Nimi: Go-Go
Kirjoittaja: marieophelia (2020/2024)
Ikäraja: S
Tyylilaji: lapsuusdraama
Henkilöt: Gregory Goyle & perhe, Draco ja Lucius Malfoy
Yhteenveto: Syksyllä 1989 Malfoyn perhe palaa Ranskasta Englantiin. Dracolle täytyy löytää “ystäviä” ennen koulun alkamista.
A/N: Jatkan sarjaa “Vuosina 2020-2021 kirjoitetut, julkaisematta jääneet ficit”. Olen viime aikoina selaillut iltaisin Pottereita, ja minua on ärsyttänyt aivan tavattomasti, miten Rowling suhtautuu Crabbeen ja Goyleen. Harryn ja Ronin itseoikeutettu sylkykuppi Goyle muistuttaa “paviaanin pehvaa” ja on henkisiltä ominaisuuksiltaan “melkein yhtä tyhmä kuin ilkeäkin”, vaikka oikeastaan hän harvoin tekee muuta kuin örisee ja näyttää vähän uhkaavalta. Pohdittuani aikani etenkin Crabben ja Goylen palvelija-isäntä-suhdetta Malfoyhin, muistin, että olen joskus tainnut kirjoittaa aiheesta jotakin! Tämän tekstin saaminen julkaisukuntoon on ollut siitä erikoinen prosessi, että vaikka ficistä puuttuikin joitain tärkeitä kohtia, olen ennen kaikkea poistanut tekstiä. Koska olen kirjoittanut
Go-Gon joulukuussa 2020 ennen kuin olin julkaissut ainoatakaan ficciä – tai edes tehnyt Fini-tunnusta! –, minulla on ollut hirveä hinku pistää hahmoni luennoimaan Goyle-paralle kaikkea mahdollista puhdasveristen sukujen draamoista ja velhoyhteiskunnan ongelmista – eli asioista, jotka minua itseäni kiinnostivat valtavasti, mutta päähenkilöäni eivät vähääkään. Vuoden 2024 työnä on siten ollut ficin muokkaaminen Goyle-keskeisemmäksi. Sukudraamoista olen jo aikaa sitten kirjoittanut toisaalla. Nyt on Gregory-paran vuoro.
Mukavaa alkavaa syksyä kaikille!
Go-GoVanhemmat olivat vauvasta saakka kutsuneet Gregorya nimellä Go-Go. Lempinimi ei erityisemmin sopinut Gregorylle. Hän ei ollut kovin meneväinen tai utelias lapsi, vaan yleensä vanhemmat löysivät hänet täsmälleen siitä, mihin olivat hänet jättäneetkin. Varsinaisen etunimensä Gregory oli saanut juomamestari Gregory Lipevän mukaan, joskaan syynä ei ollut, että vanhemmat olisivat halunneet poikansa pitävän Lipevää esikuvanaan. Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa oli Lipevän patsas, ja sen patsaan juurella Gregoryn vanhemmille oli tapahtunut jotain taianomaisempaa kuin mikään heidän aikaisemmin kokemansa. Gregory ei tiennyt tarkemmin mitä. Mutta tuon tapahtuman innoittamina he olivat nimenneet esikoisensa. Arkikäyttöön nimi oli kuitenkin liian konstikas ja varsinkin lapsille mahdoton lausua.
Gregoryn vanhemmat eivät tietenkään olleet tavanneet Lipevän patsaan juurella ensimmäistä kertaa. Simon Goyle ja Ragnhild Crabbe olivat serkkuja keskenään ja olivat tunteneet toisensa aina. Niin ikään Gregoryn isän sisar Brunhilde ja äidin veli Reinhold Crabbe olivat naimisissa keskenään. Crabben enolla ja tädillä oli Gregoryn ikäinen poika nimeltä Vincent ja toinen kolme vuotta nuorempi poika Baldouin. Toinen täti (Gregory ei ollut koskaan pohtinut, kumman puolen tädistä oli kyse – eikä asia ylipäätään ollut kovin olennainen heidän suvussaan) oli naimisissa Bulstrode-nimisen velhokauppiaan kanssa, ja heillä oli niin ikään melko samanikäisiä lapsia. Myös isovanhemmat olivat jotain monisäikeistä sukua toisilleen, mutta mitä, sen ymmärtäminen tuntui Gregorysta liian vaikealta eikä hän yrittänytkään.
