Ficin nimi: Ranskaa verrytellen
Kirjoittaja: jossujb elikkä meikäläinen
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: Fluffya niin että sokerihumala on taattu. Slash oneshot.
Ikäraja: S
Paritus: Sherlock Holmes/John Waston (tietysti)
Vastuuvapaus: Sir Arthur Conan Doylehan omistaa kaiken, minä se nyt ilman hyötyä leikin hänen leluillaan.
A/N: Se on canon, että Holmesillä on ranskalainen isoäiti (joka muuten on myös maalari Vernetin sisar) ja minä nyt halusin kirjoittaa ficin joka sivuaa tätä. Sanaakaan en osaa ranskaa, mutta internet tulee kaikessa hätiin. Virheistä saa huomauttaa, mutta olkaa armollisia.
On muuten tämä ficci seissyt tiedostoissa monta kuukautta, vasta nyt päätin silotella sen valmiiksi. Tosin tästä voi hyvin saada diabeteksen, on meinaan fluffyisuuden määrä niin hälyttävillä leveleillä.
Ranskaa verrytellen
”Watson! Tule tänne, minulla on sinulle näytettävää!” huusin ystävääni kantaen juuri paperikasojeni alta löytynyttä pientä ruudulliseen huiviin kiedottua nyyttiä, levittäen sen sisällön keskelle olohuoneen lattiaa.
”Mitä sinulla on siinä?” Watson kysyi kun olin tartuttanut tohkeisuuteni häneen. Kehotin häntä laskeutumaan polvilleen tarkastelemaan itse. Päässäni surisi kuin keväisessä mehiläispesässä ja hypistelin eritoten pientä punaista aapiskirjaa rintaani vasten. Huokaisin.
”Ranskankielisiä pamfletteja... ja kouluvihkoja”, Watson totesi hämmentyneenä selaillen hauraita lehtiä varoen.
”Siellä myös valokuvia. Katso”, avasin yhden pienen kirjekuoren ottaakseni sen sisältä lähes mustaksi hapettuneen vanhan valokuvan. Reunat olivat kellastuneet ja kuvaa oli muutenkin kohdeltu kaltoin – taitosten kohdalta kuvapinta oli halkeillut naarmuille. Siitä sai kuitenkin vielä selvän.
”Isäni ja äitini. Huomaa miten kaunis kasvojen luusto”, totesin ohimennen ja hipaisin omia poskipäitäni.
”Onko – onko tuossa Mycroft? Hyvänen aika, eihän hän ole kuin ehkä kolmentoista vanha!” Watson hämmästeli osoittaen nyrpeää ja turpeaa pojan kuvaa.
”Tarkemmin ottaen päivälleen neljätoista. Juhlapäivän kunniaksi napattu perhepotretti”, sanoin leikkien hieman vaatimattomampaa kuin olinkaan. En edes muistanut näiden pienten esineiden olemassaoloa, ennen kuin niiden muisto pulpahti pintaan kuin onkivaan punavalkoinen koho.
”Entä tuo vanhempi poika? Tai nuori mies oikeammin?”
”Sherrinford. Hän on tylsämielinen. Ei viitsitä puhua hänestä.”
Watson kurtisti kulmiaan entistä hämmentyneempänä tutkaillen kuvaa tarkemmin. Lähes tuhoutuneessa pinnassa näkyi vielä epäsuotuisasta taitoskohdasta huolimatta luiseva vanha nainen, jonka silmistä hohti edelleenkin tulinen ylpeys. Naisen vieressä osittain helmoihin peittoutuneena istui tavattoman laiha pieni poika mustat hiukset siististi sivuun kammattuina päällänsä pikkuruinen merimiesasu.
”Sinäkö?”
Watson otti kuvan varjellen käsiinsä katsellen sitä omituisesti nykivä hymy huulillaan.
”Onko tuo vanha rouva isoäitisi?”
”Ah, ma mémé ! Isäni äiti, miten charmantti nainen! Ja ankara”, nauroin itselleni ja selasin aapiskirjaa sylissäni. Muistelin lukuisia korvatillikoita joita ansaitsin huonosta läksyjen luvusta. Tiedä vaikka hörökorvani olisivat perua jukuripäisyydestäni ja mémén pihtimäisten sormien hyötykäytöstä. Hieroin korvanlehteäni, aivan kuin se olisi ollut juuri nyt kipeä.
”Sinun pitäisi tavata hänet Watson”, tokaisin ykskantaan. Watsonin suu loksahti auki, kuten hänellä niin usein. Purin kieltäni etten palastaisi täyttä huvitustani liian ajoissa.
”Tarkoitatko... että hän on yhä elossa?”
Watson vilkaisi uudelleen valokuvaa eikä voinut uskoa väitettäni todeksi. Purskahdin varomattani syvään nauruun ja kiedoin käteni ystäväni harteille.
