoilta lattialle ja lähti oleskeluhuoneeseen kantaen kasviruukkua varovasti käsissään. Neville istui oleskeluhuoneessa pöydän ääressä ja tämän silmiin näytti syttyvän kirkas valo, kun poika näki kasvin, jota Ashlee kantoi ja jonka tyttö laski varovaisesti pöydälle Nevillen eteen.
”Portugalilainen piikkilehtimö”, Neville huokaisi ihaillen ja kurottautui penkiltään lähemmäs kasvia. ”Olen nähnyt tällaisia vain kirjoissa.”
”Sen nimi on Rufus. Se on oppinut nimensä jo täydellisesti – kokeile vaikka”, Ashlee sanoi hymyillen ja katsoi, kun Neville lausui kasvin nimen rauhallisella äänensävyllä. Kun kasvi oli kuullut nimensä, se alkoi keinua edestakaisin ja pitää vaimeaa ääntä, joka kuulosti tarkkaan kuunneltuna kauniilta ja monipuoliselta melodialta. ”Sitä oppii ymmärtämään, kun sen kanssa viettää tarpeeksi aikaa”, Ashlee jatkoi kohauttaen olkapäitään ja istuutui pöydän toiselle puolen Nevilleä vastapäätä.
”Uskomaton!” Neville henkäisi. ”Mistä olet löytänyt sille tarpeeksi pimeän paikan kasvaa?”
”Matka-arkustani. Sinne ei pääse valoa ollenkaan ja se taitaa viihtyä – tosin olen pitänyt sitä myös päivittäin tunnin matka-arkun ulkopuolella, jotta se saisi vähän raikkaampaakin ilmaa”, Ashlee selitti tuijottaen heiluvaa kasviaan, jossa oli niin lehtiä kuin terävältä näyttäviä piikkejäkin. Neville ja Ashlee tuijottivat kasvia sanaakaan sanomatta ja kuuntelivat, kuinka sen aiheuttamat vaimeat sävelet alkoivat hiljetä ja katosivat pian olemattomiin. Pöydän toisessa päässä istuva Ginnykin oli kohottanut katseensa kasviin ja tuijotti sitä hieman kummastellen ja käännellen päätään kevyesti puolelta toiselle.
”Taidat pitää minua ihan outona, kun olen niin hurahtanut yrttitietouteen”, Ashlee sanoi katsoen pöydän päässä istuvaa Ginnyä ja alkoi jo hieman katua sitä, että oli tuonut kasvinsa näytille. Tyttö tiesi, että muilla rohkelikoilla oli hänestä täysin väärä kuva: hän tiesi muiden ajattelevan hänet täysin erilaiseksi kuin hän oikeasti oli. Se, että Ashlee ymmärsi kasvinsa puhetta ja oli kiintynyt siihen kovasti, antoi hänestä varmasti hyvin kummallisen kuvan, vaikkei hän sitä ainakaan omasta mielestään ollut. Toisaalta kasviin kiintyminen oli melko persoonallinen piirre ja Ashlee oli aina pitänyt persoonallisuudesta: se teki ihmisistä erilaisia ja omalaatuisia, mikä oli tytön mielestä vain hyvä asia. Ashlee piti itseäänkin persoonallisena. Tosin ei sitä Ashleeta, joka oli ollut esillä Tylypahkassa – se Ash omisti suojakuoren, joka peitti tämän oikeat tunteet ja teki hänestä täysin erilaisen kuin hän olisi halunnut olla. Suojakuoren, joka oli ympäröinyt hänet heti äidin kuoleman jälkeen, ja jota vastaan hän yritti taistella, mutta huomasi häviävänsä sille päivä toisensa jälkeen. Persoonallisuus piili sen alla siinä Ashleessa, joka oli ollut esillä vielä vuosi sitten. Sen hän halusi takaisin – se ansaitsi jo palata.
”En oikeastaan”, Ginny vastasi mietteliäänä. ”Ihmisellä on hyvä olla kiinnostuksenkohteita”, tyttö sanoi ja painoi katseensa takaisin pöydällä makaavaan luutaansa, jota hän kunnosti huispausharjoitusten jäljiltä. Ashlee hymyili tytölle kevyesti ja käänsi katseensa takaisin Nevilleen, joka tuijotti pöydällä rauhallisena olevaa kasvia uppoutuneena ja silminnähden ihaillen.
”Se on upea...”
***
Dumbledoren huone näytti tismalleen samanlaiselta kuin aina ennenkin. Harrysta itse asiassa tuntui, ettei huone ollut muuttunut tippaakaan niiden kuuden vuoden aikana, jotka hän oli Tylypahkassa viettänyt, ja ajatus sai Harryssa aikaiseksi lämpöä ja kotoisuutta. Dumbledore hymyili heidän edessään lempeästi ja puristi kädessään hormipulveripussia, joka näytti vasta täytetyltä ja pullotti pyöreänä.
