043. Neliö.
Title Tunsi rakkauttaan vain itseään kohtaan (043 Neliö)
Author Minä(!), rosetta.
Genre draama
Rating K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Summary "Poika oli kävellyt jo kauan. Tie mutkitteli hänen edessään, ja sen vierellä läpinäkyvä neste ajoi oikeuttaan. Puro juoksi ohittaen kaikki. Tom veti hiuksensa pois vasemman silmän päältä, ja painoi luisevat sormensa ihon läpi selässä pilkottaviin luihin."
Disclaimer Rowlingin hahmo, minä käytän sitä vain lohduttomasti hyväkseni.
A/N Tämä on Fanfic100 haasteeseen (sanaan 043 Neliö, miten se nyt ikinä liittyykään itse tarinaan. Kyllä minä sen sanan kerran siinä mainitsen, mutta muuten voin sanoa että neliö on kaukana tästä. Tulkintansa kullakin, eh?) TÄSSÄ TARINASSA EI OLE MITÄÄN JÄRKEÄ! Ymmärrättehän? EI MITÄÄN JÄRKEÄ. Sanoisin, että kaksi todella lyhyttä tarinan alkua on vain punottu typeräsi yhteen, ja ymmärrän jos joku ei tajua lukemaansa (toistan vielä, että tässä ei siis todellakaan ole mitään järkeä (takokaa se päähänne, ennen kuin luette), eikä varsinkaan mitään juonta). Nimikin on repäisty vain typerästi itse ficin yhdestä lauseesta, oh god, thank u if u save me.
043 – Tunsi rakkauttaan vain itseään kohtaan
Pöytä kimalteli häikäisevää puhtautta, ja aurinko katkaisi virtauksensa sen pinnalle. Puhtaus oli koskettavan kaunista, ja auringonvalo vielä kauniimpaa. Tuntui kuin säteilevää valoa olisi ollut joka puolella, vaikka tosiasiassa aurinko loi vain pienen valon lähteen puhdistetulle pinnalle. Huone oli pilkkopimeä, lukuun ottamatta pientä valonsädettä, joka tanssi kevein askelin liukkaalla pöydällä.
Vuosia oli kulunut, mutta pöytä oli edelleen kimaltelevan hohtava. Vain yksi virhe oli vuosien kuluessa eksynyt sen pinnalle, pimeys. Huoneessa ei vaeltanut enää yksikään päivänsäde, ei edes yksi valon lähde, eikä ainutkaan kasvoille piirtynyt hymy. Se oli unohdettu, piilotettu, ja tavoittamattomissa.
Sakset leikkivät mustilla hiuksilla. Ohuet kädet ohjasivat niitä varovasti, ja tuskainen ähinä piti hiljaisuuden loitolla. Peilistä katsoi poika, jonka ilme ei ollut pitkiin aikoihin ollut yhtä keskittynyt. Poika leikkasi yli kasvaneita hiuksiaan, ja kirosi jokaisen väärän vedon jonka sakset saivat aikaan. Mikään ei ollut itse pojan vika, ei edes se, että kirotut sakset viilsivät syvän haavan pojan päälakeen. Saksien vika se oli, sen hänkin tiesi, eikä myöntänyt itselleen, että tosiasiassa vika oli tärisevien käsien ja näköesteen. Hiukset roikkuivat pojan silmillä, ja hän yritti kurkkia niiden lävitse. Tuloksetta.
Poika ei missään nimessä tahtonut ojentaa vapaata kättään siirtääkseen hiuksiaan.
”Viehättävää.”
”Mitä sinä sanoit?”
”Sanoin, että viehättävää. Ulkona on pimeää, ja minä olen maailman kaunein.”
Tom, se oli pojan nimi, tuijotti itseään leveästi hymyillen, ja hampaat vilkkuen, peilistä. Hän suki juuri leikattuja hiuksiaan, ja peitti vasemman silmän. Oikean silmän hän jätti näkyviin, koska rakasti siinä väkisinkin heijastuvaa verenpunaa, se sai hänet näyttämään salaperäiseltä, jopa kauniilta. Tom oli itse asiassa sitä mieltä, ettei häntä täydellisempää ihmistä voinut olla. Ei vain voinut.
