Uneen kätketty, K-11, luvut 13/? (päivittyy keskiviikkoisin)

[Uniprinsessa]

Abarat: Ilahduin kovasti kun huomasin että sinä olet edelleen mukana!  Ihanaa saada näin paljon kehuja tarinasta, kyllä motivoi jatkamaan kun saa näin kivaa palautetta. Vähän jo ehdin miettiä että lukeeko tätä enää kukaan muu kuin botit 

Täytyy sanoa että tämä tarina ja hahmot on vetäneet mukaansa minutkin vaikka itse sanonkin. Kiva kuulla että aiot lukea jatkossakin ja mielelläni kuulen sun ajatuksia myös tulevaisuudessa!

[Uniprinsessa]

Luku 9
Turhan helppo tehtävä

Aina tiistaisin ennen lounasta minulla oli luovan kirjoittamisen kurssin tunti. Ainakaan minulle se ei ollut ikinä mitenkään erityisen luova ajankohta, sillä silloin olin yleensä nälkäinen ja ärsyyntynyt matikan, espanjan ja biologian tuntien jäljiltä. Tämä viikko ei ollut mikään poikkeus ja se harmitti minua, koska olisin varmasti pitänyt tunneista kovasti jos ne olisi sijoitettu lukujärjestykseen järkevämmin. Nyt suurin osa viikon kirjoitustehtävän valmistelusta jäi aina minulle kotiläksyksi, sillä tunneilla sain aikaiseksi niin vähän.

Opettajamme neiti Jennings vaikutti tuttuun tapaansa aivan siltä kuin olisi keksinyt parhaan idean ikinä esitellessään päivän tehtävän.
”Tällä viikolla haluan, että te kirjoitatte minulle novellin henkilöstä, joka kohtaa jonkinlaisen eettisen ongelman. Se voi olla mitä tahansa vain keksitte, älkää tyytykö kliseisiin vaan käyttäkää mielikuvitustanne! Odotan innolla pääseväni ensi viikolla lukemaan tuotoksianne.”

Sitä hän toisti usein: älkää tyytykö kliseisiin. Ymmärsin kyllä miksi, sillä olisi ollut erittäin helppoa kirjoittaa tarina henkilöstä joka näkee ystävänsä kumppanin pettämässä ja pohtii pitäisikö ystävälle kertoa vai ei. Monet olivat lukuvuoden alussa ilmoittautuneet kurssille kuvitellen, että siitä saisi yhden helpon tunnin viikossa jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään. Siinä he olivat kuitenkin saaneet kokea karvaan pettymyksen.

Minulle mielikuvituksen käyttö ei kuitenkaan ollut ikinä ollut ongelma ja siitä syystä olinkin usein saanut kehuja neiti Jenningsiltä. Mieleeni alkoi pikkuhiljaa hiipiä sellainen idea, jota neiti Jennings ei varmasti osaisi keneltäkään odottaa. Tällä kertaa aikaa ei tarvitsisi käyttää ideointiin, sillä pystyin ammentamaan suoraan omasta elämästäni. Niinpä käytin tehokkaasti seuraavat kolme varttia siihen, että kirjoitin tarinan hahmosta joka pystyi menemään muiden uniin ja pohti mitä taidollaan tekisi. En tiennyt saattoiko sitä oikeastaan edes laskea luovan kirjoituksen projektiksi. Se oli lähinnä vain omia mietteitäni tarinamuodossa. Lainasin monia elementtejä, kuten esimerkiksi unien välillä liikkumiseen käyttämääni tuulipyörrettä ja salaperäisiä viestejä kuiskivia ääniä, omista viimeaikaisista kokemuksistani. Samalla sain hiukan omia ajatuksiani kasattua, joten ehkä se oli jonkinlaista terapiaa koulutyön lisäksi. Ennen tekstin palautusta mietin vielä hetken, voisiko tämän tekstin avulla joku saada totuuden selville. Sitten tulin siihen tulokseen, että neiti Jennings olisi joka tapauksessa ainoa joka sen tulisi ikinä lukemaan, ja hän olisi varmaan niin innostunut idean omaperäisyydestä ettei miettisi sitä sen pidemmälle. Ja tulisiko kenellekään tosielämässä koskaan edes mieleen epäillä, että tarina voisi olla totta? Ei varmasti tulisi.

Olin tyytyväinen palautettuani tekstini. Nyt minun ei tarvitsisi käyttää tähän tehtävään aikaani kotona eikä stressata sen saamisesta ajoissa valmiiksi. En muistanut milloin joku kirjoitustehtävä olisi ollut näin helppo. Olin myös eilen illalla saanut lopulta sen surullisenkuuluisan kemian esitelmänkin tehtyä kokonaan, joten nyt saisin toivottavasti pari päivää hengähdystaukoa läksyvuorista... ainakin ellei saksanopettaja ollut suunnitellut ensi tunniksi jotain meidän oppilaiden päiden menoksi.

Katsoessani kelloa huomasin, että minulla oli vielä noin viisi minuuttia ylimääräistä aikaa ennen tunnin loppua. Paremman tekemisen puutteessa katselin ympärilleni luokassa. Suurin osa oppilaista näytti olevan jonkinlaisessa virransäästötilassa; he tuijottivat tyhjyyteen tai olivat sulkeneet silmänsä eivätkä tosiaankaan kirjoittaneet. Tunsin pientä vahingoniloa heidän puolestaan. He joutuisivat tekemään koko homman kotona. Ainakaan kukaan heistä ei näyttänyt siltä kuin he olisivat minun laillani jo valmiita ja lepäisivät sen vuoksi.

Neiti Jennings oli keskittynyt lukemaan jotain tietokoneensa näytöltä, varmaankin kurssitöitämme edelliseltä viikolta. Aloin heti vaistomaisesti kuvitella kuinka hän luki minun erittäin epäonnistunutta kauhutarinayritelmääni – se oli nimittäin ollut viime viikon teema – ja nauroi mielessään katketakseen typeryydelleni. Käänsin katseeni äkkiä muualle, sillä en halunnut sen mielikuvan etenevän enää yhtään pidemmälle. Vaistomaisesti katsoin ohi suoraan neiti Jenningsin takana olevan pulpetin, sillä siinä ei ollut koko kurssin aikana istunut ketään. Paitsi että tällä kertaa paikka ei ollutkaan tyhjä.

Mielenkiintoni heräsi heti, kun huomasin uuden oppilaan. En ollut kiinnittänyt häneen huomiota aiemmin, sillä koulussamme ei ollut tapana tehdä mitään kiusaannuttavia uuden oppilaan esittelyjä, joissa uhriparka joutui luokan eteen sönköttämään mistä oli kotoisin ja mitä harrasti. Tässä tytössä oli kuitenkin muutakin, mikä herätti kiinnostukseni. Hän erottui nimittäin joukosta myös sillä, miten hän keskittyi kulmat kurtussa tietokoneensa näyttöön ja näpytteli kuumeisesti. Hän oli niin keskittynyt, ettei edes huomannut minun katselevan. Minun ainakin oli täysin mahdotonta tuolla tavalla olla uppoutuneena mihinkään jos joku tuijotti, mutta näköjään hänelle se ei ollut ongelma. Minua hymyilytti. Näköjään joku muukin oikeasti kirjoittamisesta innostunut oli löytänyt tiensä tälle kurssille. Minua olisi kovasti kiinnostanut tietää, mitä hän niin keskittyneesti mahtoi kirjoittaa. Ehkä seuraavan kerran, kun kurssilaisten tekstejä kierrätettäisiin lukupiirinomaisesti muiden opiskelijoiden luettavana, saisin selville millainen kirjoittaja tämä oli.

Samassa kello soi lounastauon merkiksi ja uusi oppilas hätkähti ja nosti päätään nopeasti. Minä käänsin yhtä pikaisesti katseeni pois, jotten jäisi kiinni tuijottamisesta. Ehdin kuitenkin nähdä, että hänellä oli pitkät, tummanruskeat hiukset ja syvänsiniset silmät. Sitten ajattelinkin vain lihapullia, joita kohta saisin.

Tavalliseen tapaani menin ruokalassa Matildan ja Janetin pöytään.
”Lihapullia”, totesin heti ensimmäisenä ja molemmat nauroivat. Jopa Janet, joka ei yleensä ostanut ruokaa koululta vaan otti eväät mukaan kotoa, oli tällä kertaa poikennut tavallisesta ja söi tyytyväisenä kukkuraiselta lautaseltaan.

”Muistatko muuten yhtään mitä unta näit viime yönä?” kysyin hetken kuluttua. Matildan näkeminen oli taas kerran muistuttanut minua tavoitteestani päästä hänen uniinsa. Eilen illalla olin ollut niin keskittynyt kemian tehtävääni ja nukkumaan mennessäni niin helpottunut sen valmistumisesta, että koko uniasia oli täysin unohtunut ja olin nukahtanut lähes heti päästyäni sänkyyn. Olin kuitenkin eilen yrittänyt parhaani mukaan saada häntä näkemään unta musiikintunnista, ja nyt minua kiinnosti kovasti tietää olinko onnistunut.

”En”, Matilda vastasi hetken mietittyään. ”Minä otin taas sitä lääkettä ja siksi varmaan en muista.”
Matilda käytti aina silloin tällöin unilääkkeitä saadakseen kunnon yöunet ja unirytminsä tasoitettua usean huonosti nukutun yön jälkeen. Hän ei oikeastaan tykännyt käyttää niitä, mutta joskus vaihtoehtoja ei ollut jos hän ei pystynyt muuten nukkumaan. Lääkkeet aiheuttivat kuitenkin sen, että hän ei juurikaan muistanut uniaan. Olin jollain tasolla helpottunut siitä. Ainakaan hän ei nyt muistanut nähneensä unta musiikinluokasta, joten voisin yrittää samaa vielä uudestaan myöhemmin kun itse voisin sitoutua viemään homman loppuun asti.
”Entä sinä?” hän kysyi. Tämä oli meille tyypillinen keskustelunaihe. Jo ennen viimeaikaisia tapahtumia olimme molemmat olleet kiinnostuneita unista, joten niistä keskusteleminen ei varmasti herättäisi Matildan epäilyksiä.

Heti alkaessani miettiä en muistanut mitään. Sitten mieleeni kuitenkin pulpahti jotakin.
”Siinä oli pihakeinu”, sanoin ajatukseni ääneen. ”Mutta se on ainoa mitä muistan.”
”Onko sellainen jossain paikassa jossa käyt usein?” Matilda kysyi kiinnostuneen näköisenä.
”Ei”, vastasin heti, mutta hetken ajateltuani jatkoin: ”Vanhassa kodissani kyllä oli. Siellä, jossa asuimme ennen Douglasin syntymää. Ehkä olin unessa siellä.”
Ankarasta aivojen rassauksesta huolimatta en saanut mieleeni mitään muuta kuin hämärän muiston pihakeinusta, joten jätimme uniasian tältä erää sikseen.