Gregorylla ei ollut sisaruksia, mutta koska hän ja Vincent olivat serkuksia sekä isän että äidin puolelta, olisi heitä ulkonäön puolesta voinut luulla veljeksiksi, jopa kaksosiksi. Kaikki heidän suvussaan olivat raskastekoisia ja jykeviä, naiset eivät jääneet koossa juuri miesten peittoon. Gregory oli ikäisekseen pitkä ja painava. Koska hän ja Vincent kuluttivat aikaansa mieluiten painien ja voimaillen, hän oli kokoisekseen myös ketterä. Kovin nopeaälyinen hän ei ollut, ja hänen puheenaiheensa ja mielipiteensä olivat paljon nuoremman lapsen tasoa, mikä huomattiin silloin harvoin, kun hän äityi puhumaan. Jollain tavalla hänen oli hankala yhdistää asioita ja varsinkin ihmisiä toisiinsa. Koska hän oli niin valtava, lapsekkuus korostui entisestään. Mutta koska hän oli ainoa lapsi, ei vanhempia ei haitannut, vaikka hän vaikuttikin hieman yksinkertaiselta. Olisihan haaskausta, jos ainokaisen lapsuusaika olisi ohi ennen kuin ehtisi kunnolla alkaakaan. Heidän mielestään Go-Gossa ei ollut kerta kaikkiaan muuta vikaa, kuin ettei hän vielä yhdeksänvuotiaanakaan ollut osoittanut minkäänlaista merkkiä taikavoimista. Koko Crabbe-Goyle-Bulstroden-klaani oli kautta vuosisatojen tuottanut ainoastaan taikavoimaisia jälkeläisiä.
Kun Gregory kävi vuositarkastuksessa Pyhässä Mungossa, parantajat pudistelivat päätään ja supattelivat jotain keskenään dominoivista ja resessiivisistä geeneistä, dysleksiasta ja dysgrafiasta.
”Seurataan tilannetta”, he sanoivat hänen äidilleen. ”Mutta pojan aivolohkot ovat kehittyneet eri tahtiin, se on selvä. Pian on keskusteltava eri vaihtoehdoista. Jästikoulussa osataan panostaa enemmän lukemisen ja oppimisen vaikeuksiin.”
”Ei missään tapauksessa!” äiti kiljahti kauhuissaan. “Annabelle-täti opettaa meidän suvun lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on vaan liian lepsu, eikä anna ikinä läksyjä.”
Parantajat silmäilivät toisiaan hieman kyllästyneesti. Lastenneuvola ei varsinaisesti ollut heidän kutsumuksensa. Suurin ammatillinen haaste olivat kiihkopuhdasveriset tai vain tavan vuoksi puhdasveriset vanhemmat, jotka harasivat vastaan, jos parantaja viittasi mihinkään taikakykyjen ulkopuolisiin seikkoihin.
”Vaikka poikanne oppisikin taikomaan, hänellä voi olla vaikeuksia pärjätä ripeätahtisessa taikaopetuksessa. Taikominen ei ole niin olennaista kuin valmius sisäistää uutta tietoa. Taikasanojen opettelu, pitkät esseet…” parantaja johdatteli, mutta rouva Goylen puuskahdus keskeytti hänet:
”Minun poikani kasvatetaan velhoksi!”
Vaikka parantajakäynti oli Gregorylle melko yhdentekevä, hän vaistosi vanhempien olevan huolissaan. Illalla Gregory kuuli heidän äänensä huoneensa raollaan olevan oven takaa.
”Malfoyt ovat pian palaamassa Ranskasta. Ja rouva Flint kyseli äidiltä jotain Go-Gon edistymisestä viime sunnuntain Puhdasverisen rouvasväen kerhossa”, Gregory kuuli äidin kuiskaavan isälle. ”Jotain pitäisi pian tapahtua.”
”Minä olin yhdeksän, kun rupesin taikomaan. Heräsin yhtenä aamuna ja ajattelin aamiaista, ja sitten yhtäkkiä kinkku lensi keittiöstä minun sänkyyni. Se oli mukavaa.”
Isän ääni oli rauhoitteleva.
”Ei hoppuilla. Go-Gon pitää rentoutua, hän taikoo, kun itse tahtoo.”