”Tänään kyseessä ei ole normaali killan kokous, vaan koulutuskerta teitä kolmea varten”, Dumbledore ilmoitti hymyillen.
”Kuka meitä opettaa?” Harry kysyi välittömästi rehtorilta ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
”Minä, Lupin ja Vauhkomieli. Loistavaa opetusta siis luvassa”, Dumbledore sanoi naurahtaen ja sai kolmikonkin hymyilemään tyytyväisenä. ”Onko teillä mitään kysyttävää, vai oletteko valmiita lähtemään?”
”Tämä ei nyt liity ihan aiheeseen, mutta huomasin viimeksi, että vaikka käytimme hormiverkkoa, emme tulleet ulos takasta, vaan ilmestyimme pihaportillesi... Miten se on mahdollista?” Hermione kysyi epäröiden ja käänsi vaivaantuneena katseensa pois Dumbledoren sinisinä tuikkivista silmistä.
”Se on minun käsialaani. Pitkä ja monimutkainen loitsu, mutta se vähentää riskiä jäädä napatuksi hormiverkosta”, Dumbledore sanoi ja avasi pulveripussin suuta kiinni pitäneen narun. ”Menkää te edeltä, tulen heti perässä”, rehtori jatkoi ja ojensi pussin ensiksi Ronille, joka katosi pian takkaan sanoen selkeällä äänellä ”Arkivelhonkuja 5”. Harry ja Hermione menivät heti Ronin perään ja huomasivat pian seisovansa jälleen valkoisen kartanon portin edessä. Pihan kasvit näyttivät rehottavan enemmän kuin viime kerralla: talon ulkoseinää pitkin kasvoi vihreä, köynnösmäinen kasvi, joka yritti selvästikin levitä mahdollisimman suurelle alalle ja peittää koko rakennuksen valkoisen seinustan vihreillä lehdillään. Pihan pensaat rehottivat epäsiisteinä, niissä oli ylipitkiä oksia ja niiden juurien lomasta kasvoi korkeita heiniä, jotka olisi täytynyt nyppiä pois.
”Miten puutarha voi alkaa rehottaa noin paljon muutaman päivän aikana?” Ron kysyi kummastellen ja antoi katseensa kiertää aidan toisella puolella loistavaa pihaa.
”Taikakasvit ovat petollisia”, Dumbledoren ääni kuului kolmikon selän takaa ja sai Ronin säpsähtämään. Dumbledore hymyili tyypilliseen tapaansa, otti taikasauvansa taskustaan ja mutisi monimutkaisia loitsuja, jotka purkivat suojataiat talon ympäriltä. ”Noniin, menkäähän sisään.”
Harry, Ron ja Hermione astuivat sisään portista varovaisesti, kuin odottaen törmäävänsä pian näkymättömään seinään tai saavansa osakseen jostain ikävästä kirouksesta. Vaistonvaraisesti Harry kohotti toista kättään välttyäkseen törmäämästä mihinkään yllättävään ja käveli epäröivin ja varovaisin askelin eteenpäin – näytti kuin pojan silmät olisivat olleet sidotut ja tämä olisi yrittänyt hapuilla oikeaa reittiä käsiensä avulla. Muutaman haparoivan askeleen jälkeen poika näytti kuitenkin tajunneen, että Dumbledore oli todella poistanut suojausloitsut ja pihan poikki oli täysin turvallista kävellä. Maa jalkojen alla oli epätasainen: siinä oli matalia kuoppia ja kumpuja, puista pudonneita oksia ja epätasaisia ruohomättäitä, jotka tuntuivat jalan alla epämukavilta.
Kun Harry, Ron, Hermione ja Dumbledore viimein pääsivät talon ovelle, se avautui itsestään vaimeasti naristen ja nelikon astuttua sisään sulkeutui hitaasti. Eteinen oli vanhanaikainen ja siisti: seinän vierustalla oli komean kookas kaappi, joka hallitsi koko tilaa massiivisuudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Seinän toiselta puolelta kuului vaimeita askelia ja pian eteisestä lähtevälle käytävälle ilmestyi Alastor Vauhkomieli, jonka olemus oli rähjäinen, mutta jollain tapaa arvokas. Miehellä ei ollut päällään velhokaapua, vaan rähjäinen neule, jonka kaula-aukossa oli vetoketju, ja housut, jotka olivat väriltään maantienharmaat ja joiden lahkeet olivat rispaantuneet ja repeilleet. Vauhkomielen taikasilmä pyöri miehen päässä vinhaa vauhtia eikä näyttänyt tarkentuvan hetkeksikään. Vauhkomieli nosti toisen kätensä ja kopautti sillä kevyesti ohimoansa, minkä seurauksesta silmä hidasti vauhtiaan ja pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sisään tullutta nelikkoa.
”Iltaa”, Vauhkomieli murahti matalalla ja möreällä äänellään kääntäessään selkänsä tulijoille ja lähtiessään kävelemään kohti pitkän käytävän toista päätä.
