A/N: Mua on aina kovasti miellyttänyt se, että William Shakespeare ja Christopher Marlowe esiintyvät sivuhahmoina Sandmanissa, joten totta kai heidät oli pakko saada mukaan myös tähän raapalesarjaan. Edellisen raapaleen kohdalla unohtui mainita pituus eli se koostui 200 sanasta ja tämän pituus on 300 sanaa. Jospa näistä joku jäisi ihan siihen sataan sanaan (huoh).
2.
Ensimmäisen kerran Hob tuntee sen vuonna 1589, kun Morfeus laskee kätensä kelvottoman näytelmäkirjailijan selälle ja kuiskaa tämän korvaan ehdotuksensa.
Aluksi hän ajattelee, että kyse on turhamaisuudesta, loukkauksesta hänen ainutlaatuisuuttaan kohtaan. Kuinka Morfeus saattaa tehdä sopimuksia jonkun toisen kanssa aivan Hobin silmien edessä ja vielä juuri sen jälkeen, kun Hob on kertonut hänelle satumaisista saavutuksistaan? Kuinka välinpitämätön tämä voi olla hänen pyrkimyksilleen tulla nähdyksi? Kuinka mitättömältä kaikki vaikuttaa, kun Morfeus kääntää katseensa muualle?
Hob ei koskaan saa tietää sopimuksen yksityiskohtia, mutta istuttuaan vuosikymmen ja vuosisata toisensa jälkeen teatterissa katsomassa William Shakespearen näytelmiä samalla kuin Christopher Marlowe hiipuu tämän rinnalla pelkäksi kuriositeetiksi ja alaviitteeksi, hän ymmärtää myös Shakespearen nauttivan kuolemattomuuden hedelmistä. Ja sen ymmärtäessään Hob nimeää tunteen kateudeksi.
Vasta kaksisataa vuotta myöhemmin hän rohkenee ottaa koko asian puheeksi, mutta saa vastaukseksi vain arvoituksellisen hymyn ja ympäripyöreitä lauseita.
”Suurimmaksi osaksi kaikki on silkkaa sattumaa. Satuin olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja kuulemaan juuri oikeat sanat. Sama pätee niin sinuun kuin häneenkin.”
Toistellessaan myöhemmin näitä sanoja mielessään Hobin valtaa kammottava aavistus, että hän on kaiken aikaa ollut pelkkä leikkikalu jumalten pelissä. Ettei hänessä itsessään ollut mitään erityistä, ettei millään ollut koskaan mitään tarkoitusta, että hänen koko elämänsä on ollut vain halpaa hupia Morfeuksen viihdyttämiseksi.
Silloin tunne muuttuu vihaksi. Katkeruudeksi. Joksikin myrkylliseksi, joka alkaa hitaasti nakertaa häntä sisältäpäin, kunnes jäljelle jää pelkkä epävarmuus.
Sen vuoksi heidän seuraavalla kohtaamisellaan Hob heittäytyy suorastaan uhkarohkeaksi, koska hänen on saatava tietää. Sadan vuoden ajan hän on uuvuttanut itseään jatkuvalla kyseenalaistamisella ja hän on varma siitä, että hän tulee hulluksi, ellei saa vastauksia.
Kun Morfeus sitten raivostuneena kävelee tiehensä, tunne on kaipaus. Niin syvä ja kaikennielevä ikävä, että se täyttää hänet päästä varpaisiin ja rakentaa pesänsä hänen olemuksensa ytimeen. Ja Hob vaalii tunnetta kuin kalleinta aarrettaan, sillä lopulta se saattaa olla kaikista pysyvintä hänen pitkässä merkillisessä elämässään. Vain se tunne.