Siksi hän kai tunsi rakkauttaan vain itseään kohtaan.
Säälittävää.
-------------------------------------------------------------------
Tuskaa. Viiltävää kipua.
Aikaa. Ajattelematonta tunnetta.
Tom tuijotti kauhuissaan puhtaanvaaleaa tyttöä. Tyttö oli valkoisempi kuin valkoinen, ja sen hiukset olivat mustemmat kuin ainainen pimeys. Poika oli järkyttynyt. Hän tunkeutui tytön sisimpään, katsomalla tätä silmiin, räpäyttämättä omiaan kertaakaan. Hän ei kyennyt siihen. Jokin loksahti pojan sisässä paikoilleen, ja hän tärisi tuskasta. Viiltävä kipu lävisti Tomin selkärangan, ja hän ähkäisi pelosta. Tyttö kääntyi katsomaan Tomia, ja hymyili vaisusti. Tom irvisti, ja piteli lantiostaan.
”Hiuksesi ovat sotkussa.”
”Minä helvetti leikkasin ne juuri äsken, älä tule pilaamaan elämääni.”
Tom kääntyi vastahakoisesti selin tyttöön, ja lähti kävelemään eteenpäin. Hänen mielessään pyöri tytön vaalea iho ja mustat hiukset, se oli aivan kuin hän, mutta väärällä sukupuolella.
Poika oli kävellyt jo kauan. Tie mutkitteli hänen edessään, ja sen vierellä läpinäkyvä neste ajoi oikeuttaan. Puro juoksi ohittaen kaikki. Tom veti hiuksensa pois vasemman silmän päältä, ja painoi luisevat sormensa ihon läpi selässä pilkottaviin luihin. Hän yritti saada kivun laantumaan, ja tytön haihtumaan mielestään. Tom oli sitä mieltä, että oli nähnyt harhoja, sitä se ainaisessa pimeydessä oleminen teetti, ei hän voinut nähdä itseään, tai siis melkein itseään.
-------------------------------------------------------------------
Tomin päässä jyskytti, ja hän nousi likaiselta lattialta. Sakset olivat painautuneet läpi ohuen ihonpinnan, ja kuivunut veri teki kuvion Tomin poskeen. Hän tuijotti itseään peilistä, ja tunnusteli selkäänsä. Sormet ja hiukset verisinä hän ihmetteli määränpäätään, ja itsetuhosuuttaan. Ei se ollut totta.
Poika nauroi peilikuvalleen, puhdisti itsensä vuotavasta verestä ja lupasi itselleen ettei koskaan enää nukahtaisi kesken leikin. Ei koskaan.
”Ei minun pitänyt nukahtaa.”
”Ei, eikä varsinkaan uneksia tytöstä.”
”Uneksin itsestäni tyhmä.”
-------------------------------------------------------------------
Käsi tarttui oven kahvaan. Kahva vääntyi hiljaa kitisten, ja avasi näkymän pilkkopimeään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pöytä, neliönmuotoinen, se kiilsi kauniisti ja kuiskaili menneitä toiveitaan. Ulkona paistoi aurinko.
Sakset lensivät kauniissa kaaressa ovensuulta, ja lävistivät pöydän täydellisen pinnan. Tuore veri saksilla kuivui sen pinnalle, ja teki pöydästä tahraisen. Puhtaus oli unohdettu, ja karu totuus paljastui sen alta. Verhot nousivat sievästi ylös, ja kullankeltaiset valonsäteet hiipivät huoneeseen. Pöytä, ja sen symmetrisyys hohtivat jälleen, mutta häpeästä tahrattuina. Poika oli tehnyt virheen. Puhtaus oli haihtunut, sekä pimeys kadonnut.
”Aamen.”