”Hyvää Iltaa, Alastor”, Dumbledore tervehti asiallisesti. ”Osasinkin odottaa, että olisit jo paikalla. Onko Remus vielä saapunut?”
”Ilmoitti, ettei tule. Muita kiireitä kuulemma”, Vauhkomieli totesi kohauttaen olkiaan kevyesti ja kääntyi käytävän päässä vasemmalla puolella sijaitsevaan huoneeseen. Dumbledore, Harry, Ron ja Hermione seurasivat miestä vaitonaisina ja ainoa ääni, joka huonetta täytti, oli puulattian vaimea narina. Huone, johon he saapuivat, oli keskikokoinen ja niukasti kalustettu. Huoneen reunoilla oli muutama samettinen nojatuoli, pari yöpöydän kokoista tasoa ja seiniä kehystivät valtavat maalaukset. Muuten huone oli tyhjä ja Harry ajatteli sen olevan harjoittelusali – aivan kuten sekin, jossa he harjoittelivat viimeksi, mutta tämä oli vain sitä huomattavasti pienempikokoinen. Vauhkomieli ja Dumbledore vetäytyivät huoneen perälle keskustelemaan, eikä Harry tiennyt oliko puheenaiheena tämäniltainen koulutus vai Lupinin poissaolo. Oli keskustelu mikä hyvänsä, se ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pian Harry, Ron ja Hermione olivatkin niin fyysisen kuin psyykkisenkin rasituksen alaisina. Kiroukset ja loitsut vaativat keskittymistä ja se tuntui raastavan aivosoluja kappaleiksi, venyttävän niitä äärimmilleen ja aiheuttavan tuskaa.
Kaksintaistelun harjoitteleminen oli helvettiä. Harry, Ron ja Hermione tiesivät, että Vauhkomieli ja Dumbledore antoivat taisteluun vain kymmenesosan taidoistaan ja silti he saivat näännytettyä kolmikon täysin. Kumpi tahansa opettajista olisi saanut kaksintaistelun päätökseen heti halutessaan, mutta se ei ollut tarkoituksena: tarkoitus oli harjoituttaa kolmikkoa, opettaa heidät taistelemaan henkihieverissä ja olemaan luovuttamatta, vaikka mahdollisuudet voittoon olisivatkin olemattomat. Lupinin poissaolo helpotti koulutusta hieman: sen ansiosta yksi kolmikosta sai aina levähtää hetken, kun kaksi muuta taistelivat opettajiaan vastaan ja yrittivät antaa kaikkensa. Nyt he viimeistään tajusivat kuinka paljon parannettavaa heillä vielä olisi: Harryn, Ronin ja Hermionen liikkeet näyttivät hidastetuilta verrattuna Vauhkomielen ja Dumbledoren liikkumiseen, heidän refleksinsä olivat ainakin kolme kertaa hitaampia ja loitsujen voimakkuus oli vain murto-osa siitä, mitä se oli kahdella kokeneemmalla. Koko juttu tuntui melkein säälittävältä, sillä olisi voinut helposti kuvitella, että kahden vanhan ihmisen refleksit ja liikkuminen olisivat hidastuneet iän myötä. Niin ne varmasti olivatkin, mikä tuntui vielä enemmän säälittävältä: oli yksinkertaisesti masentavaa ajatella, että joskus toisten ominaisuudet olivat olleet nykyisiäkin parempia ja vahvempia.
”Teillä on vielä paljon harjoiteltavaa”, Vauhkomieli murahti harjoitusten loputtua. Harry, Ron ja Hermione mutisivat epäselvän vastauksen hengästyneiden puuskutustensa lomasta ja istuutuivat uupuneina huoneen nojatuoleille.
”Teillä meni loistavasti. Olen ylpeä teistä”, Dumbledore totesi. Hän heilautti taikasauvaansa ja pian seinän takaa kuului kevyttä kilinää, kun viisi teemukia ja sokeriastia pyyhälsivät ilman halki jokaisen käteen. Muki oli täynnä höyryävää teetä ja tuoksu oli niin pehmeä ja aistikas, ettei tee varmasti ollut ihan normaalia.
”Se palauttaa voimat nopeasti”, Dumbledore jatkoi ja iski kolmikolle silmäänsä. Vauhkomieli laski mukinsa koskemattomana viereiselle tasolle ja nousi vaivalloisen näköisesti ylös nojatuoliltaan.
”Anteeksi, mutta minun on aika lähteä. Hyvää yötä, nähdään taas ensiviikolla”, Vauhkomieli sanoi ja nyökkäsi kevyesti päällään kohti Dumbledorea, minkä seurauksesta myös Dumbledore nyökkäsi Vauhkomielelle kiitoksen ja hyvästelyn merkiksi. Vauhkomielen selkä loittoni pois huoneesta ja pian hänen askeleensa olivat vaimenneet olemattomiin, joten mies oli todennäköisesti poistunut talosta.