”Aiotko osallistua talvenpäätöstanssiaisiin?” Matilda kysyi yhtäkkiä vaihtaen puheenaihetta.
”En varmasti”, sanoin epäröimättä. Koulullamme järjestettiin aina maaliskuun puolivälissä tanssiaiset alkavan kevään kunniaksi, mutta minä en ollut koskaan osallistunut. Niihin liittyi aina jotakin romanttisia kuvioita, ja minulla ei ollut koskaan sattunut olemaan tyttöystävää tanssiaisten aikaan. Enkä tiennyt olisinko mennyt vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus. Minulla oli aina niin paljon muuta mietittävää kuin mekkojen metsästys, joka vei varmasti paljon enemmän aikaa kuin itse tanssiaispäivä. Keskityin mielummin täysillä teatteriin ja kouluun ja jätin pinnalliset jutut muille.

”Miksi et?” Matilda kysyi. Hänkään ei ollut koskaan käynyt tanssiaisissa, vaikka olisikin varmasti halunnut. Olin tarjoutunut viime vuonna viemään hänet sinne, mutta häntä oli ujostuttanut liikaa ja asia oli aiheuttanut hänelle niin suurta stressiä ettemme lopulta olleetkaan menneet.
”Kyllä sinä tiedät. Ne tanssiaisethan koostuvat lähinnä siitä, että tytöt pyörivät peilin edessä, laittavat aivan järkyttävät määrät meikkiä, järjestävät kamalia kohtauksia joka asiasta ja esittävät olevansa amerikkalaisia. Ja ai niin, kaikki ovat tietysti heteroita”, vastasin, vaikka viimeinen ei pitänytkään aivan täysin paikkaansa. Viime vuosina tanssiaisissa oli kuulemma alkanut näyttäytyä myös muutamia samaa sukupuolta olevia pareja.

Matilda nauroi.
”Esittävät olevansa amerikkalaisia?” hän sai sanottua naurunsa lomasta.
”No niinhän he tekevät”, sanoin itsekin jo hieman nauraen. ”He ovat katsoneet liikaa niitä high school prom -elokuvia ja kuvittelevat olevansa sellaisessa.”
”Tänä vuonna sinun kuitenkin pitää tulla ja siitä ei keskustella”, Matilda sanoi yllättäen vakavoiduttuaan. Hän näytti olevan aivan tosissaan.
”Vai niin”, vastasin odottaen hänen jatkavan.
”Sinä et ehkä usko tätä, mutta minä olen liittynyt tanssiaisten suunnitteluryhmään. Siten varmistan, että pääsen ainakin jossain järjestelytehtävässä jos en saa itselleni paria. Minulla on idea tanssiaisten teemaksikin, mutta luulen ettei sitä valita. Porukka on täynnä suosittuja tyttöjä jotka äänestävät varmasti omien kavereidensa ideoita.”

Tämä oli yllättänyt minut, kuten Matilda oli epäillytkin. Hän ei yleensä lainkaan pitänyt suurista ihmisjoukoista eikä usein uskaltanut sanoa omaa mielipidettään ääneen varsinkaan jos se ei vastannut yleistä mielipidettä. Siinä suhteessa olimme lähes täysiä vastakohtia. Olin kuitenkin iloinen hänen puolestaan. Ehkä hän uskaltaisi jatkossakin osallistua enemmän koulun yhteisölliseen toimintaan, jos hänen kokemuksensa tanssiaisten suunnittelusta olisi hyvä.

”Sehän on siistiä”, sanoin hymyillen. ”Kyllä minun tosiaan taitaa olla pakko tulla sinne, jos sinä olet kerran osa suunnittelutiimiä. Mitä teemaa aiot ehdottaa?”
”En kerro”, Matilda sanoi salaperäisesti ja minä päätin antaa asian olla. Minulla oli kyllä omat arvaukseni, mutta ehkä hän kertoisi minulle vähän myöhemmin kun olisi enemmän tottunut ajatukseen siitä, että oli ylipäätään menossa tanssiaisiin tänä vuonna.

”Kenetköhän pyytäisin parikseni? Ehkä voisin kysyä neiti Whitea, kun sinusta me olisimme kuulemma niin loistava pari. Vaan mahtaisikohan hänelläkään olla tarpeeksi pokkaa ilmestyä sinne minun kanssani?”, sanoin Matildalle ja me nauroimme jälleen. Minun olisi aloitettava taas puhe musiikintunneista, jotta Matilda näkisi niistä unta. Todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan, mistä repäisisin itselleni parin. Aiempien kokemusteni perusteella oli todennäköistä, ettei kukaan tyttö uskaltaisi Zoen kaltaisten ihmisten tuomitsevuuden takia lähteä sinne minun kanssani – oli kyseessä sitten pelkkä ystävä tai jotain muuta. Minulla tulisi varmasti olemaan täysi työ löytää joku, joka ei pelkäisi maineeni takia näyttäytyä kanssani niin julkisesti. Sitä ehtisin kuitenkin vielä miettiä, olihan tanssiaisiin vielä melkein kaksi kuukautta aikaa.

[Abarat]

Uusi oppilas joka kirjoittaa tunnilla jotain todella keskittyneesti, oppilaat virransäästötilassa, se kemian esitelmä valmis, tanssiaiset tulossa... Paljon hyviä aineksia! Kiitos että ilahdutat meitä lukijoita sitä mukaa kun tarina etenee! Sulla on realistisen koulumaailmaan sekä mielikuvituksellisen unimaailman juonenkuljettamisen lahja ja tämän tarinan imussa on lukijan hyvä jatkaa eteenpäin.

[Uniprinsessa]

Abarat: Kiitos taas ihanasta piristävästä kommentista! Ilahduin kovasti jälleen kehuista, kiva kuulla että sekä unimaailman että valvemaailman kuviot sinusta toimii. Ja kyllä itse ainakin voin myöntää olleeni koulussa silloin tällöin virransäästötilassa, etenkin matikan, bilsan ja maantiedon tunneilla 

[Uniprinsessa]

Luku 10
Improvisointia

Merilevät ja vesikasvit huojuivat vedessä, kun uimme kohti kotiluolastoamme. Ympärilläni sulavasti liikkuvat hahmot olivat kaikki minulle tärkeitä; perhettä ja ystäviä. Aivan vierelläni ui toinen merenneito, jonka vaaleat hiukset leijuivat hänen perässään vedessä. Jonkin matkaa takanamme uivat äiti, isä ja Douglas. Abigailin mustatukkainen hahmo yritti selvästikin kiinnittää huomiotani hiukan sivummalla, mutta tein kaikkeni pystyäkseni jättämään hänet huomiotta.
”Voimmeko mennä illalla keräämään koralleja?” Douglasin kimeä ääni kuului takaani.
”Tänään ei onnistu, kulta. Minun pitää mennä töihin jotta meille riittää ruokaa”, äidin ääni vastasi.
”Sinä olet aina vaan töissä ja töissä”, Douglas marisi, ja minä huokaisin. Itse olin antanut periksi jo ajat sitten. Sama se kuinka paljon äidille nurkui hänen työnteostaan, hän ei koskaan ymmärtänyt.

”Ollaanko pian kotona?” Matilda kysyi samalla, kun kiskoin hänet kauemmas terävästä kivilohkareesta johon olin itse muutaman kerran epähuomiossa törmännyt. Sellaisia haavoja en todellakaan toivonut Matildan saavan koskaan kokea.
”Ihan kohta”, sanoin ja katsoin taakseni varmistuakseni siitä, että muut olivat yhä perässämme. Ankeriasparvi ui läheltämme ja vaikka yritin välttää niitä parhaani mukaan, muutama iljettävän niljainen ja kylmä olento osui silti minuun kulkiessaan ohi. Värisin hiukan inhosta.

Kotinamme toimivan luolaston suuaukolla taiteilimme itsemme ketterästi sisään viileään, hiljaiseen ja kosteaan onkaloverkostoon. Siellä näytti lähes samalta kuin kotonani; huonekalut, matot ja verhot olivat samat, ja jopa ylempiin kerroksiin johtava portaikko näytti tutulta. Olin niin keskittynyt katselemaan ympärilleni, etten edes huomannut uivani suoraan päin toista tyttöä.
”Anteeksi”, sanoin nostaessani katseeni edessäni kelluvaan merenneitoon. Hänellä oli pitkät, ruskeat hiukset ja siniset silmät.
”Hetkinen”, jatkoin äkkiä tajuttuani jotakin. ”En muista nähneeni sinua aiemmin. Miksi olet täällä? Tunteeko joku perheestäni sinut?”

Meillä merenväellä oli tapana asua luolissa vain oman lähipiirimme kanssa, enkä ainakaan pikaisella pohtimisella keksinyt kuka tämä nuori nainen oli. Hän vain kohautti harteitaan ja sanoi: ”Minä olin juuri kirjoittamassa eettisistä pulmista, niitähän täällä piisaa. Eikö sinunkin pitäisi?”
”Minä kirjoitin jo”, sanoin ajattelematta asiaa sen enempää. Se vain jotenkin oli tullut suustani. En tiennyt lainkaan mistä tyttö puhui, mutta mistä ikinä mahdoimmekaan keskustella, jotenkin minusta tuntui että olin puhunut totta. Tyttö hymyili minulle sädehtivästi ja lähti ulos luolasta aivan kuin olisi kuulunut tänne.

”Kuka ihme tuo oli?” viereeni ilmestynyt äiti kysyi. ”Onko hän uusi ystäväsi?”
”En minä tiedä”, sanoin jälleen kerran totuudenmukaisesti. Äiti vain hymähti ja lähti valkoinen takki viuhuen jonnekin, oletettavasti töihin.

Luolan pohjalla oli mukavan viileää ja rauhallista. Asetuin sinne pitkäkseni lepäämään ja Matilda tuli viereeni. Jotain oli kuitenkin hullusti. Luolan pohjalla tuntui hento tuulenvire.
”Tunnetko sinä tuon?” kysyin ystävältäni, vaikka en ollut varma oliko hän enää edes hereillä.
”Minkä?” Matilda mumisi viereltäni unisena.
”No tuulen”, sanoin nyt jo täysin virkistyneenä.
”Ei täällä tuule, Eleanor. Tämä on meren pohja”, Matilda sanoi turhautuneesti ilmeisesti siksi että olin havahduttanut hänet juuri ennen nukahtamista. Ilmeisesti hän myös piti kysymystäni täysin järjettömänä. ”Ole nyt hiljaa, minä mietin Mozartia ja Bethovenia. Niinhän sinä käskit eilen.”