”Eikä vain elossa, vaan hän pistää yhä kuin ampiainen! Isäni suvussa on maailman sivu eletty sinnikkäästi. Poikkeuksena tietysti isäni itse, jolle ruumiillinen työ kävi liian raskaaksi”, totesin kevyesti, kuin sen ei olisi väliäkään.
”Saat pitää kuvan jos tahdot. En tee sillä mitään”, lisäsin keräten nyytin kasaan syliini. Kävin sohvalle maate. Watson seurasi käyden istumaan lattialle vierelleni kaivaessaan muistikirjan liivinsä taskusta.
”Mutta enhän minä voi tätä ottaa, eikö tämä kuuluisi ennemmin veljellesi?”
”Pyh. Hän ei välitä perhekuvista tuon taivaallista ja minun hoteissani tuo kuvapahanen varmasti murenee kasaksi keltaista pölyä. Luotan siihen, että sinun käsissäsi se on varmasti tallessa.”
Watson nyökkäsi ja laittoi kuvan hyvin varovasti muistikirjansa väliin, aivan kuin olisin antanut pienen kansallisaarteen.
Pyysin ojentamaan takan puisen listan päältä piippuni ja tupakkaa, jonka ystäväni teki mielihyvin. Hän täytti piippuni myös huolellisesti ja sytyttikin sen erikseen pyytämättä.
Kierähdin kyljelleni kääriytyen lämpöön. Watson istahti takaisin lattialle nojaten kyynärpäillään sohvan reunaan. Pyöreät ystävälliset kasvot tutkiskelivat muistikirjan välissä olevaa kuvaa. Silmissä läikehti kymmeniä kysymyksiä, saatoin aavistaa ne pelkästään tavasta jolla hän nuoli alahuultansa. Tunsin miten suutani kihelmöi. Harvemmin haluan muistella vanhoja asioita. Harvemmin niitä viitsin kertoa, mutta sanat valuivat salamyhkäisesti hampaideni välistä.
”Olin isoäitini suosikki. Lemmikki kaikista lastenlapsistaan, ja minulla on lukemattomia serkkuja”, aloitin sulkien silmäni muistaakseni tarkemmin Pariisin tuoksun. Aurinko paistaa hohkaen kuin hiili muistikuvassani.
”Ah, kesä Pariisissa ja se valon hohde!”
Watson kuunteli tarkkaavaisesti vaikken sitä nähnytkään silmät suljettuina. Saatoin vain aistia jännityksestä pysähtyneen hengityksen.
”Hänestä olin kaikkein sievin poika, kaikista suloisin. Hän kehui ja kutsui minua söpöksi pieneksi gaselliksi ja silitti poskiani”, nauroin. Watsonkin pidätteli huvitusta.
”Sain tosin kyllä kovasti korvilleni, jos olin tuhmasti. Isälle olin aina liian hintelä tekemään työtä. Miten ärsytinkään häntä nokkeluuksillani, jotka hänestä eivät johtaneet mihinkään hyvään. Äläkä luule, että isäni oli missään muotoa tyhmä tai sivistymätön. Ei tosiaankaan. Jopa Mycroft kalpenisi hänen rinnallaan, jos älykkyydessä mitattaisiin.”
”Et voi olla tosissasi”, Watson keskeytti ja minä hiljensin hänen rumasti hyssyttelemällä, ettei värisevä mielikuvani vain sammuisi ennen aikojaan.
”Hys. Toki olen. Mutta isä ei välittänyt rikkiviisaudesta, joksi hän sitä näppärästi kutsui. Sherrinford oli enemmän hänen mieleensä, hänhän vain näkyi, ei kuulunut.”
”Kuinka ikävää.”
”Niin” vastasi ärtyneenä.
”Äitini rakkaus taas ei jaksanut jakaantua kolmen pojan kesken, hän olisi kaivannut jotakuta puettavaksi ja kammattavaksi. Kolmas poika oli hänelle henkilökohtainen pettymys, varsinkin kun synnytykseni oli kertoman mukaan vienyt rajuudessaan hedelmällisyyden mennessään. En tiedä, enkä tohdi kysyä onko ymmärryksessäni perää, mutta joka tapauksessa äidilleni olin yhdentekevä. Tai näin minä sen koin lapsena, ja tiedäthän sinä lapsen aivoitukset.”
”Hirveää...”
Havahduin kertomuksestani huomaamaan miten olin selkeästi hiukan järkyttänyt ystävääni. Olen sanankäänteissäni niin teatraalinen, sain varmasti lapsuuteni kuulostamaan kovin ikävältä.
”Älähän nyt Watson-rakas”, tyynnyttelin hiljaa avaten peittoni reunaa sen verran, että sain käteni vapaaksi. Ojensin sormeni kohti Watsonia ja vedin kämmensyrjäni hänen punakan poskensa sivuitse, jatkaen kevyesti korvaan vain hipoen. Hänen korvansa muuttuivat tulipunaisiksi. Pidin naamani niin neutraalina kuin pystyin, mutta en voi vannoa ettenkö olisi tuntenut äkillistä lämpimän veren purskahdusta kaikkialla omassa kehossani.
