Lies of P: Näin ollaan ihminen, S, fluff, angst, hurt/comfort 7/7

[Linne]

Ficin nimi: Näin ollaan ihminen

Ikäraja: S

Fandom: Lies of P

Genre/trope: angst, hurt/comfort, fluff.

Osallistuu spurttiraapaleeseen.


200 sanaa, iltapäivätee

Pinocchio istui pöydän ääressä ja tuijotti.

Pöytään oli katettu voileipiä, kakkuviipaleita, leivonnaisia ja sirot pikku kupit teetä varten. Polendina kaatoi heille teetä ja poistui sitten hienovaraisesti takavasemmalle.

 Pinocchio tuijotti eteensä katettuja herkkuja ja käänsi sitten katseensa Carloon tuskainen ilme yleensä ilmeettömillä kasvoillaan.  Vasta silloin Carlo tuli ajatelleeksi, ettei heidän ehkä olisi pitänyt aloittaa aterioiden harjoittelua iltapäiväteestä.

“Rauhoitu”, hän sanoi Pinocchiolle ja taitteli lautasliinan siististi syliinsä. Sanoi Romeo mitä hyvänsä, hänellä oli tapoja.  “Ne ovat vain voileipiä. Niitä syödään.

“En minä syö”, Pinocchio protestoi ja tuijotti kurkkuvoileipiä kuin ne olisivat aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa. Carlo näki hänen sormeilevan sapeliaan ja katui taas, että oli antanut tämän pitää sen.

“Pino, se on voileipä. Mitä siinä ikinä onkin, se on jo kuollut. Ja kyllä, sinä syöt. Sinä olet nyt ihminen, muistatko?”

Ihmiseksi muuttunut nukke mulkoili häntä sen näköisenä, kuin olisi halunnut perua muodonmuutoksen tai ainakin valittaa siitä. “Mutta minä en syö.”

“Kyllä syöt”, Carlo ilmoitti ja poimi yhden pikkuruisista leivonnaisista. Kun Pinocchio avasi suunsa taas uuteen vastalauseeseen, hän työnsi leivonnaisen tämän suuhun. “Pureskele.”

Pinocchio totteli vastahakoisesti. Sitten tämän silmät laajenivat ja hän nielaisi, ennen kuin Carlon tarvitsi muistuttaa. “Hyvää.”

“Minähän sanoin”, Carlo sanoi ja tarttui teekuppiinsa. “Mutta syö voileipä ennen kuin kokeilet toista.”

[Linne]

Kangaskassi, S, 200 sanaa

Kesti hetken, ennen kuin he keksivät Pinocchiolle tekemistä.

Se ei ollut niin helppoa kuin luulisi. Pinocchio oli ollut elossa vasta noin kuukauden, ja suurimman osan siitä ajasta tämä oli kulkenut pitkin raunioutunutta kaupunkia teurastamassa ihmisiä, nukkeja ja hirviöitä. Senkin jälkeen, kun Carlo oli ottanut tämän voimakkaan mekaanisen käsivarren itselleen, juuri kenestäkään ei ollut Pinocchiolle vastusta.

Tämä sulki suurimman osan urheilulajeista pois. Ei sillä, että Pinocchio olisi niistä juuri innostunut: Romeo yritti pelata tämän kanssa kerran jalkapalloa, mutta lopetti, kun Pino potkaisi häneltä jalan irti. Lohduttaessaan itkevää pikkuveljeään ja ommellessaan poikaystävänsä jalkaa takaisin kiinni Carlo pohti, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, olisiko vain ollut helpompaa pysyä kuolleena.

Carlo opetti Pinocchiolle pianonsoittoa, mistä tämä piti, mutta sillekin oli rajansa, miten kauan joku jaksoi harjoitella sonetteja.  Mikään pianoa kevyempi soitin ei tullut kysymykseen, ja rumpuja Carlo kieltäytyi edes harkitsemasta. Venigni yritti tarjota tilalle maalausta, mutta Pinon maalaukset olivat varsin…makabeereja.

Lopulta Eugenie löysi ratkaisun. Jos raskaat lajit eivät  sopineet Pinolle, oli siirryttävä kevyempiin.

Ilmeettömyydestään huolimatta Pino vaikutti epäilevältä, kun Eugenie esitteli tälle neulan ja langan, mutta suostui  kokeilemaan. Pian se toimi: tehtyään ensimmäisen kangaskassinsa entinen nukke alkoi vihdoin hymyillä. Se oli niin hellyyttävää, ettei edes Carlolla ollut sydäntä kertoa tälle, ettei kukaan tarvinnut kahtakymmentä kangaskassia.