Minä pomppasin pystyyn. Pyrstön sijasta minulla olikin yhtäkkiä täysin tavalliset ihmisjalat. Vai että Mozartia ja Bethovenia. Nyt aloin ymmärtää. Minä olin tosiaankin eilen illalla lähettänyt hänelle viestin, jossa kehotin opiskelemaan säveltäjiä vielä ennen nukahtamista. Olin tietysti tehnyt sen enimmäkseen siksi, että musiikintunnit tulisivat hänen uniinsa, mutta myös siksi että ihan vilpittömästi uskoin opiskelun juuri ennen nukkumaanmenoa toimivan. Ainakin se tuntui useimmiten toimivan minulle itselleni.

Minua jopa hiukan huvitti nyt, kun olin vihdoin tajunnut näkeväni unta. Siihen oli ilmeisesti tullut mukaan myös äidin iänikuiset työt sekä aiemmin sinä päivänä kirjoitustunnilla näkemäni ahkerasti työskennellyt tyttö. Alitajunnallani mahtoi olla kovasti pyöriteltävää sinä yönä.

Tuuli puhalsi edelleen vienosti hiuksissani. Matilda oli ilmeisesti tällä kertaa ehtinyt nukahtaa, sillä hän ei sanonut mitään pystyyn pomppaamisestani. Suljin silmäni jälleen ja yritin kuvitella nousevani tuulen mukaan. Aiemmilla kerroilla se oli tuntunut helpolta, mutta nyt se ei millään ottanut onnistuakseen. Kerrassaan mitään ei tapahtunut, vaikka kuinka yritin keskittyä painottomuuden tunteeseen. Huokaisin alistuneesti.

”Mihin sinä lähdet?” Matilda mumisi maaten edelleen meriruohon peittämällä luolan lattialla. Ilmeisesti hän ei ollutkaan nukahtanut. No, tämä oli unta, joten vaikka hän yrittäisi lähteä perääni voisin helposti estää sen.
”Menen... etsimään Douglasin ja varmistamaan, ettei hän ole uinut liian kauas”, sanoin nopeasti ja kävelin ulos luolasta aikomuksenani mennä rantaan ja astua siellä tuulipyörteeseen. Ilmeisesti en jostain syystä pystynyt siihen veden alla.

Liian myöhään tajusin kuitenkin, että merenneidonpyrstöni oli kadonnut hetki sitten ja luolan lattian kadotessa altani joka puolella oli enää pelkkää vettä. Vaikka unessa pystyinkin uimaan todellisuutta paremmin, jo hetken kuluttua koko kehoani alkoi kivistää enkä ollut varma missä päin pinta oli.

”Tarvitsetko mahdollisesti apua?” mairea ääni kysyi jostain yläpuoleltani. Nostin katseeni ja näin ikäväksi yllätyksekseni Zoe Martinin.
”Mitä sinä täällä teet?” tuhahdin vihaisesti tuijottaessani hänen ruskeisiin silmiinsä. Hän oli muuten oma itsensä mutta hänellä oli pyrstö ja suomuja ihollaan. Nyt kun katselin häntä näin läheltä, en oikeastaan enää edes ymmärtänyt mitä olin hänessä silloin aikanaan nähnyt.
”Olen täällä ja tarjoan apuani, jotta kokisit syyllisyyttä siitä ettet pidä minusta”, Zoe sanoi ja hänen inhottava äänensävynsä oli yhtäkkiä muuttunut ystävällisen pehmeäksi. Kirosin alitajuntaani.
”No hyvä on, auta minut rannalle”, puhisin alistuneena kohtalooni ja Zoe näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä. Pian hän olikin jo kiskonut minut rantahietikolle, ja ennen kuin ehdin edes ajatella kiittämistä hän oli jo kadonnut aaltoihin.
”Et sinä edes ole kovin hyvännäköinen”, mutisin, vaikka tiesinkin ettei hän enää mitenkään voinut kuulla minua. Miksi alitajuntani niin usein piinasi minua Abigaililla, Zoella ja muillakin tytöillä joista olin joskus pitänyt? Tulisinko vielä joskus näkemään sellaista painajaista, jossa he kaikki hyökkäisivät joukolla kimppuuni?

Vetäydyin edemmäs rantahietikolla, jotteivät aallot hipoisi jalkojani ja hankaloittaisi keskittymistäni koko ajan. Huomasin olevani kotiamme lähimmällä rannalla, jossa ei nyt kuitenkaan kutsuvan kesäisestä säästä huolimatta ollut ketään muita. No, parempi vain minulle. Hetken mietittyäni tajusin, etten muistanut lainkaan mitä ohjeita olin saanut tähän tilanteeseen – vai oliko kirjassa edes mainittu, miten siihen niin kutsuttuun kollektiiviseen unitilaan oli mahdollista päästä. Totta kai koko homma kaatuisi nyt omaan ajattelemattomuuteeni. Päätin kuitenkin yrittää parhaani jopa ilman selkeitä toimintaohjeita – olinhan kuitenkin päässyt jo tähän pisteeseen. Enkä ainakaan toivottavasti voisi mitenkään aiheuttaa vahinkoa kenellekään vaikka yrittäisin mitä.

Päätin aloittaa vanhalla tutulla tavalla. Suljin silmäni ja ajattelin painottomuuden tunnetta ja tuulen pyörteilyä, ja tällä kertaa, kun en enää ollut veden syvyyksissä, se toimikin odotetulla tavalla. Huomasin ilokseni, että minusta oli tullut tässä aina vain parempi. Nyt minulla meni enää muutama keskittymisentäyteinen sekunti ja olin jo korkealla ilmassa. Katselin yhä kauemmas häipyvää rantaa ja yritin keksiä mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä.

Koska en muutakaan keksinyt, päätin jälleen kerran edetä tuttuun tyyliin. Olin ymmärtänyt, että tuulen mukana liikkuessa piti ajatella yleensä unen näkijää. Siinä olin kuitenkin Matildan tapauksessa jo kertaalleen surkeasti epäonnistunut ja lähes tukehtunut kuoliaaksi, joten päätin yrittää ajatella toista tietämääni yksityiskohtaa – koulumme musiikinluokkaa. Jos olin onnistunut tavoitteessani antaa vihjeitä Matildan alitajunnalle, hän näkisi parhaillaan siitä unta. En voinut myöskään olla varma siitä, nukkuiko Matilda ylipäätään sillä hetkellä, tai jos nukkui mahtoiko hän nähdä unta? Vasta silloin tajusin kuinka epätodennäköistä olisi, että hän näki juuri haluamaani unta tarkalleen sillä hetkellä. Nyt en kuitenkaan enää voisi vaihtaa suunnitelmaa.

En muistanut tuulen koskaan ennen kuljettaneen minua mukanaan yhtä kauan. Se oli kuitenkin ymmärrettävää, sillä käsittääkseni olin menossa johonkin tavallisen unimaailman ulkopuolelle. Yritin ajatella optimistisesti, että ainakin olin päässyt jo näin pitkälle. Miksi minua kuljetettaisiin näin kauan, jos lopputuloksena olisi jotain niiden tukehduttavien seinien kaltaista?

Hetken kuluttua aloin jo epäillä itseäni. Matka tuntui loputtomalta. Aloin hermoilla. Olisiko mahdollista päätyä unimaailmassa johonkin, mistä en koskaan enää pääsisi ulos? Vaikka järjellä ajatellen tiesinkin unen tapahtuvan ainoastaan omien aivojeni sisällä, unennäön hetkellä se tuntui aina yhtä todelliselta kuin valvemaailma enkä voinut olla ajattelematta kuinka helppoa sinne olisi eksyä.

Yhtäkkiä istuinkin jo pehmeällä teatterimaisella penkillä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ainakaan sillä kertaa en rysähtänyt päin mitään kovaa. Sitten tajusin missä olin. Musiikkiluokassa, ja vierelläni istui kuin istuikin Matilda. Mieleni olisi tehnyt hypätä ilmaan riemusta. Olin onnistunut!

”Mistä sinä oikein ilmestyit, Eleanor? Meinasit myöhästyä, koe alkaa ihan minä hetkenä hyvänsä”, Matilda supisi minulle, mutta minä hädin tuskin rekisteröin hänen sanojaan. Minä olin löytänyt tien Matildan uneen – tai no, ainakin osittain hänen uneensa.

”Anteeksi, minun piti... tuota... viedä Douglas omalle tunnilleen”, selitin hätäisesti jotain sanoakseni. Matildallakin oli jonkin verran tietoa ja kokemusta selkounista, joten minun olisi varottava vaikuttamasta liian epäilyttävältä. Minun olisi päästävä käsiksi Matildan tiedostamattomaan alitajuntaan, eikä se toimisi jos hän tietäisi olevansa unessa.
”Aika uhkarohkeaa toimintaa sinulta”, Matilda totesi. ”Yleensä olet koepäivinä aina luokassa ensimmäisten joukossa. Tiedäthän sinä, ettei neiti White enää avaa ovea kun tunti on alkanut.”

”Hiljaisuutta!” neiti Whiten selkeä ääni halkoi ilmaa, joten vältyin vastaamiselta tällä kertaa. ”Aloitamme kokeen aivan tuota pikaa, käynnistelen vain tämän tietokoneeni ensin.”

Tunnelma ja ympäristö olivat niin todentuntuiset, että minua alkoi hiukan pelottaa vaikka tiesinkin etten oikeasti joutuisi tekemään koetta. Matildan höpinät vieressäni eivät auttaneet asiaa yhtään.
”Oletko varmasti lukenut tarpeeksi? Minulla menevät aina Mozart ja Bethoven sekaisin keskenään, enkä meinaa ikinä muistaa kumpi on kumpi.”
”Joo, niin minullakin”, sanoin poissaolevasti. Samalla yritin kuumeisesti keksiä, miten saisin vihjeitä Matildan uniavaimesta. Ensinnäkin minun pitäisi saada Matilda johonkin muualle; luokkatila ei kannustanut kovin vapaaseen keskusteluun varsinkaan kun siellä oli alkamassa koe. En kuitenkaan osannut vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan unessa, joten en mitenkään saisi silkalla tahdonvoimallani neiti Whitea ilmoittamaan, että kokeessa työskenneltäisiin pareittain ympäri koulua. Kirosin jälleen kerran ajattelemattomuuttani. Miksen ollut suunnitellut tätä paremmin etukäteen? Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt selvittää asioita pidemmälle, esimerkiksi vierailla unikirjastossa useamman kerran, eikä käydä suoraan toimeen. Nyt sitä oli kuitenkin myöhäistä murehtia. Minun olisi vain improvisoitava – eihän se teatteritunneillakaan niin vaikeaa ollut. Ehkä minun pitäisi kuvitella olevani improvisaationäytelmässä, jota yleisö koko ajan henkeään haukkoen katseli. Minun täytyisi saada näytelmä tyydyttävään loppuratkaisuun jottei yleisö pettyisi minuun, ja sitä varten tarvitsisin nyt nopeaa ongelmanratkaisukykyä ja luovuutta.