Gregory ei saanut selvää äidin seuraavista sanoista, mutta isä puuskahti sitäkin äänekkäämmin:
”Malfoyt! Malfoyt! Mitä se Luciukselle kuuluu, taikooko Go-Go vielä vai ei? Puhutaan sitä paitsi, että Malfoyt viipyvät siellä Ranskassa näin kauan aikaa ihan samasta syystä. Ei heidänkään Draconsa ole niin lahjakas kuin Abraxas-pappa haluaisi.”
Puheenaihe alkoi käydä Gregorylle yhdentekeväksi. Hän ei tiennyt mitä olivat ne
malfut, joista vanhemmat paasasivat – eikä hän uskonut, että hänen koskaan tarvitsisikaan tietää. Hän nukahti ja näki unta, jossa voitti Vincentin painissa.
***
Gregoryn ja Vincentin suurimpia huveja oli mitellä voimiaan erilaisten painavien nukkejen kanssa. Setä-Bulstrodella oli sekalaisen taikatavaran liike, jossa kaiken muun ohella myytiin mitä hauskimpia voimailuvälineitä. Gregory oli saanut yhdeksänvuotislahjakseen ison nyrkkiä muistuttavan pallon, jonka sormet piti vääntää auki määräajan kuluessa, tai se sinkosi vastustajansa korkealle ilmaan.
Eräänä päivänä, kun Gregory ja Vincent leikkivät tapansa mukaan ulkona ”Nyrkillä”, pihalle ilmestyi tuntematon, pitkä, vaalea mies hyvin samannäköisen pikkupojan kanssa. Gregory ja Vincent eivät osanneet kuin tuijottaa. Gregory ei ollut ehtinyt vääntää kuin vasta yhden sormen auki, joten heidän äimistellessään tulokkaita ”Nyrkki” äkkiä aukeni itsestään ja viskasi hänet puutarha-aitaa päin.
”Barbaarista”, pitkä mies sanoi, ja pieni poika nyrpisteli niin ikään nenäänsä.
”Kumpi teistä on Goyle?” mies kysyi.
Gregory ynisi vastaukseksi.
”Jaahas, ja sinä olet..?” mies kääntyi Vincentin puoleen.
”Vincent.”
”Tarkoitin sukunimeä.”
”Minä olen Vincent”, Vincent toisti.
Mies pyöräytti silmiään, ja poika tuijotti suu auki. Silloin Gregoryn isä pyyhälsi sisältä.
”Lucius! Tämäpä yllätys!” Hän ojensi kättään, mutta Luciukseksi kutsuttu ei tarttunut siihen.
”Goyle”, hän vain tokaisi. ”Isompi on kai sinun?” hän viittasi Gregoryyn ja Vincentiin.
Gregoryn isä punastui hivenen.
”Kyllä. Toinen on Crabben poika. Hänen nimensä on Vincent.”
”No se tulikin selväksi”, Lucius tuhahti. ”Tarvitsen muutamia asiakirjoja”, hän jatkoi. ”Ja allekirjoituksesi. Mielellään myös Crabben, sillä hän on ilmeisesti edelleen kuvioissa.”
Gregoryn isä hieraisi niskaansa.
”Toki. Hän asuu ihan lähellä. Vincent voi mennä hakemaan.”
Lucius suipisti suutaan ja katseli lapsia nenänvarttaan pitkin.
”Draco voi kai jäädä pihalle, kunnes saamme asiamme hoidettua?”
Isä vilkaisi Gregorya. Ilme oli hiukan huolestunut.
”Toki, tietysti. Go – siis Gregory pitää hänelle seuraa.”
Lucius ei odottanut kutsua sisään, vaan lähti pitkin askelin ovea kohti. Gregoryn isä löntysti hänen kannoillaan.
”Käy hakemassa isäsi”, hän murahti Vincentille. ”Gregory, näytä Dracolle puutarhaa.”
Vincentin väpellettyä tiehensä Gregory ja Draco jäivät tuijottamaan toisiaan. Dracon ilme oli yhä halveksiva.
”Tässäkö on teidän koko puutarha?” Hän ei odottanut vastausta, vaan saapasteli edestakaisin kuin merkitäkseen reviirinsä. ”Meidän kartanon puisto Ranskassa on sata kertaa tämän kokoinen! Äiti sai kartanon myötäjäisinä, kun meni naimisiin. Teidän perheissä kai vain vaihdettiin tytär toiseen.”