Käännyin selälleni vetäen sohvantyynyn pääni alle. Watson nousi ensin polvilleen, mutta varovaisesti hän kapusi ylitseni kuin suuri lämmin ihmispeitto. En katsonut häneen vaan puristin silmäni jälleen umpeen muistellen rakkaan isoäitini avointa syliä. Kukaan ei ole koskaan sulkenut minua syliinsä kuin rakas mémé, kuiskaten korvaani miten rakas olen ilman että minun on tarvinnut olla ketään toista parempi. Watsonin arka syleily kuitenkin tuli varsin lähelle. Henkeni vallan salpautui.
Silmäni kostuvat kuin pahaisena kakarana! Itkeä tuhersin aina kun vain oli mahdollisuus omassa nurkassani ja silmäni olivat aina punaiset. Potkin hiekkaa keinun alla ja surkuttelin miten en koskaan kelvannut ,koska olin jotain aina liikaa tai toista liian vähän. Pihakeinusta mémé minut usein löysikin itkemästä ja hän suuteli otsaani ja hymyili. Hän ei hymyillyt koskaan kenellekään toiselle.
”Il vaut mieux être moins et être ce qu'on est.”
Parempi olla vähemmän, ja silti oma itsensä.
Pyyhin kyyneleeni ja oloni oli aina parempi.
”Oletko koskaan ollut Pariisissa Watson?” kysyin kuin ohimennen kiusoitellen ystävääni tahallani vetäytymällä kauemmas hänen huulistaan.
”Kerran, mutta siitä on jo aika kauan aikaa...” hän vastasi lievästi turhautuneena vetäen paitani kaulusta sen verran sivuun, että hän saattoi hyväillä karheilla viiksillä kaulaani. Kylmät väreet juoksivat pitkin rankaani aina varpaiden päihin asti. Levitin hieman jalkojani saadakseni Watsonini lähemmäs.
”Haa! Siinä tapauksessa meidän tulee ehdottomasti tänä kesänä matkustaa, hylätä kuukaudeksi tai kahdeksi rakas Lontoo ja käydä tarkistamassa onko Eurooppa entisellään. En ole koskaan ollut näin täynnä energiaa!” hihkuin ja näykkäisin Watsonia korvasta. Syystä tai toisesta nypistely tuntui perin järkevältä idealta ja kääryidyin kokonaan ulos peitteeni alta nipistelläkseni Watsonin kylkiä syystä tai toisesta.
”Oletko muka valmis jättämään vainukoiran hommasi kahdeksi kuukaudeksi?” Watson kysyi epäuskoisena.
”Vaikka pidemmäksi aikaa”
Watsonista pääsi hassuja uikutuksia kun häntä tökkäsi oikeasta kohdasta.
”Siitähän sinä pitäisit, kun paasaat aina siitä lomailemisesta ja tässähän sitä olisi mainio tilaisuus. Tuskin mieleeni edes juolahtaa tehdä työtä isoäitini tykönä. Voisin nauttia kesän kuumuudesta ja vain olla, ottaa aurinkoa. Prässätä kukkasia, hoitaa hänen mehiläisiään.”
Jännittäviä otuksia nuo mehiläiset.
Watson se vain punnitsi asiahaaroja keskenään perin pohjin, mutta mehiläiset eivät mieti. Silti noista pienistä hyönteisistä. Ha, Watson aina imeskelee huuliaan ajatuksissaan.
”Hyvin epätyypillisen kuuloista sinun suustasi, mutta kannatetaan” Watson huokaisi tultuaan lopputulokseen pohdintansa kanssa. Lopulta annoin hänen suudella minua kääntämättä päätäni toisaalle, sillä miesparka oli selvästi aivan halkeamaisillaan. Pidän Watsonin kiihkeydestä ja kaikesta siitä lämmöstä jonka hän johdatti minuun käsiensä ja huuliensa kautta, vaikka en niin välitäkään suutelusta. En ymmärrä sen viehätystä, jaettu ruumiinlämpö on paljon mielekkäämpi. Mutta Watson on tavoissaan romantikko, joten antaudun hellittäväksi hetkittäin.
”Excusez-moi, ça ne vous embête pas que je vous observe une minute? Je veux me souvenir de votre visage pour mes rêves”, höpötin verrytellen ranskaani hyvin päästyäni suukottelusta, mutta Watson näytti vain hämmentyneeltä. Haluan muistaa tuon tyypillisen ilmeen hänen kasvoillaan mahdollisimman hyvin.
”Anteeksi?”
Hymyilin vain, enkä aikonut vastata. Opetelkoon Ranskaa paremmin. Meidän tosiaan tulisi matkustaa vielä Pariisiin, mietin. Sitä paitsi, murha pariisilaisittain olisi älynystyröilleni oikein miellyttävää vaihtelua Englannin sakeaan sumuisuuteen.
FIN