[Larjus]

Enpä muista, että olisin ennen lukenut uniin keskittyvää fantasiaa, mutta vaihtelu virkistää ja tää on ainakin tähän mennessä ollut mielenkiintoinen! Tykkään siitä, miten tässä on käytännössä tosielämää vastaava maailma, sellainen hyvin tuttu itsellekin, mutta jossa sitten on pieniä yliluonnollisia elementtejä (jotka nekin näyttävät keskittyvän uniin). Selvä jako todellisen maailman ja unimaailman välillä toimii (ja paljon on ehtinyt itsellä herätä kysymyksiä ja mietteitä unimaailmasta/maailmoista). Vaikka unet ja niihin liittyvät salaisuudet ovat mielenkiintoisia, tarinaa ei mielestäni tuntuisi niin kokonaiselta, jos välissä ei olisi tosielämän tapahtumia (hahmoistakin saa paremmin irti, kun he elävät oikeaa elämäänsä eivätkä vain seikkaile unissa, joissa periaatteessa kaikki on mahdollista). Aiheeltaan, miljööltään ja tyyliltään tästä tulee vähän mieleen nuorten(fantasia)kirjallisuus, jota luin paljon nuorempana, ja kyllä välillä näin aikuisenakin, koska jokin sellaisissa tarinoissa viehättää yhä (ja tuntuu ihan nostalgiselta ja turvalliseltakin).

Oot luonut tähän paljon kivan erilaisia hahmoja, joista on ollut mukava lukea. Eniten kyllä kiinnostaa salaperäinen Alice Winchester, koska uskon hänen olleen sama Alice, joka oli Eleanorin unessakin. Siinä on pakko olla jokin yhteys. Luovan kirjoittamisen kurssille ilmestynyt uusi tyttökin herätti mielenkiintoni! Uskon nimittäin, että hän oli se ruskeahiuksinen tyttö merenneitounessa, ja jotenkin tuli sellainen tunne, että ehkäpä hänelläkin on taito matkata toisten uniin... Mutta onko hänellä sitten uniavaimet Eleanorin uniin, ja mitä kautta hän on ne saanut? (Sellainenkin ajatus kävi mielessäni, että onko hänelläkin jokin yhteys Alice Winchesteriin :0)

Kiinnostaa kyllä tietää, miten tämä tästä jatkuu! Millä tavalla kaikkiin päässäni pyöriviin kysymyksiin lopulta vastataankaan

[Uniprinsessa]

Larjus: Kiitos kommentista, se ilahdutti erittäin paljon! Vähän mietin että onko tätä järkeä laittaa Kommenttikampanjaan jos sitä sitten päätyy lukemaan joku jota ei yhtään kiinnosta, mutta onneksi näin ei käynyt. Oli tosi kiinnostavaa kuulla minkälaiset asiat sua on jääneet tässä tekstissä pohdituttamaan ja voin kyllä luvata että näitä asioita tullaan tulevaisuudessa kyllä käsittelemään. Oon muuten täysin samaa mieltä tuosta että hahmoihin tutustumisessa auttaa tuo tosielämän kuvailu. Unissa kun voi tapahtua niin outoja asioita niin ei henkilöistä varmaan pelkästään niiden avulla syntyisi kovin selkeää kuvaa.

Tässä nyt kerron samalla että en ole varma saanko ensi keskiviikoksi lukua valmiiksi. Se on kyllä aloitettu mutta kirjoittaminen tyssäsi kun mulle tuli perjantaina migreeni joka ei ole vieläkään oikein lähtenyt pois. Yritän kyllä saada luvun kirjoitettua jos päänsärky kohta suvaitsisi loppua mutta en voi täysin varmasti luvata.

[Uniprinsessa]

Luku 11
Avaimen jäljillä

Luokan edessä opettajan tietokone käynnistyi yhtä tuskallisen hitaasti kuin yleensäkin. Minusta kyllä tuntui, että uni varmasti vielä pitkitti sitä, jotta odotus olisi mahdollisimman ahdistava. Tuijottaessani luokan etuosaa oma tietoisuuteni oli ajoittain vähällä kadota. Siitä minun olisi ehdottomasti pidettävä kiinni; jos minä unohtaisin olevani unessa, koko suunnitelmani olisi tuhoon tuomittu. Paitsi ettei minulla tästä eteenpäin ollut minkäänlaista suunnitelmaa, ei ainakaan vielä.

Viimein saimme käskyn ottaa kirjoitusvälineemme esiin. Muistin Matildan kertoneen, että heidän tulevassa kokeessaan oppilaiden pitäisi tunnistaa klassisia kappaleita korvakuulolta, ja oletin tämän olevan sellainen koe. Ja aivan totta, kun otin paperin edessäni olevalta pöydältä siinä oli siistissä vaakarivissä numeroituja vastauskenttiä.

Ei kulunut enää kauan ennen kuin neiti White aloitti kokeen. Koska en ollut keksinyt mitään keinoa saada Matildaa heti ulos luokasta, päätin odottaa suosiolla välituntiin ja toivoin kaikin voimin ettei Matilda heräisi ennen sitä.

Minulta meni muutaman kappaleen verran aikaa muistaa, että tämä koe ei tosiaankaan ollut todellinen ja että saatoin kirjoittaa paperiin ihan mitä hyvänsä. Vielä pari kappaletta myöhemmin ymmärsin, ettei minun edes tarvitsisi kirjoittaa jos en halunnut. Matildan aivot olivat selvästikin säilöneet hänen opiskelemansa tiedot hyvin. Olinhan minä itsekin käynyt viime vuonna saman kurssin, mutta nyt istuessani luokassa huomasin etten osannut nimetä enää kuin muutaman kappaleen. Ilmeisesti sen kurssin sisältö ei ollut oikein jäänyt mieleeni. Se ei ollut yllättävää; klassinen musiikki ei ollut koskaan ollut oikein minun juttuni. Päättelin kuitenkin, että nämä kappaleet varmasti olivat tosiaan niitä joita Matildan oli täytynyt opetella - ja jos ne olisivatkin olleet täysin Matildan aivojen keksintöä, hänen olisi pitänyt ehdottomasti ruveta saman tien säveltäjäksi. Ilmeisesti hän muisti myös unessa jokaisen niistä helposti, sillä lähes heti kunkin kappaleen alettua hän kuiskasi oman vastauksensa Janetille joka kirjoitti sen hänen puolestaan paperiin. Nyt kun koepaniikki oli ohi, luokkaympäristö klassisine musiikkeineen ja kahisevine papereineen oli oikeastaan aika rentouttava.

Koe tuntui kestävän ikuisesti ja minua alkoi joka minuutin jälkeen hermostuttaa yhä enemmän. Jokainen täällä viettämämme sekunti meni käytännössä hukkaan enkä voinut mitenkään tietää milloin Matilda heräisi. Saatoin myös olla vain kuvitellut istuneeni täällä tuntikausia. Oikeastihan en tiennyt kauanko koe oli jo kestänyt, sillä unissa ei ollut mitään kovin luotettavaa tapaa mitata ajan kulumista. Yritin olla vaikuttamatta liian levottomalta, mutta en tiennyt onnistuinko siinä. Toisaalta saattoihan hermostuneisuuden pistää myös silkan koejännityksen piikkiin.

Kun neiti White viimein sanoi seuraavan kappaleen olevan viimeinen, pystyin hädin tuskin estämään itseäni huokaisemasta helpotuksesta. Kun oppilaita vihdoin alkoi virrata luokasta käytävään, tartuin Matildaan mahdollisimman nopeasti ja aloin kiskoa häntä ulos luokasta.
”Vihdoinkin ruokatauko”, Matilda huokaisi kiiruhtaessamme käytävää pitkin. Se sopi minulle täydellisesti. Ruokatunti oli pidempi kuin normaali välitunti, joten jos Matilda pysyisi unessa koko sen ajan ehtisin hyvin koluta hänen alitajuntaansa. Vaikka eihän minulla kyllä vieläkään ollut mitään hajua miten sen pystyisin tekemään.

”Matilda!” huudahti kimeä ääni takanamme. Käännyin ja näin Matildan äidin, Clarissan, seisovan takanamme tuiman näköisenä. Voi ei, ajattelin. Tämä tästä nyt puuttuikin. Koska tämä uni oli käsittääkseni meidän molempien alitajuntojen yhteistä tuotosta, totta kai Matildan äiti ilmestyi paikalle juuri nyt.
”Äiti! Miksi olet täällä? Onko sattunut jotakin?” Matilda kysyi ja vaikutti aidosti huolestuneelta. Ymmärsin miksi. Hänen äitinsä ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut tyttärensä asioista, joten hänen ilmestymisensä tänne ihmetytti varmasti Matildaa joka ei tiennyt näkevänsä unta. Oikeastaanhan hänen vanhempansa inhosivat sitä, että olivat joutuneet ottamaan tyttärensä taas kotiin ja laittamaan hänet lähikouluun, ja siinäkin oli yksi lisäsyy tilanteen outoudelle – siis jos se olisi tapahtunut oikeasti. Miksi Matildan äiti tulisi koululle, kun koitti muutenkin välttää tyttärensä kanssa nähdyksi tulemista? Minun olisi keksittävä jotain ja päästävä rouva Everettistä eroon ennen kuin Matilda alkaisi epäillä olevansa unessa. Muut oppilaat käytävällä vain kävelivät ohi tyhjyyteen tuijottaen, ikään kuin eivät olisi nähneetkään koko kohtausta.

”Ei, mitään ei ole tapahtunut. Tulin vain varmistamaan että olet pukeutunut riittävän siististi. Jos olisit normaali ikäisesi tyttö, minun ei tarvitsisi miettiä moista lainkaan. Ei ihme ettei sinulla ole paljonkaan ystäviä kun olet aina tuon näköisenä liikenteessä”, Clarissa pauhasi itselleen hyvin epätyypillisen kovalla äänellä. Hänen puheissaan ei ollut mitään järkeä; Matildalla oli yllään koulupuku, kuten kaikilla muillakin oppilailla. Eihän hän ollut itse valinnut asuaan. Matilda oli kyllä kertonut näkevänsä usein unia, joissa hänen äitinsä haukkui häntä, mutta oli ihan eri asia kuulla siitä häneltä kuin todistaa sitä omien silmieni edessä. Matilda oli usein myös kertonut, että tällaisissa toistuvissa painajaisissa hän yleensä jossakin vaiheessa huomasi näkevänsä unta. Niinhän minullekin kävi tulvaunieni kanssa.

