Ikäraja: K-11
Tyylilaji: psykologinen kauhu
Inspiskuva: x (kuvan ikäraja S, siinä ei ole mitään pelottavaa)
Varoitukset: eläinten satuttamisesta fantasiointia ja lapsen tahallista pelottelua
Haasteet: Spotify Wrapped II (
MARINA – Savages) ja Originaalikiipeily (25. satu)
A/N: Tämän viikon tavoite oli saada Originaalikiipeilyyn 100 tekstiä täyteen ja onnistuin!! Enää siis 50 jäljellä, hurraa! Tällaista settiä tuli tätä virstanpylvästä kunnioittamaan. Toivottavasti joku lukee ja tykkää!
Kanisatu
Olipa kerran kani, joka asui mansikkapellolla. Kani oli vaaleanruskea ja luppakorvainen. Kanilla oli vaaleanpunainen, uteliaasti nöpöttävä kuono ja pörheä töpöhäntä. Se oli todella söpö ja kiltti. Itse asiassa kani oli aivan
syötävän suloinen.
”Lopeta!” Loviisa kiljui ja läimäytti kädet korvilleen.
”Mitä?” kysyin viattomana. ”Etkö tykkääkään saduista?”
”Sun sadut on hirveitä!” Loviisa sanoi kyyneleet silmiin kihoten. Minua huvitti nähdä hänet jo nyt näin tolaltaan, vaikken ollut edes päässyt vielä vauhtiin. ”Sun saduissa eläimille käy aina huonosti. Ne tapetaan ja syödään!”
”Ei tällä kertaa”, valehtelin rennosti. ”Eräänä päivänä kani –”
”Ei, en kuuntele!” Loviisa itki jo ja pinkaisi pois huoneesta. ”Äitii! Taas Laura kertoo niitä kamalia juttujaan!”
”En edes!” ärähdin Loviisan perään, vaikka tiesin, ketä äiti mieluummin uskoisi. Löin turhautuneena Loviisan Frozen-tyynyä, jossa Anna ja Elsa muikistelivat. En ollut saanut edes kertoa satuani loppuun, kiitos itkupilli-Loviisan. Harmi. Olin kehitellyt tarinaani monta mehevää, veristä yksityiskohtaa, jotka aiheuttaisivat Loviisalle painajaisia viikkojen ajan. Minua pänni. Katselin huonetta ja yritin keksiä jotakin. En tahtonut vaivannäköni menevän hukkaan. Muuten tämä pettymys valvottaisi minua koko yön.
Istahdin lattialle Loviisan piirustuspöydän ääreen. En ollut piirtäjänä maailman taitavin, mutta enköhän minä saisi aikaan tarpeeksi pelottavan kuvan, joka tekisi tarinalleni oikeutta. Piirsin tarkkaan kanin suloiset piirteet luppakorvia ja vaaleanpunaista kuonoa myöten. En tiennyt, miltä auki revityt kanit oikeasti näyttivät, mutta hyödynsin taiteilijan vapautta. Verta, vähän suolia. Käytin intohimoisesti punaista värikynää. Tässä sinulle uusi kuollut pikku ystävä, rakas pikkusisko.
Jätin taideteokseni Loviisan sänkyyn peiton alle, mistä hän sen varmasti löytäisi. Menin alakertaan ja hain jääkaapista kokiksen. Äiti ja Loviisa juttelivat olohuoneessa. Loviisa ei enää itkenyt, joten äiti oli saanut hänet rauhoittumaan.
”No niin, pupuseni”, äiti sanoi. Minua riemastutti kuulla juuri se hellittelynimi hänen suustaan. Oijoi, se sopisi mainiosti yllätykseen, joka odotti Loviisaa hänen sängyssään. ”Mitä jos menisit edeltä sänkyyn? Äiti tulee kohta lukemaan sinulle Karhuherra Paddingtonia. Jätän vain ruokakupin ulos Misseä varten. Missä se katti oikein luuraa? Sehän on ollut kohta jo viikon teillä tietymättömillä…”
Loviisa sai uuden hysteerisyyskohtauksen, kun äiti alkoi ajattelemattomasti puhua Missen katoamisesta juuri ennen nukkumaanmenoa. Siemailin kokistani ja kuuntelin tyytyväisenä Loviisan ulinaa. Äidin piti sepittää ihan oma satu Missen hienoista seikkailuista suuressa maailmassa ennen kuin Loviisa sai tarpeeksi rohkeutta palata yksin yläkertaan.
Väistin äitiä, kun hän suuntasi keittiöön ja alkoi annostella kissanruokaa Misselle. Turha vaiva. Misselle ruoka ei enää maittaisi. Tietämättään äiti ruokki pihapiirin siilejä, jotka voivat jo paksusti. Mietin, kuinkahan vaikeaa olisi saada yksi niistä kiinni…
Päätin unohtaa siilit ainakin hetkeksi. Menin portaikkoon kuulostelemaan, milloin Loviisa löytäisi kanipiirustukseni.
Loviisan kova, kauhistunut parkaisu sai sydämeni sykähtämään. Sähköinen, kihisevä mielihyvä rätisi kehoni läpi. Pikkusisko purskahti rajuun, nikottelevaan itkuun. Suljin silmäni ja heilutin sormeani Loviisan itkun tahtiin. Hän kirkui äiti ja isää. Juovuttava vallantunne kihelmöi niskasta sormenpäihini. Kasvoni levisivät autuaaseen hymyyn. Loviisa oli niin mainio.
”Matti, mene Loviisan luo!” äiti huusi isälle, joka pinkaisi portaisiin minua edes vilkaisematta. Minua kaiken dramaattisuus nauratti.
”LAURA!”
Äidin raivoisat askeleet lähestyivät huomattavasti hitaammin. Nojasin huolettomasti porraskaiteeseen ja hörpin kokistani. Äidin kasvot olivat sekoitus myrskyävää vihaa ja inhoa. Hän paiskasi tölkin kädestäni. Musta neste levisi parketille ja sihisi ja kuohui ruskeana vaahtona. Se näytti kiehtovalta.
Äiti tarrasi kiinni leuastani ja pakotti minut katsomaan itseään. Äidin siniset silmät salamoivat. En ollut tunnistaa häntä. Niin oudoiksi puhdas raivo venytti hänen piirteensä.
Kuinka kiehtoavaa. Äiti näytti siltä kuin tahtoisi lyödä minua. Tuijotin äitiä kiinnostuneena näkemään, aikoiko hän todella tehdä sen. Me katsoimme toisiamme pitkän aikaa. Viimein äiti veti vapisevan kätensä pois. Olin aika pettynyt. Olisi ollut suurenmoista nähdä äidin murtuvan.
”Ulos”, äiti sihisi tutun rangaistuksen eli ladossa nukkumisen. Huoahdin pettyneenä hänen lepsuuteensa, mutta tottelin. Olin jo palkintoni saanut. Loviisa parkui yhä hallitsemattomasti ja äiti oli melkein vetänyt minua turpaan. Varsin tuottoisa ilta, etten vain sanoisi.
Tiesin ansainneeni tällä hulinalla ylimääräisen vierailun psykologillani. En pannut pahakseni. Outi tahtoisi varmasti kuulla kanisatuni jokaisen kammottavan yksityiskohdan, todennäköisesti vielä moneen kertaan. Uutta, uteliasta korvaa kannatti aina odottaa.