Gregory ei sanonut mitään. Draco potkaisi pari kertaa pikkukiviä, joita oli singonnut jostain nurmikolle.
”Mikä typerä hökötys tuokin on?” hän tuhahti sitten “Nyrkkiä” osoittaen.
”Nyrkki, sen saa auki, jos on vahva”, Gregory vastasi.
”Pyh, kai sinä tiedät, että velho on niin vahva kuin hänen loitsunsa.”
Gregory vain tuijotti poikaa.
”Sillä on hauskaa leikkiä”, hän sanoi.
”Osaatko lentää?”
”Ei se ole kivaa.”
”Taidat olla vähän yksinkertainen. Isä on kertonut teistä, sinun isästäsi ja enostasi. Kuulemma Pimeyden lordi oli kerran käskenyt heidän komennuttaa yhden jästivartijan. Miehen tuntomerkkeihin kuului, että hän oli roteva ja siilitukkainen. Crabbe ja Goyle eivät löytäneet ketään sellaista miestä, joten komennuttivat paremman puutteessa toisensa. Voitko kuvitella?” poika nauroi ivallisesti.
Gregory ei tiennyt, mitä komennuttaminen tarkoitti.
”Crabbe-enosta on kiva komennella välillä”, hän sanoi.
Draco katsoi taivaalle epätoivoisen näköisenä. Oli harvinaisen epätyydyttävää koettaa saada yliotetta pojasta, joka ei tajunnut hänen piikittelyään. Lähellä puutarha-aitaa näkyi omenapuu.
”Ovatko omenat kypsiä?” Draco kysyi.
Gregory lompsi puun juurelle ja ravisti sen oksaa. Yksi omena putosi hänen päähänsä ja pari kauemmas nurmikolle. Draco ei kumartunut poimimaan Gregoryn pudottamia omenoita. Sen sijaan hän iski silmää yhdelle erityisen punaposkiselle puussa killuvalle omenalle, ja omena lennähti hänen käteensä. Sitten hän vilkaisi taas Gregorya ja haukkasi samalla omenaa. Hänen ilmeensä oli entistä ylimielisempi. Jos sanat eivät saaneet toista poikaa ymmärtämään paikkaansa, olihan Dracolla muitakin temppuja varastossaan.
“Tykkäätkö omenista?” hän kysyi Gregoryltä ivallisesti.
“Ööö”, Gregory sanoi.
Draco nauroi ja napautti sormiaan. Omena, jonka Gregory oli juuri noukkinut maasta itselleen, lensi Dracon käteen. Gregory alkoi etsiä maasta lisää omenia, mutta Draco kutsui vuorotellen kaikki kypsät omenat käsiinsä ja hänen ivallinen virneensä syveni entisestään.
Gregory oli hölmistynyt, mutta häntä myös suututti. Vaikka sekä hänellä että Crabben ja Bulstroden serkuilla oli pohjaton ruokahalu, he eivät yleensä kinastelleet ruuan vuoksi, ja jos heillä joskus jotain riitaa tulikin, he selvittivät sen painimalla – mikä yleensä oli niin hauskaa, että riidan syy unohtui ja tappelu muuttui leikiksi.
“Senkin tonkelo!” Gregory äyskähti, kun Draco heitti yhden haukkaisun jälkeen mehevän omenansa puutarha-aidan yli naapurin puolelle. “Nyt saat köniisi!”
Ennen kuin Draco ehti tajuta, mitä tapahtui, oli Gregory kahmaissut hänet olalleen kuin säkin.
“Isä! Isääää!” Draco kiljui, kun Gregory mukiloi hänen sätkiviä jalkojaan.
Nyt puolestaan koki Gregory olonsa tylsäksi. Miksei poika tapellut vastaan, vaan huusi vain isäänsä? Gregory ei ollut tottunut tällaiseen leikkiin – eikä ollut Dracokaan. Itse asiassa Draco ei ollut tottunut minkäänlaiseen leikkiin, sillä hän ei ollut koskaan leikkinyt toisten lasten kanssa. Gregory heitti turhautuneena edelleen huutavan Dracon nurmelle.
“Sinä olet tylsä”, hän sanoi. “ Liian pieni.”