Pääni löi tyhjää. Lopulta tein ainoan asian, mikä mieleeni sattui sillä hetkellä juolahtamaan. Yritin heilauttaa kättäni Clarissan suuntaan ja vain yksinkertaisesti kadottaa hänet, niin kuin usein omissa unissani tein kutsumattomille vieraille. Se ei tällä kertaa kuitenkaan toiminut.
”Mitä sinä siinä huidot?” Clarissa vain ärähti ja kääntyi taas tyttärensä puoleen. Matilda oli jämähtänyt paikoilleen eikä ilmeisesti kyennyt sanomaan mitään tai edes liikahtamaan. Minun kävi häntä sääliksi, mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitä. Irrotin varovasti Matildan otteen käsivarrestani, mutta hän ei edes tuntunut huomaavan sitä. Ryntäsin nurkan taakse rouva Everettin rasittava ääni yhä korvissani kaikuen. Kaikki koulun muut äänet, kuten ohi kävelevien opettajien askeleet ja oppilaiden puheensorina, olivat lakanneet eikä mitään muuta kuulunut kuin Matildan äidin puhe.

Suljin silmäni ja kuvittelin Matildan isän - kookkaan, silmälasipäisen ja viiksekkään miehen jolla oli kotonakin aina puku päällä. Luojan kiitos muodonmuutos onnistui jopa tässä hämmentävässä unimaailman välitilassa ilman ongelmia. Muuten olisin ollut pulassa, sillä tämä oli viimeinen keino Matildan äidin hävittämiseen jonka keksin. Hetken päästä marssin takaisin käytävälle Matildan ja hänen äitinsä eteen kravatti ojennuksessa ja puvunkengät koulun lattialla kopisten.

”Daniel, miksi sinä olet täällä? Sinunhan pitäisi olla töissä”, Clarissa kummasteli ja näytti unohtaneen tyttärensä hetkeksi kokonaan.
”Saimme viime hetken kutsun eräisiin juhliin”, vastasin Matildan isän möreällä äänellä. ”Minä luulen että siellä saattaa olla kuninkaallisiakin. Tule nyt ettemme myöhästy!”
Matildan äidin silmät laajenivat jättimäisiksi ja hän näytti siltä että saattaisi kohta pyörtyä.
”Kuninkaallisia?” hän kiljahti onnessaan.
”Niin juuri, ala tulla nyt jo”, sanoin kärsimättömänä ja tartuin häntä käsikynkästä. Koska olimme unessa, pystyimme liikkumaan huomattavasti todellisuutta nopeammin ja pian olimmekin jo koulun ovilla.
”Mene odottamaan portille, minä unohdin... nenäliinani sisälle”, keksin kiireesti ja jätin Matildan äidin pihalle seisomaan kuin nallin kalliolle. Toivoin että hän haihtuisi pian itsekseen pois eikä palaisi enää, hänhän oli alunperinkin vain Matildan mielikuvituksen tuotosta.

Muutuin heti sisälle päästyäni takaisin itsekseni ja palasin Matildan luo. Tyttö oli ilmeisesti jo täysin unohtanut äskeisen välikohtauksen, sillä hän näytti tyyneltä ja iloiselta.
”Mihin sinä oikein katosit?” hän kysyi pysähtyessäni hänen vierelleen.
”Kävin vain vessassa”, mutisin ja vein häntä kohti tyhjän luokkahuoneen ovea.
”Minulla on vähän pää kipeä, joten voidaanko istua täällä hetki? Minusta tuntuu että kaipaan nyt hiukan hiljaisuutta tuon käytävän metelin ja sen... aika haastavan kokeen jälkeen”, jatkoin avatessani oven ja ohjatessani Matildan sisään.
”Ai haastavanko? Minusta se oli tosi helppo”, Matilda selitti hymyillen. ”Minä kyllä kuuntelin ne kaikki biisit eilen varmaan sataan kertaan läpi, että se helppous saattaa toki johtua siitäkin. Hetkinen... Eleanor, miksi sinä muuten olit siellä? Ethän sinä edes ollut sillä kurssilla jonka koe tuo oli.”

Hemmetti. Pitikö Matildan muistaa tosielämänkin tapahtumat niin hyvin unissaan? Juurihan olin selvittänyt yhden potentiaalisen katastrofin ja nyt hän jo kyseenalaisti minua ja aiheutti lisää päänvaivaa.
”Minä en ollut ihan tyytyväinen omaan tulokseeni sen kurssin kokeesta”, keksin nopeasti. ”Minä kävin sen jo jokin aika sitten, mutta en halunnut vielä silloin uusia sitä. Nyt kuitenkin päätin yrittää kun sinäkin olit siellä ja neiti White suostui antamaan minun uusia näin jälkikäteen.”

Matilda näytti onnekseni tyytyvän vastaukseeni eikä kysellyt enempää, vaikka tosielämässä hän olisi varmasti jatkanut kyseenalaistusta. Unissahan kaikenlaisia lentäviä norsuja piti usein tavallisina ja ne saattoi ohittaa korkeintaan pienellä hämmentyneisyydellä joka kuitenkin unohtui aina melkein heti kun huomio kiinnittyi taas muualle.

Toivoin todella, ettei kenenkään alitajunta enää järjestäisi ikäviä yllätyksiä, sillä olin saanut niistä jo yhden unen ajaksi tarpeekseni. Ehkä voisin lisätä selvitettävien asioiden joukkoon kysymyksen siitä, miten voisin muiden unissa estää heidän alitajuntansa järjestämät epämiellyttävät tilanteet. Harmi ettei unissa voinut tehdä pysyviä muistiinpanoja, joita voisi tarkastella valvemaailmassakin. En varmasti muistaisi näitä ajatuksia tarkasti enää herätessäni. Nyt halusin vain istua tässä kahdestaan Matildan kanssa ja selvittää hänen uniavaimensa. Kunpa vain olisin tiennyt mitä minun tulisi tehdä.

Yritin muistella mitä olin lukenut uniavaimista siinä paikassa, jossa olin muutama yö sitten vieraillut. En muistanut lukeneeni mitään muuta kuin että uniavainta tarvitaan toisen henkilön uneen pääsemiseen ja että sen saisi selvitettyä kohteen alitajunnalta jaetussa unessa. Kirjassa ei oltu annettu minkäänlaisia vihjeitä siitä, miten uniavainta kannattaisi etsiä tai millainen se voisi olla. Oliko se joku konkreettinen avain, joka minun pitäisi löytää? Vai pitäisikö Matildan jotenkin kutsua minut uneensa?

Olin istunut hiljaa jo ties kuinka kauan. Matilda ei ollut sanonut mitään, joten hän varmaankin ajatteli hiljaisuuteni johtuvan vain päänsärystä. Olin niin uppoutunut mietteisiini, etten hetkeen edes tajunnut puhuvani.
”Kuvittele, että joutuisit nyt lähtemään pitkälle matkalle etkä tietäisi milloin pääsisit taas kotiin. Saisit ottaa mukaan vain yhden esineen, kaikkein rakkaimman omaisuutesi. Minkä esineen ottaisit mukaasi?”
Sanat tulivat suustani ikään kuin automaattisesti, kuin joku muu olisi sanonut ne puolestani. Minä en ollut aikonut sanoa mitään, mutta olin silti puhunut. Onneksi Matilda ei nähnyt kasvojani, sillä ilmeeni mahtoi olla sillä hetkellä melko järkyttynyt ja se olisi pilannut seesteisen tunnelman täysin aiheuttaen vain entistä enemmän epäilyksiä.
”Miksi sinä tuollaista kysyt?” ystäväni sanoi huvittuneen näköisenä. ”Onko tämä joku tutustumisleikki tai jotain? Kyllähän sinä tunnet minut jo ihan tarpeeksi hyvin.”

Silloin muistin missä olin kuullut nuo sanat aiemmin. Puutarhaunessa, jossa Alice-niminen nainen oli esittänyt tuon täsmälleen saman kysymyksen ystävälleen, joka oli reagoinut melko samalla tavalla kuin Matilda nyt. Sitten Alice oli ottanut toiselta naiselta sen kummallisen hopeisena hohtaneen päiväkirjan. Sen jälkeen oli tapahtunut jotakin sekavaa ja uni oli loppunut yhtäkkiä. Olisiko mahdollista, että siinä unessa minulle oli näytetty miten uniavaimen voisi käytännössä saada haltuunsa?

[Larjus]

En tiedä pitäiskö jopa vähän sääliä Matildaa, kun näkee kokeesta unta! Hänen aivonsa ovat selvästi nyt keskittyneet siitä selviämiseen, kun se tulee uniinkin asti (ja ihan "kunnollisena" eikä niin, että arvuuteltavat biisit olisivat luokkaa Hevisaurus, tai että koko luokka räjähtää kesken kokeen ). Joskus on kyllä itsekin nähnyt unta koulujutuista tai ylipäätään jotain muita "tylsiä" unia. Kouluun ilmestynyt äiti kyllä oli jotain erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Onneksi hänestäkin päästiin lopulta eroon niin että uni pääsi jatkumaan Eleanorin haluamalla tavalla.

Matilda oli kyllä kertonut näkevänsä usein unia, joissa hänen äitinsä haukkui häntä,

Tuollainen on kyllä kamalaa Ei vanhempien kuuluisi haukkua lapsiaan.

Sanat tulivat suustani ikään kuin automaattisesti, kuin joku muu olisi sanonut ne puolestani. Minä en ollut aikonut sanoa mitään, mutta olin silti puhunut.

Uuuu, jännää, että noin kävi. Ja varsinkin vielä kun Eleanor oli nähnyt unessa aiemmin niin käyvän eri henkilöiden kohdalla. Mietin, että olisikohan Alicen unessa saama päiväkirja olla tämän ystävän uniavain tai ainakin keino sen löytämiseksi 🤔 Jotenkin se kyllä varmasti liittyy asiaan. Mutta miksi oli kuin joku olisi puhunut Eleanorin suulla tämän puolesta? Voisko olla vielä joku, joka ohjaileekin häntä? Pohdin myös aina vain entistä enemmän yhteyttä Eleanorin ja Alicen välillä. Saas nähdä, minkälaisia vastauksia onkaan vielä luvassa...

[Uniprinsessa]

Larjus: Itekin nään jatkuvasti tollasia ns. tylsiä unia, just pari yötä sitten näin unta yo-kirjotuksista ja herätessäni luulin yhden kamalan hetken ajan että mulla on vielä tänä keväänä kirjotuksia ja että nimenomaan historian koetta olin menossa uusimaan. No mutta positiivista kai tässäkin tarinassa lopulta on se että hetken päästä tajusin että tosiaan valmistuin lukiosta jo viime kesänä ja voi sitä helpotuksen määrää

Muakin tosiaan kiinnostaa vastaukset muutamiin sun esittämistä kysymyksistä, nimittäin kaikkia en oo vielä ihan kokonaan itsekään suunnitellut.

