Minä muistin sinut nyt | K-11 | Ron Weasley & Peter Piskuilan | ficlet

[rosiee]

Ficin nimi: Minä muistin sinut nyt
Kirjoittaja: rosiee
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Ron Weasley ja Peter Piskuilan
Varoitukset: Kuoleman kuvailua
A/N: Tämä hieman synkemmänpuoleinen ficlet osallistuu Ime kappale tyhjiin -haasteeseen. Kappale, josta otsikon repäisin on J. Karjalaisen Telepatiaa.


Toisinaan Ron tunsi edelleen, kuinka Kutka liikkui hänen jalkojensa ympärillä lattianrajassa. Tai lepäsi hänen rintataskussaan, mutta pilkisti päänsä esiin aina, kun haistoi lähistöllä jotain syötäväksi kelpaavaa. Olihan se silloin jo hieman ihmetyttänyt Ronia, että rotta nakersi mielellään kanaa tai lipitti kermakaljaa, mutta Weasley vain ajatteli sen johtuvan siitä, että Kutka oli aina ollut hieman omalaatuinen.

Sitähän se rotta olikin, omalaatuinen. Erikoinen. Vieläkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen Ronin oli hankalaa uskoa, että pieni jyrsijä, jota tämä oli pitänyt lemmikkinään sen jälkeen, kun Percy oli saanut uuden pöllön, oli paljastunut animaagiksi. Ihmiseksi. Aikuiseksi mieheksi. Sitä Ron ei edes halunnut ajatella, että tuo aikuinen mies oli monen vuoden ajan nukkunut hänen sängyssään. Että Ron oli silittänyt hänen päätään sormenpäillään.

Nyt Ron ei ollut aikoihin ajatellut entistä lemmikkiään, mutta muisto siitä - tai hänestä - oli Kotikolossa käydessä tullut mieleen, kun keittiön lattian poikki oli vilistänyt jopa kaksikin hiirtä. Äiti olisi loihtinut ne heti pois, mutta jostain syystä Ron ei edelleenkään hennonnut häätää hiiriä tai rottia, vaikka inhosikin ajatusta siitä, että Kutka oli todellisuudessa ollut mies nimeltään Peter Piskuilan.

Vielä enemmän hän kuitenkin vihasi sitä, miten Piskuilan menetti henkensä. Ron muisti, kuinka oli ensin vain katsonut vierestä, kun sen pienen miehen hopeinen käsi oli kääntynyt miestä vastaan. Sitten hän oli hetken ajan nähnyt Peterin silmissä pelon. Ron oli nähnyt hänen silmissään Kutkan. Hän ja Harry olivat lopulta molemmat yrittäneet auttaa miestä, mutta siinä vaiheessa oli ollut jo liian myöhäistä, Peter Piskuilan oli kuollut, ja Kutka hänen mukanaan.

Ron ei ollut koskaan kertonut kenellekään, miten usein tuo tilanne oli hänen mielessään. Miten usein Kutka oli hänen mielessään. Hänen perheensä ei tiennyt. Edes Hermione ei tiennyt, vaikka Ron oli ollut hänen kanssaan naimisissakin jo jokusen tovin. Tämä oli Ronin yksityisasia, jota hän tuskin tulisi koskaan kertomaan kenellekään.

Tuskin ainakaan kenellekään muulle kuin Peterille, jonka haudalla Ron nytkin seisoi. Hän oli taas kertonut hänelle painajaisistaan ja kipeistä muistoistaan. Kertonut myös kuulumisistaan, niin kuin hänellä toisinaan oli tapana kertoa aikoinaan Kutkallekin, jos rotta ei syystä tai toisesta sattunut olemaan Ronin mukana, missä ikinä hän olikaan.
“Kiitos kun kuuntelit taas, Kutka”, Ron kuiskasi, pyyhkäisi taikasauvallaan edellisen vuoden kuihtuneen kukka-asetelman pois - haudalla ei selvästi käynyt muita - ja asetteli sen tilalle uuden. “Nähdään taas ensi vuonna.”

[Uniprinsessa]

Tajusin tätä lukiessani ettei mulla ole ikinä edes tullut mieleen miettiä miltä Ronista on tuntunut kun hänen lemmikkirottansa olikin ihminen. Nyt jälkeenpäin vähän ihmettelen että miten sitä ei oo koskaan tosiaan tullut ajatelleeksi vaikka olihan se varmasti Ronille tosi iso juttu.

Oli kiinnostavaa lukea siitä miten Ron ikään kuin kamppailee tämän salaisuutensa kanssa; hän kokee ettei saisi ajatella lämpimästi Piskuilania vaikka tämä olikin hänen lapsuudessaan hänelle rakas lemmikki. Toisaalta harmittaa vähän että Ron kokee ettei voi kertoa siitä kenellekään, mutta toisaalta ehkä parempikin niin. En osaa sanoa miten ihmiset siihen reagoisi ja ymmärtäisivätkö he Ronia kun eivät kuitenkaan itse samassa tilanteessa ole koskaan olleet. Esim. just Harrylle Peter oli petturi joka aiheutti hänen vanhempiensa kuoleman ja auttoi Voldea pääsemään uudelleen valtaan eli hän tuskin pystyisi Ronia ymmärtämään kovin hyvin. Silti jotenkin sympaattista että Ron käy Peterin haudalla vuosittain; hän varmaan ajattelee nimenomaan että on Kutkan haudalla, ei Peterin, ja muistelee lemmikkiään eikä sitä ihmistä joksi se paljastui.

Loppukevennyksenä pakko sanoa että mua jotenkin nauratti tuo kun Ron mietti että Kutka oli nukkunut hänen sängyssään  Tuli vaan mieleen kun joskus jonkun kanssa oon pohtinut sitä että miksei kukaan koskaan huomannut Kelmien kartasta että joku Peter Piskuilan nukkuu Ronin vieressä joka yö kun siinähän näkyivät myös animaagit ja monijuomaliemen vaikutuksen alaisena olevat yms.

[Linne]

Tämä oli tosi mielenkiintoinen ficci ja todella hyvin kirjoitettu. Kirjoissahan Kutkan "petosta" käsitellään lähinnä 13-vuotiaan Ronin näkökulmasta, joten oli tosi mielenkiintoista lukea, miten aikuinen Ron suhtautuu asiaan. Ron vaikutti tässä kypsyneeltä, hän pystyi paitsi ymmärtämään sen, miten sairasta oli että aikuinen mies nukkui nuoren pojan vieressä ja esitti tämän lemmikkiä, mutta myös ymmärtämään, miten traaginen elämä ja loppu Piskuilanilla lopulta oli. Tuntui hyvältä Ronin puolesta, että tämä oli jo hiljalleen alkanut ajatella Kutkaa ja Piskuilania erillisinä henkilöinä, siitä ajatuksesta olisi varmasti apua. Ymmärrän myös Ronin päätöksen olla puhumatta tästä kenellekään. Vaikka ystävät ja perhe ymmärtäisivät, Ronin pohdinnat tuntuvat tulleen jo päätökseensä eikä asia puhumalla enää muuttuisi.

Lopussa oli surullinen muistutus siitä, että Peterillä ei enää ollut ketään, joka häntä enää muistelisi. Siksi tuntui kauniilta ja hyvältä ajatukselta, että edes Ronin ajatukset joskus käväisivät tässä miehessä. Kiitos tästä, tämä oli hyvin mieleenpainuva ficci!