[Linne]

3. Jo

Oli jo myöhäinen ilta, kun Romeo etsi Carlon käsiinsä.

Pinocchio nukkui jo. Ihmiseksi muuttuminen oli raskasta eikä ihmissydän pystynyt kantamaan niin paljon kuin mekaaninen oli pystynyt. Pinocchio nukahti melkein joka ilta heti illallisen jälkeen, usein pidellen Carloa kädestä.

Carlo ennemmin aisti kuin näki Romeon tulon. Romeo käveli Carlon taakse ja laski kätensä hänen hartioilleen, pudotti suukon hänen tummiin hiuksiinsa. Carlo hymyili mutta ei kääntynyt, katse edelleen nukkuvassa Pinocchiossa.

Romeo istahti vuoteelle niin kevyesti kuin kukaan joka oli puoliksi metallia vain voi. Hänkin katseli hetken Pinocchiota ennen kuin käänsi katseensa Carloon. “Sinunkin pitäisi nukkua.”

Carlo pudisti päätään. “Hän tarvitsee minua. Tiedäthän sinä, millaisia painajaisia hän näkee.”

“No siinä tapauksessa”, Romeo sanoi ja nousi ylös ketterästi kuin kissa, “nukumme täällä.”

Hän tarttui Carlon käteen ja Carlo antoi johdattaa itsensä istumaan lattialle, selkä Romeon rintaa vasten. Romeon keho oli voimakas ja vahva, eikä kestä kauaa, ennen kuin tämän rauhallinen hengitys tuuditti Carlon uneen.




4. valkoinen.

Carlo hypisteli valkoisen paitansa helmaa. Paita oli oikeastaan Pinon, mutta tämä ei pitänyt siitä ja niin se oli päätynyt Carlolle.

Oikeastaan kaikki, mitä hänellä oli, oli ollut Pinon. Ensin Carlon itsensä, sitten Pinon, ja nyt taas Carlon.

Se oli lopulta aika yksinkertaista: oli ollut Carlo, oikea Carlo, ja hän oli kuollut. Hänen murheenmurtama isänsä oli tehnyt Pinocchion ja uskotellut tälle, että tämä oli Carlon korvaaja, mutta todellisuudessa nukke oli tehty tuomaan Carlo takaisin, uhraamaan itsensä Carlon sielun puolesta. Se ei tietenkään ollut onnistunut: miten se olisi voinut? Pinocchio ei ollut Carlo, ei ollut koskaan ollut. He olivat lakanneet olemasta yksi ja sama sinä hetkenä, kun Pinocchio oli ensimmäisen kerran avannut silmänsä.

Joten Geppetto -se kirottu koinsyömä torakka -oli viimeisenä hetkenään esittänyt taivaalle toiveen. Hän oli halunnut poikansa takaisin. Ja niin Pinocchiosta oli tullut ihminen, oikea poika.

Carlo ei vieläkään tiennyt, miksi Pinocchio oli käyttänyt oman toiveensa tuodakseen hänet takaisin Geppetton sijaan, mutta arveli tietävänsä syyn. Pinocchio oli pyytänyt taivaalta, että saisi jonkun auttamaan häntä, johtamaan hänet läpi ihmisyyden kummallisen sokkelon. Ja kuka hänen toivettaan ikinä olikaan kuunnellut oli tiennyt, ettei Geppetosta olisi sellaiseen. Tämä olisi kääntänyt selkänsä Pinocchiolle heti kun tällä olisi selkä mitä kääntää.

Miksi Romeo sitten oli elossa -no. Siinä oli kyse ennemmin Veninginin mestarillisista insinööritaidoista kuin toiveista.

Mutta mitäpä väliä sillä oli? He olivat kaikki elossa. Pinocchio oli oikea poika, joskin vastahakoisesti. Carlo oli palannut kuolleista. Romeo oli edelleen puoliksi metallia, puoliksi nukke, mutta ainakin tämä hengitti-

“Carlo.”

Ja he olivat elossa-

“Carlo, sinä hengität liian nopeasti.”

[Linne]

5. Puutarha.

Romeo ja Carlo sparrasivat usein puutarhassa.