[Uniprinsessa]

Luku 12
Urkkimista

”Kerro nyt vaan mitä ottaisit”, sanoin yrittäen tavoitella samanlaista rentoa jutustelutyyliä kuin Alicella oli ollut.
”Mihin sinä sitä tietoa tarvitset?” Matilda intti, mutta näin hänen miettiväisestä ilmeestään että hän vain pelasi aikaa. Todellisuudessa hän selvästikin pohti kiivaasti mitä vastaisi.
”Kerron kohta, kunhan nyt ensin vastaat kysymykseen”, sanoin, vaikka todellisuudessa minulla ei ollut aikomustakaan kertoa Matildalle todellisia pyrkimyksiäni. Toivoin kuitenkin että unessa hän unohtaisi nopeasti minun edes luvanneen tehdä niin ja keskittyisi täysin oman vastauksensa valitsemiseen.

”Tämä on joku psykologinen testi, eikö olekin? Kertooko vastaukseni jotakin syvimmästä olemuksestani?” Matilda jatkoi vitsailuaan.
”No tavallaan kyllä”, sanoin täysin totuudenmukaisesti. Kaipa tätä voisi jonkinlaisena psykologisena testinä pitää. Mieleeni juolahti, että entä jos Matilda vastaisi jotakin raivostuttavan käytännöllistä, kuten vaikka että ottaisi hammasharjan. Voisikohan jonkun tyypin uniavain olla hammasharja? Matilda oli kyllä aina ollut luova haaveilija, joten en uskonut hänen sortuvan sellaiseen.

”Hmmm...” Matilda hymisi ajatuksissaan. Ainakin hän näytti siltä, että tosissaan mietti vastausta eikä aikonut sanoa ensimmäistä mieleensä tullutta asiaa – kuten hammasharjaa. Se oli erittäin hyvä merkki minun tarkoitusperiäni ajatellen.

”Tämä kuulostaa ehkä aika tyhmältä, mutta... minä ottaisin varmaan yhden tiimalasin”, Matilda sanoi hiukan ujosti.
”Minkä tiimalasin?” kysyin kiinnostuneena.
”No... sellaisen jota käytimme vanhassa koulussamme ystävieni kanssa, kun pelasimme erilaisia arvailuleikkejä, sanapelejä ja sellaisia. Se on minulla aina mukana, koska se muistuttaa minua Pinegroven koulusta”, Matilda kertoi. Tätä en ollut tiennyt, tai en ainakaan muistanut koskaan aiemmin kuulleeni tästä. Matildan vaivautuneesta ilmeestä päätellen hän tuntui pitävän asiaa jotenkin nolona, vaikkei se minun mielestäni sitä todellakaan ollut – päinvastoin. Oli jotenkin kaunis ajatus, että Matildalla oli jokin muistoesine rakkaasta vanhasta koulustaan jota hän saattoi kantaa mukanaan joka paikkaan.

”Onko sinulla se mukanasi?” jatkoin kyselyä tutulla kaavalla, jota olin nähnyt Alicen aiemmassa unessa käyttävän.
”Tietysti. Se kulkee minun laukussani aina”, Matilda sanoi hymyillen surumielisesti. ”Siitä saan lohtua aina tarvittaessa.”
”Saisinko nähdä sen?” kysyin hiljaa ja Matilda alkoi oitis kaivaa koululaukkuaan. Minua alkoi kalvaa syyllisyys kun katselin Matildaa, joka luottavaisena kaivoi rakkainta esinettään laukustaan eikä arvannutkaan mihin minä sitä tulisin käyttämään. Minusta tuntui myös hiukan pahalta, että olin onkinut häneltä salaisuuden jota hän ei tietoisesti ollut halunnut minulle valvemaailmassa kertoa. Yritin kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että olin heti kykyni löydettyäni päättänyt olla käyttämättä kenenkään uniavainta ikinä mihinkään pahaan tai ilkeään. Minun oli vain pakko saada lisää tietoa unimaailman toiminnasta ja muiden uniin pääsystä, eikä se onnistuisi ilman koehenkilöä.

”Tässä se on”, Matilda sanoi näyttäessään minulle pientä esinettä, jonka oli juuri vetänyt esille laukustaan. Se oli täysin tavallinen pieni muovinen tiimalasi, jossa ei olisi ollut mitään erikoista jos sillä ei olisi ollut Matildalle niin suurta tunnearvoa.
”Miten te muuten pystyitte käyttämään sitä?” tajusin yhtäkkiä kysyä. ”Siis jos te olitte kaikki sokeita niin miten tiesitte milloin se on valunut loppuun?”
”Kyllä meillä yleensä oli mukana muutama heikkonäköinenkin jotka näkivät tiimalasin. Mutta pystyi tätä käyttämään muutenkin”, Matilda selitti silminnähden innostuneena. ”Tämän sisällä on helmiä ja reikälevy, joka päästää vain muutaman helmen valumaan kerralla läpi. Sen rakensi meille eräs koulumme käsityönopettajista. Kuuntele!”
Matilda asetti tiimalasin pystyyn edessämme olevalle pöydälle ja siitä alkoi heti kuulua hiljaista ratinaa kun helmet valuivat tiimalasin läpi.
”Vau!” huudahdin haltioituneena. ”Ihan loistava idea.”

”Saanko tunnustella sitä?” kysyin varovasti, kun olimme hetken vain kuunnelleet hiljaisuudessa tiimalasin hypnoottista valumista. Se oli niin rauhoittavaa, että olin jo vähällä unohtaa tavoitteeni ja vajota tiedottomaan uneen. Sitten muistin että minun pitäisi ilmeisesti tarttua esineeseen saadakseni sen muuttumaan uniavaimeksi – tai niin Alice oli ainakin tehnyt. Kuka tahansa muu olisi saattanut hämmentyä pyynnöstäni tunnustella esinettä, mutta ei Matilda. Hänelle itselleenkin tuntoaisti oli erittäin tärkeä ja hän halusi aina tunnustella uusia esineitä, joten hänen seurassaan minäkin saatoin tehdä niin. Matilda ojensi tiimalasin minulle ja tartuin siihen epäröimättä.

Ehdin hädin tuskin tarttua esineeseen kun se alkoi lämmetä käsissäni, väristä hennosti ja hohtaa hopeisena aivan kuten Alicen ystävän päiväkirjakin oli tehnyt. Tunsin tiimalasin värinän joka puolella kehoani. En voinut pidätellä ihastuksen huokaustani. Tämä oli ihanan taianomaista, aivan kuin satua.
”Mitä nyt?” Matildan kysyvä ääni oli viimeinen asia jonka kuulin ennen kuin heräsin.

**********

”Miten se sinun kemian esitelmäsi meni?” Matilda kysyi heti istuessani pöytään hänen, Susanin ja Janetin seuraksi. Susanilla ei useinkaan ollut yhteisiä lounastunteja kanssamme, mutta silloin kun oli hän vietti ne mielellään seurassamme.
”Ihan hyvin kai”, vastasin hiukan alakuloisesti. ”Tai sitä mieltä minä ainakin olen. En sitten tiedä mitä herra Davies ajattelee asiasta.”
Susan nauroi kovaäänisesti. Hänen kykynsä lukea ihmisiä ei ollut erityisen hyvä, mitä välillä arvostin kun en halunnut joutua kyselyjen kohteeksi. Matilda ei kuitenkaan nauranut. Hän huomasi että olin normaalia sulkeutuneempi.

”Onko joku hätänä, Eleanor?” hän kysyi huolestuneena.
”Ei ole. On vain vähän huono päivä”, kerroin totuudenmukaisesti – ainakin lähes. ”Minulla oli äsken latinaa enkä ymmärtänyt siitä mitään, yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikka hepreaa. Ja vieläpä nuo kamalat kasvispihvit... minä tulen olemaan nälkäkuoleman partaalla kun pääsen kotiin. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa illalla teatteritreenitkin.”

Todellisuudessa kaikkien näiden asioiden lisäksi minua stressasi edelleen myös viimeöinen kohtaaminen Matildan kanssa. Vaikka kuinka yritin asioita itselleni selittää, en päässyt eroon tunteesta että olin tehnyt jotakin todella väärää ja erittäin sopimatonta, nimittäin rikkonut Matildan yksityisyyttä pahan kerran. Enkä ollut edes varma olinko saavuttanut sillä mitään; epäilin että olin ehkä selvittänyt onnistuneesti Matildan uniavaimen, mutta sen voisin varmistaa vain kokeilemalla sitä käytännössä. En sitä paitsi edes tiennyt miten uniavainta pitäisi käyttää.

”Janet menee ensi tunnilla kauppaan ostamaan minulle evääksi patongin. Hän voi varmaan tuoda sinullekin jotain jos haluat”, Matilda tarjosi ja minä hyväksyin tarjouksen kiitollisena. Etsin lompakostani Janetille rahaa jatkaessamme keskustelua.
”Oletko sinä jo aloittanut sen Oliver Twistin lukemisen?” Susan kysäisi minulta hetken päästä.
”No en”, vastasin hiukan kauhistuen. ”On ollut niin paljon muuta, kuten esimerkiksi se kemian juttu. Olen unohtanut sen ihan täysin. Alex varmaan nirhaa minut illalla.”
”Eikä nirhaa”, Susan totesi. ”Näin hänet aamulla koulun pihalla ja kysyin mitä me teemme tänään. Hän sanoi että teemme vain joitakin improvisaatio- ja esiintymisharjoituksia, sillä kaikilla on nyt niin kiire koulussa ettei juuri kukaan ole ehtinyt aloittaa näytelmään valmistautumista.”
Tämän kuuleminen helpotti minua huomattavasti. Ainakin jokin asia onnistuisi tänään, sillä minä rakastin erilaisia harjoitteita joita teimme teatteriryhmän kanssa. Yritin painaa mieleeni, että pitäisi tosiaankin aloittaa sen kirjan lukeminen myöhemmin viikolla.

”Arvatkaa mitä minä muistin juuri!” Matilda huudahti hetken hiljaisuuden jälkeen.
”No?” kysyin kiinnostuneena. Olin ottanut sinä päivänä lounaalla pelkkää salaattia joten olin jo syönyt annokseni loppuun. Kellon mukaan minulla olisi vielä vartti aikaa ennen seuraavan tunnin alkua, joten voisin hyvin jäädä vielä hetkeksi seurustelemaan ystävieni kanssa.
”Minä näin viime yönä unta että äitini ilmestyi tänne koululle jotain keuhkoamaan. Sitten isä tuli ja vei hänet joihinkin kuninkaallisten juhliin.”
Vai sellaista. Toivoin ettei hän muistaisi unesta muuta, varsinkaan käymäämme keskustelua hänen tiimalasistaan.
”No johan on markkinat”, Susan tuhahti. ”Sinä saat varmasti katsella häntä kotonakin ihan riittävästi. Pitääkö hänen tulla vielä pilaamaan unesikin?”

Päätin sittenkin poistua paikalta sillä hetkellä. Minun läsnäoloni saattaisi herättää Matildassa lisää sellaisia muistoja unesta joita en halunnut hänen muistavan.
”Minä lähden nyt tunnille”, tiedotin muille pöydässä istujille. ”Unohdin kirjani kaappiin ja minun täytyy ehtiä vielä hakea se ennen kuin pitää olla luokassa.”'
Ennen kuin lähdin kuulin vielä Susanin sanovan sarkastisen pirteällä äänellä: ”No jos ei filosofian tunti piristä Eleanoria niin ei sitten mikään.”
Minä tuhahdin. En todellakaan olisi kaivannut enää yhtään enempää ajatuksia jotka saivat pääni pyörälle. Niiltä ei kuitenkaan valitettavasti filosofian tunnilla milläänvoisi välttyä.

***************

Äiti oli tavallisesta poiketen kotona kun tulin sinä iltapäivänä koulusta. Kello oli jo lähes neljä enkä olisi halunnut muuta kuin mennä puoleksitoista tunniksi omaan sänkyyni lepuuttamaan silmiäni ja kuuntelemaan kirjaa ennen kuudelta alkavia teatteriharjoituksia. Minulla oli ollut niin huono päivä, että äidin ylitsevuotavan iloisen ilmeen näkeminen ensimmäisenä ovesta astuttuani lähinnä suututti minua sen sijaan että olisi piristänyt.

”Hei Victoria!” äiti huudahti korvasta korvaan hymyillen ja ryntäsi halaamaan minua sillä sekunnilla kun olin saanut reppuni laskettua eteisen lattialle.
”Onko jokin hätänä?” hän kysyi sitten lähes samaan hengenvetoon ilmeisesti nähtyään happaman ilmeeni.
”Ei mitään erikoista”, mutisin. ”Huono päivä koulussa vain.”
”Ai jaa, no sepä harmillista kuulla”, äiti sanoi, mutta hänen onnellinen ilmeensä ei muuttunut miksikään. ”Mutta minulla on sinulle uutisia jotka varmasti saavat sinut hyvälle tuulelle.”
Huokaisin alistuneesti. Ilmeisesti en pääsisi lepäämään vielä ainakaan hetkeen.

”Tule syömään suklaakakkua”, äiti touhotti kipittäessään edelläni keittiöön. ”Douglas meni koulusta suoraan jalkapalloharjoituksiin, joten hän saa oman palansa illalla. Herkutellaan me tytöt nyt vain kahdestaan.”
Mikä ihme äitiin oli mennyt? Tällainen käytös ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Keittiöön astuessani näin, että hän tosiaankin oli hankkinut suuren suklaakakun eräästä lähialueen leipomosta. Silloin muistin pienen omantunnon pistoksen tuntien, etten ollut vienyt Matildaa teelle ainakaan viikkoon sillä olin ollut niin kiireinen koulun, teatterin ja kaiken maailman unien kanssa. Päätin korjata tilanteen mahdollisimman pian.

”Arvaa mitä!” äiti kiljaisi heti nostettuaan palan kakkua omalle lautaselleen. Minua hymyilytti. Hänellä oli selvästikin jotakin niin hienoa kerrottavaa, ettei enää pystynyt pitämään sitä sisällään.
”Laura ja Dennis saavat syksyllä vauvan!”

Tajusin sillä hetkellä täysin miksi äiti oli niin poissa tolaltaan ilosta. Hän oli odottanut tätä malttamattomana siitä asti kun Laura oli teininä löytänyt ensimmäisen poikaystävänsä. Kun olin ollut nuorempi hänellä oli ollut samanlaisia toiveita myös minun tulevaisuuteni suhteen, mutta ne toiveet olin romuttanut esittämällä selkeästi oman mielipiteeni asiasta – en aikonut ikinä hankkia lapsia, aivan sama kuinka paljon äiti sitä toivoi. Lauran ja Dennisin kihlautumisen myötä paineet olivat kuitenkin lopullisesti siirtyneet minusta isosiskooni, ja nyt äiti oli vihdoin saanut haluamansa.

”Sehän on ihanaa!” sanoin jo itsekin hymyillen. Uutiset olivat tosiaan piristäneet minua ainakin vähäsen.
”Eikö olekin, se on aivan täydellistä! Laura valmistuu kesällä, joten opinnotkin ovat vauvan syntyessä jo poissa tieltä. Ja hän kun niin kovasti rakastaa lapsia!” äiti intoili. Se oli totta, siksi Laura opiskelikin parhaillaan opettajaksi.

Otin lisää kakkua ja tulin siihen tulokseen, että sänky ja äänikirja todennäköisesti jäisivät sillä kertaa pelkiksi haaveiksi.

[Larjus]

Muakin tosiaan kiinnostaa vastaukset muutamiin sun esittämistä kysymyksistä, nimittäin kaikkia en oo vielä ihan kokonaan itsekään suunnitellut.

Se on hauskaa kirjoittaessa, kun aina ei itsekään tiedä, mihin suuntaan hahmot tarinaa johdattavat Tsemppiä kirjoittamiseen ja ideointiin!

Mieleeni juolahti, että entä jos Matilda vastaisi jotakin raivostuttavan käytännöllistä, kuten vaikka että ottaisi hammasharjan. Voisikohan jonkun tyypin uniavain olla hammasharja?

Sehän oliskin voinut olla ihan kiintoinen twisti Mutta kyllä tiimalasi oli paljon persoonallisempi vastaus, ja kiva yksityiskohta/nippelitietoa Matildasta ja tämän elämästä noin muutenkin. Ja kyllä se selvästikin on hänen uniavaimensa, kun alkoi hohtaa hopeisena. Kiinnostaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä Eleanor aikoo tehdä, ja miten uniavainta käytetään noin ylipäätään.

Ja että vauvauutisia, hmmm... En voi olla miettimättä, onko asia kovinkin merkittävä juonen kannalta (vai onko se vain yksi tarinan taustalla tapahtuva asia johon mä heti tartun liikaa ). Ainakaan Eleanoriin ei pitäisi enää kohdistua lapsenlapsitoiveita. (Vähäks kans alkoi tehdä mieli suklaakakkua! Harmi kun mulla ei ole.)

[Uniprinsessa]

Larjus: Joo se on ihanaa huomata miten kirjoittaessa jotkut asiat jotka on vasta vähän aikaa sitten olleet täysin pimennossa itsellekin alkaa selkiytyä. Toki olen joitain juttuja etukäteen suunnitellutkin mutta osassa asioista luotan siihen että keksin kyllä jotain sitten kun sen aika tulee. Ja se on kyllä aina vaarana että jos lukee tekstiä jossa herkutellaan niin itsellekin tulee herkkuhimo  Kiitos jälleen kommentista, ne ilahduttavat mua aina suuresti.

---------------
Luku 13
Pimeitä unia

Alexia ei taaskaan näkynyt astuessani sisään koulun auditorioon. Hän oli mahtava ohjaaja, mutta yksi hänen huonoista puolistaan oli epäilemättä hänen taipumuksensa menettää ajantaju aina silloin kun hän teki jotain mistä piti, esimerkiksi suunnitteli ryhmän tapaamisia tai jutteli ystävilleen. Etsin vaistomaisesti katseellani Susania, jonka kanssa vietin yleensä luppoajan teatteriharjoituksissa. Häntäkään ei kuitenkaan näkynyt missään, mikä oli huomattavasti harvinaisempaa kuin Alexin myöhästely.

Joku heilautti minulle kättään oppilaiden joukosta selvästikin tarkoituksenaan kiinnittää huomioni. Käännyin katsomaan siihen suuntaan. Vilkuttaja oli se sama tyttö, jonka olin edellispäivänä nähnyt keskittyvän tiiviisti kirjoitustunnilla. Päätin mennä hänen luokseen, sillä Susan  ei ollut paikalla ja olin aina iloinen saadessani tutustua uusiin ihmisiin. Hän oli tietääkseni uusi koulussamme, enkä halunnut hänen kokevan oloaan yksinäiseksi ensimmäisinä päivinään.

”Hei Eleanor!” tyttö huudahti heti minun tultuani tarpeeksi lähelle.
”Ai, sinä tiedät nimeni”, sanoin hiukan hämmentyneenä, vaikkei siinä oikeastaan edes ollut mitään outoa. Minä olin suosittu puheenaihe koulumme oppilaiden keskuudessa, sillä monia sekä ihastutti että vihastutti se, miten avoimesti ja rohkeasti uskalsin olla oma itseni ja miten minua eivät muiden mielipiteet paljon hetkauttaneet. Mitähän tuokin tyttö oli minusta jo ehtinyt kuulla? No, tuskin ainakaan mitään erityisen kamalaa kun hän oli kerran ihan vartavasten seuraani hakeutunut.

”Joo, kuulin sen ohimennen jostakin eilen lounastauolla”, tyttö sanoi pirteästi. Samassa muistin, että olin nähnyt hänet pikaisesti unessani edellisyönä. Unen loppupuoli oli varastanut huomioni niin että olin melkein ehtinyt jo unohtaa sen merenneitounen jota näin aluksi. Tuo tyttö oli vilahtanut siinä ja sanonut jotakin sen päivän kirjoitustehtävästä. Nyt muistin sen niin elävästi, sillä hänen äänensä oli ollut unessa juuri sellainen kuin se oli silläkin hetkellä. En muistanut kuulleeni hänen sanovan mitään eilen, joten jäin pohtimaan mistä alitajuntani tiesi miltä hän kuulosti. Ehkä olin tiedostamattani kuullut hänen puhuvan vaikkapa käytävällä enkä vain ollut huomioinut asiaa sen kummemmin. Se tuntui todennäköiseltä, sillä hän ei lyhyen tuttavuutemme perusteella vaikuttanut olevan kovin ujoa sorttia.

”Minä olen Hazel”, tyttö esittäytyi hymyillen.
”Hauska tavata. Oletko sinä muuttanut jostain kaukaakin?” kysyin uteliaana. Koska harrastin teatteria kiinnitin usein huomiota pieniin yksityiskohtiin ihmisten käytöksessä, kuten esimerkiksi heidän puhetapaansa tai heidän käyttämiinsä sanoihin. Tämän tytön puhetyylissä oli jotakin mistä päättelin ettei hän todennäköisesti ollut kotoisin Lontoosta. Se myös muistutti minua etäisesti jostakin, vaikken heti saanutkaan päähäni mistä.