Kumpikin totutteli vielä uusiin kehoihinsa, ja sparraaminen oli hyvä keino päästää höyryjä ulos. Mustelmat, naarmut ja kipeät lihakset rauhoittivat heitä, muistuttivat siitä, että he olivat edelleen ihmisiä.

Pinocchiokin piti puutarhasta. Hän istui mielellään penkillä suuren tammipuun vieressä ja katseli, kun Romeo ja Carlo sparrasivat. P liittyi heidän seuraansa harvoin: tämä oli heitä molempia selvästi parempi, mutta inhosi vuodattaa verta. Ehkä jatkuva taistelu ensimmäisinä elinviikkoina oli taltuttanut suurimman verenhimon.

Joskus Carlo pohti, miten ironista oli, että tämä oli Pinocchiolle uutta. Tämä oli ollut elossa vasta muutamia kuukausia ja viettänyt suurimman osan ajasta tappamalla nukkeja, hirviöitä ja ihmisiä. Ei ollut vihollista joka ei olisi kaatunut Geppetton nukkepojan miekkaan, ei hirviötä, jonka verta hän ei olisi vuodattanut. Siksi hänet oli tehty. Pelastamaan Krat.
Mutta nyt Pinocchio istui puutarhan penkillä, hieroi uutta kättään ja katseli tappelua, johon hänen ei tarvinnut itse osallistua. Hän oli turvassa. Suojeltu eikä suojelija.

6. Ehkä.

“Kuinka monta kertaa päivässä pitää syödä?”

“Ainakin kolmesti.”

“Pitääkö joka yö nukkua?”

“Pitää.”

“Voinko minä tappaa tuon-”

“Et voi.”

“Rakastatko sinä minua?”

“Tietysti.”

“Rakastatko sinä Romeota?”

“Kyllä.”

“Rakastiko Sophia minua?”

“Ehkä.”

“Rakastiko isä minua?”

“Ei. Mutta ei minuakaan.”

“Pidänkö minä sardiineista?”

“Sinun pitää päättää se itse.”

“Rakastaako Romeo minua?”

“Kyllä, mutta eri tavalla kuin hän rakastaa minua.”

“Onko Romeo vihainen koska tapoin hänet?”

“Ei.”

“Voinko nukkua sinun vieressä?”

“Totta kai.”

“Milloin ihmisiä pitää tappaa?”

“Ei ikinä.”

“Entä hirviöitä?”

“Ei sinun tarvitse enää nähdä hirviöitä.”

“Mikä toi sinut ja Romeon takaisin?”

“En tiedä.”

“Rakastatko sinä minua?”

“Pino, me puhuimme tästä jo.”


7. Tuoksu.

Ensimmäisenä Pinocchio oppi tuntemaan.

Sen hän osasi jo kun Carlo oli vasta herännyt henkiin. Hän erotti toisistaan kuuman ja kylmän, tunsi kipua ja piti halauksista. Kun hän poltti kielensä, hän valitti päiväkausia.

Seuraavaksi Pinocchio oppi maistamaan. Hän piti sokerista ja Carlo oppi pian etsimään veljen taskuista karamellipapereita. Carlo piti hänelle saarnan hampaiden reikiintymisestä mutta veli ei uskonut, ennen kuin sai ensimmäisen reiän hampaisiinsa. Carlo epäili, että hammaslääkäriparka ei pystyisi enää koskaan näkemään Pinocchiota kirkumatta ääneen.

Pinocchio tietysti näki ja kuuli, mutta ei haistanut. Ei ennen kuin eräänä aamuna hän herätti Carlon ja sanoi hermostuneena, että puutarhassa oli jotain kummallista.

Carlo murahti, mutta seurasi  veljeään ulos puutarhaan. Siellä ei ollut mitään erikoista. Vain suuri valkoinen tuomi, joka oli avannut kukkansa ja tuoksui huumaavasti.

Pinocchio osoitti tuomea. “Tuo.”

Kesti hetken, ennen kuin Carlo tajusi. “Pino, sinä haistat kukat. Se on tuoksu. Se on hyvä asia.”

Pinocchio nyrpisti nenäänsä. “Haisee pahalle. Vanhalle rouvalle.”

Carlo tuijotti veljeään hetken. Sitten hän nauroi. “Okei, se haisee vanhan naisen hajuvedelle. Etsitään sinulle parempia tuoksuja. Mennään vaikka tekemään lettuja aamupalaksi.”

Ajatus letuista piristi Pinocchiota ja hän seurasi Carloa kuuliaisesti sisälle. Valitettavasti Carlo ei ollut kummoinen kokki joten ennen kuin Romeo tuli alakertaan, Pinocchio oppi vain, miltä savu haisi.

[Odo]

Onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta. ♥ Jos olen oikein ymmärtänyt, sinulla on meneillään mukava Lies of P-pöhinä? Ajattelin, että olisi kiva valita siksi tämä (varsinkin, kun tällä ei ollut yhtään kommenttia!) ja siksi, että olen katsellut uteliaana, vähän peloissani ja entistä uteliaampana, kun kumppani on pelannut Lies of P:tä ja peli vaikuttaa aika pelottavalta, mutta vetovoimaiselta. Tykkäisin,  jos uskaltaisin, mutta en uskalla. Siksi on ihanaa, että fandomiin pääsee kuitenkin ficcien kautta! Ficit on erittäin hyvä tapa tutustua muissakin olosuhteissa fandomeihin, mutta tässä toki auttoi se, että tiesin esimerkiksi pelin visuaalisesta ilmeestä, vaikka tarinasta en tiennytkään silleensä.

Tykkäsin näistä ja vain paikoitellen mietin, kuka, mitä? Mikä johtuu fandomtietämättömyydestäni. Tai tietenkään edes Carlo tai Romeo eivät olleet minulle tuttuja, mutta pääsin hyvin heidän imuunsa ja siihen, millaista noiden hahmojen elämä oli P:n kanssa. En tiedä, oliko se jotenkin aikaan sidonnainen, satunnainen vai tarkoituksella valittu, että P, Pino ja Pinocchio vuorottelivat tekstissä? Pinoccion karu maailma jotenkin suli pois, kun opeteltiin elämään ihmistä askel kerrallaan. Lopussa oli  huumoriakin! Mun lempparini oli kuudes osa dialogia. Mulle itselle henkilökohtaisesti dialogi on aina se vaikein, mutta miten eläväistä ja hauskaa sananvaihtoa he kävivätkään ja miten paljon se kertoi ja/tai täydensi jo kerrottua tarinaa, kuka rakastaa, kuka ei. Sekään ei haitannut, että en tiennyt, kuka Sophia oli - se periaatteessa ei ollut oleellista, mutta "ehkä"-vastaus antoi jo omaa osviitaansa tai ainakin mielikuvia jostakin, jota P ehkä kauempaa ihailee, eikä kuulu "ydinperheeseen" P:n Carlosin ja Romeon kanssa? Mystiseksi jäi myös ehkä asioita sen suhteen, mitä kaikkea taustaa näillä hahmoilla oli, joihin viitattiin, mutta se ei jättänyt silti lukukokemusta kylmäksi. Päinvastoin, tämä oli ihana ficci. ♥

Mutta mitäpä väliä sillä oli? He olivat kaikki elossa. Pinocchio oli oikea poika, joskin vastahakoisesti. Carlo oli palannut kuolleista. Romeo oli edelleen puoliksi metallia, puoliksi nukke, mutta ainakin tämä hengitti-

“Carlo.”

Ja he olivat elossa-

“Carlo, sinä hengität liian nopeasti.”

Tässä esimerkiksi jotenkin todella pysäyttävä, tiivistunnelmaista tekstiä ja pysäyttävä dialogi niin lukijalle kuin Carlon ajatuksillekin, vaikka itse osuus saattoikin jäädä vähän hämäräksi osa ajatusvyyhdistä, mutta sekin täydensi jo aiempia tiedonmurusia. Mutta se ei nimenomaan haitannut, kun vaikkapa tähän ytimeen pääsi kiinni tai ainakin tulkitsen sen sellaisena yliajattelun ja kun ajatukset vöyryy päälle, pysähtymishetkeksi.

Söpöä myös nuo kangaskassit, vaikka ihastuin kyllä pianisti!Pinocchioon, koska pianot ja maailman rosoisuus ym. yhdistettynä se olisi upeaa, mutta joskus keskittyminen ei vaan riitä. Voi olla, että minultakin keskittyminen karkaili tätä kommenttia kirjoittaessa, mutta kiitän nyt toistamiseen ja kirjoita ihmeessä lisää Lies of P-fandomista, jos sille tunnustaa. Onneksi voitit Kommenttiarpajaiset, kun ne edes potkivat mua kommentoimaan. ♥