”Minä muutin tänne Lincolnshirestä perheeni kanssa. Äitini sai täältä töitä. Hän meni opettamaan englantia erääseen lähellä olevaan kouluun, ja sen lisäksi hän pääsi mukaan johonkin kuulemma erittäin tärkeän järjestön tai muun sellaisen johtamiseen”, Hazel selitti kohauttaen olkiaan sen näköisenä ettei oikein tiennyt mikä äidin töissä oli muka niin hienoa. Hänen jutusteluaan kuunnellessani ymmärsin yhtäkkiä mistä hänen puhetapansa minua muistutti ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää. Vuosia sitten draamatunnilla olimme harjoitelleet erilaisia aksentteja. Meillä oli ollut tehtävänä kuunnella radiokanavia eri puolilta Britanniaa ja yrittää sitten imitoida kuulemaamme. Se oli yksi ikimuistoisimmista ja hauskimmista asioista joita olin koulussa koskaan tehnyt.
”Mitä sinä virnuilet?” Hazel kysyi hämmentyneenä huomattuaan ilmeeni. En halunnut kertoa hänelle matkineeni hänen puhetapaansa juuri tämän samaisen ryhmän kanssa vuosia aiemmin, joten vaihdoin äkkiä puheenaihetta.
”Oletko sinä vanhassa koulussasi osallistunut näytelmän tekoon?” kysyin seuraavaksi.
”En, meillä kyllä oli draamaryhmä mutta silloin en pitänyt sitä lainkaan kiinnostavana. Nyt kuitenkin halusin kokeilla jotakin uutta kun aloitin muutenkin täällä vähän niin kuin kokonaan uuden elämän ja opinto-ohjaaja ehdotti että tämä olisi hyvä tapa saada uusia ystäviä”, hän kertoi innostuneen oloisena. Sen kuuleminen ilahdutti minua. Oli aina mukavaa kun uudet ihmiset innostuivat teatterista – jotkut kun tuntuivat pitävän sitä nolona nörttien harrastuksena meidänkin koulussamme.

”Mitäs täällä on meneillään?” kuin tyhjästä ilmestynyt Susan kysyi hengästyneenä. ”Minä kävin kotona päiväunille eikä kello soinut. Melkein myöhästyin! Onneksi Alexkaan ei ole vielä täällä.”
Silloin hän huomasi Hazelin ja tervehti tätä kiinnostuneen oloisena. Sitten hän iski silmää minulle erittäin vihjailevaan sävyyn.

”Mitä sinä oikein ilmeilet?” tuhahdin huvittuneena vaikka tiesinkin melko varmasti mitä Susanilla oli mielessään.
”Etkö sinä ole vielä kuullut millainen maine Eleanorilla on, Hazel?” Susan jatkoi kiusoitteluaan.
”En itse asiassa ole, mutta kuulisin siitä erittäin mielelläni”, Hazel totesi lähtien mukaan Susanin leikittelyyn. Minusta tilanne alkoi jo tuntua hiukan kiusalliselta, mutta onneksi Alex porhalsi touhukkaasti paikalle juuri sillä hetkellä ja pelasti minut Susanin jutuilta.

************ 

Savua oli kaikkialla. Sitä tuprusi ovien alta, seinien raoista ja jopa sisään ikkunoista, minkä ei olisi pitänyt olla edes mahdollista. Sen kitkerä haju täytti kaikkien nenät ja suut, mutta ketään ei silti tuntunut yskittävän. Koulun hälyttimet huusivat kuin viimeistä päivää ja korvissani soi.
”Olkaa rauhallisia, oppilaat! Älkää hötkyilkö!” neiti Jenningsin huuto kaikui luokassa mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta paniikissa juokseviin ja huutaviin oppilaisiin. Minut oli vallannut karmea, lamauttava pakokauhun tunne. Siinä missä monet luokkatovereistani rynnivät ympäriinsä kuin päättömät kanat, minä ja muutama muu – Matilda mukaan lukien – olimme jähmettyneet paikoillemme kuin patsaat, kykenemättöminä minkäänlaiseen liikkeeseen. Jostakin päin kuului rytinää. Se kuulosti aivan siltä kuin joku osa rakennusta olisi juuri sortunut. Pian olisimme kaikki mennyttä.

”Miten me päästään ulos täältä?” viereeni ilmestynyt kymmenvuotias Aiden Lee kimitti. Hänen ei olisi edes pitänyt olla kanssani samalla tunnilla. Meillä ei ollut koulussa muita yhteisiä tunteja kuin teatteri, ja koska neiti Jennings oli luokan edessä sen täytyi tarkoittaa että olimme joko englannin tai luovan kirjoittamisen tunnilla.

Hetkinen. Miten oli mahdollista etten minä tiennyt millä tunnilla olin ollut kun tulipalo syttyi? Siinä ei ollut mitään järkeä. Oliko savu täyttänyt jo aivonikin niin etten pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin pakoa?

Tai sitten tämä oli yksinkertaisesti pelkkää painajaista. Sellaista painajaista jota olin nähnyt ennenkin.

Hyppäsin pulpetille turvaan juoksevilta oppilailta. Nyt kun olin ymmärtänyt tilanteen, pakokauhu oli tiessään. Yritin ajatella savun hälvenevän, mutta siinä metelissä en pystynyt keskittymään riittävän tarkasti enkä onnistunut siinä. Sen sijaan onnistuin kuvittelemaan itselleni niin paksut kuulosuojaimet, etten enää kuullut palohälyttimiä tai huutavien ihmisten ääniä. Oli sekin jotain. Päätin vain pysähtyä hetkeksi ja rauhoittua kunnolla ennen kuin tekisin mitään muuta. Jos ryhtyisin mihinkään vielä puoliksi paniikin vallassa saattaisin päätyä aiheuttamaan jotain ei-toivottua. Huomasin myös, että kun minä rauhoituin myös savu alkoi hiljalleen hälvetä huoneesta tuulen mukana.

Myös tämä uni, kuten näkemäni tulvapainajaisetkin, oli traumaperäinen. Ensimmäisellä luokalla, ollessani vasta kuusivuotias, silloinen kouluni oli järjestänyt paloharjoituksen johon oli pyritty savukoneiden avulla tuomaan mahdollisimman paljon realistisuutta. Meitä nuorimpia oppilaita se oli kuitenkin pelottanut niin paljon etten minä ollut ainoa joka siitä oli nähnyt painajaisia vielä pitkään tapauksen jälkeenkin. Vanhemmat olivat nostaneet siitä sellaisen metelin ettei savukoneita oltu enää käytetty sen jälkeen.

Pääni selkiydyttyä hieman muistin Matildan mahdollisen uniavaimen, jota olin aikonut tänä yönä kokeilla. Olin toivonut unessa vain jotenkin tietäväni miten uniavain toimisi. Jouduin kuitenkin kokemaan sillä saralla pettymyksen. Päähäni ei ollut ilmestynyt sivuja lukemastani maagisesta ohjekirjasta eikä muutakaan ylimääräistä tietoa. Sehän olisi ollutkin aivan liian helppoa.

Suljin silmäni ja yhtäkkisessä itseluottamuksen puuskassa hyppäsin alas pulpetilta suoraan tuulen kannateltavaksi. Hetken aikaa ehdin pelätä että putoaisin päistikkaa lattialle ja satuttaisin itseni, mutta niin ei käynyt. Sekunnin murto-osassa tunsin taas nyt jo tutuksi tulleen pyörityksen ja kuulin korviahuumaavan huminan. Ainakin tämän minä osasin jo hyvin ja itsevarmuuteni kasvoi koko ajan.

Ehkä ovi Matildan uneen oli avautunut minulle silloin kun otin tiimalasin käteeni. Jospa se ei vaatisikaan mitään monimutkaisia rituaaleja tai muuta vaikeaa, ajattelin toiveikkaana. Päätin vain ajatella Matildan uneen pääsyä silläkin uhalla että päätyisin taas seinien tukehduttamaksi.

Olin hädin tuskin ehtinyt aloittaa Matildan ajattelemisen kun tunsin ikään kuin liukenevani uuteen paikkaan. Tajusin seisovani jossakin suuressa tilassa, jossa oli melusta päätellen paljon muitakin ihmisiä. Olinko Matildan unessa? No, jos olin niin koin sillä hetkellä erittäin suurta tyydytystä siitä että kerrankin jokin oli mennyt suunnitelmieni mukaan heti ensimmäisellä kerralla.

Paitsi ettei ihan täysin ollutkaan. Nimittäin kun avasin silmäni en nähnyt yhtään mitään. Tuntui aivan siltä kuin silmieni eteen olisi laskeutunut jonkinlainen näkymätön verho jonka läpi en nähnyt mitään muuta kuin hiukan ylhäältä päin tulevaa valoa. Joku törmäsi minuun takaapäin ja horjahdin päin jotakin kovaa. Äskeisessä tulipalounessa tuntemani pakokauhu alkoi salakavalasti hiipiä takaisin pintaan kun tunnustelin kasvojani tuntematta mitään outoa. Vaikka miten yritin sulkea ja aukoa silmiäni, näköni ei palautunut. Mikä minulla oikein oli?

Tunnustelin varovasti ympäristöäni. Lattia tuntui olevan tehty jonkinlaisista laatoista ja käsiini osui useita lokerikoita joissa oli puiset ovet. Ympäriltäni kuului puheensorinaa ja ovien pamahtelua. Olinko minä jonkinlaisessa pukukopissa?

Minua pelotti hiukan vähemmän nyt kun olin hahmottanut ympäristöstäni edes jotakin. En kuitenkaan uskaltaisi liikkua minnekään ennen kuin näköaistini palautuisi – kyllähän sen olisi pakko palautua ennen pitkää. Niin ainakin totisesti toivoin.
”Miksen minä näe mitään?” mutisin itsekseni. Itselleni puhuminen auttoi välillä minua selvittelemään ajatuksiani, mutta sillä hetkellä siitäkään ei ollut hyötyä. En tiennyt mitä odotin. Ehkä sitä, että uni jotenkin vastaisi epätoivoiseen kysymykseeni. Sen sijaan siihen vastasikin nuoren pojan nenäkäs ääni.
”No olisiko vaikka siksi että tämä on sokeainkoulu? Ei täällä kuulukaan nähdä.”
 
****************

Vasta herättyäni tajusin räväyttäneeni silmäni auki unimaailman lisäksi myös todellisuudessa yrittäessäni epätoivoisesti saada näköäni takaisin. Olin suunnattoman helpottunut pystyessäni jälleen katselemaan ympärilleni huoneessani. En ollut koskaan ajatellut että sokeus voisi olla noin kamalan ahdistavaa.

En vieläkään ymmärtänyt mikä oli mennyt vikaan. Miksi olin yhtäkkiä menettänyt näköni unessa? Uni oli toki ollut Matildan, mutta vaikka hän ei nähnytkään eikö minun näköni olisi kaiken järjen mukaan kuulunut toimia tavalliseen tapaan? Aamulla päätin alkaa listata paperille asioita joita minun täytyisi mennä siihen salaperäiseen kirjastoon selvittämään, muuten olisin kohta niin syvällä kysymysten suossa etten enää ikinä pääsisi ylös. Olisi myös kysyttävä Matildalta miten sokeiden unet toimivat; mahtoiko näköaisti olla niissä mitenkään läsnä?

Olipa syy yhtäkkiseen unisokeuteeni sitten mikä tahansa, päätin etten yrittäisi mennä Matildan uneen enää ennen kuin olisin selvittänyt tämän asian. En todellakaan halunnut äskeisen kokemuksen toistuvan.