Draco aikoi sanoa vastaukseksi jotain ilkeää. Mutta hän ei ehtinyt. Kun hän yritti avata suutaan, hän huomasi, ettei suu enää totellut hänen tahtoaan! Hänen naamansa nimittäin turposi niin, että suu likistyi pullottavien poskien väliin ja pystyi ääntelemään enää pelkkää pihisevää huohotusta. Draco vilkaisi alaspäin: myös hänen kätensä ja jalkansa paisuivat, sormet muistuttivat koiranmakkaroita ja jalat tammipuunrunkoja. Hänen selkänsä leveni niin, että kallis lohikäärmeen viiksikarvoista kudottu syyskaapu ratkesi, samoin puhpallurakarvainen aluskerrasto. Draco oli kauhuissaan. Osasiko tuo tyhmä poika sittenkin taikoa?
“Nyt on parempi!” hihkaisi Gregory ja hyökkäsi nyt uudella innolla kolminkertaiseksi levinneen Dracon kimppuun.
Samalla hetkellä Vincent palasi isänsä kanssa. Reinhold Crabbe ähkäisi kauhistuksesta, kun sisarenpoika nappasi lihaisan ja lylleröisen, vaatteistaan pahasti ryvettyneen Malfoyn pojan niskalenkkiin. Mutta Vincent kiljaisi: “Go-Go! Go-Go!” ja olisi innoissaan hypännyt mukaan nujakkaan, ellei hänen isänsä olisi tarttunut häneen molemmin käsin kiinni.
***
Jos Gregoryllä olisi ollut taipumusta runollisuuteen, olisi hän myöhemmin saattanut kutsua sitä päivää lapsuutensa viimeiseksi. Tietenkin hän jollain tavalla tajusi, että paljon muuttui sen päivän jälkeen.
Isä ja Crabbe-eno aloittivat uusissa työpaikoissa. Enosta tuli Cornelius Toffeen autonkuljettaja, isästä Toffeen henkivartija. “Kerrotte minulle missä hän käy, keitä hän tapaa ja niin edelleen”, vannotti Lucius Malfoy,
herra Malfoy, kuten häntä tätä nykyä Crabbe-Goyle-Bulstroden suvussa kutsuttiin. Palkat olivat yllättävän runsaita siihen nähden, miten helppoa kummankin työ oli. Vaikka toisaalta, kun kummallekaan ei sitten sota-aikojen ollut sattunut vakituista työpaikkaa, tuntuivat säännölliset tulot miltei rikkauksilta. Toffee oli ehdolla taikaministeriksi, ja kun hänet sitten lopulta virkaan valittiin, nousivat isän ja enon palkat entisestään.
Gregory tunsi mielihyvää huomatessaan, miten onnellisiksi hänen taikakykyjensä puhkeaminen oli isän ja äidin saanut. Jästikoulusta eivät parantajatkaan enää uskaltaneet mainita mitään sen jälkeen, kun äiti oli maininnut, että Gregory menisi Tylypahkassa samalle luokalle kuin herra Malfoyn, Mungon uuden parantajakoulutuslaitoksen suurimman rahoittajan, poika. Myös perheen kuukausiansioiden moninkertaistuminen vaikutti ilmapiiriin kotona.
”Muistuttaako tämä ilme sinua jostakusta?” isä kysyi äidiltä, kun luuli Gregoryn jo nukkuvan.
”Senkin lipevä lurjus”, äiti nauroi kiehnäävällä äänellä, jollaista Gregory ei muistanut aiemmin kuulleensa.
Kun äiti myöhemmin huomasi olevansa raskaana, tajusivat vanhemmatkin, ettei Go-Go – Gregory – enää ollut mikään pikkupoika. Go-Goksi häntä ei ainakaan voinut kutsua: Lucius Malfoy kielsi sen ehdottomasti. Niin typerää nimeä ei hänen poikansa ystävistä saanut käyttää, johan siitä maine kärsisi. Ja painimisen oli loputtava! Gregoryn tärkein tehtävä oli nyt olla Dracon ystävä.
”Ole kiltti Malfoyn pojalle”, isä oli sanonut Gregorylle vakavasti Lucius Malfoyn ensimmäisen vierailun jälkeen. ”Hän on uusi täällä, eikä hänellä ole serkkuja kavereina niin kuin sinulla. Hän tarvitsee seuraa. Tee niin kuin hän sanoo.”
Gregory ja Vincent kävivät viikoittain leikkimässä Malfoyn kartanossa. Dracon kanssa leikkiminen ei ollut kovin hauskaa. Ei kai sitä oikeastaan voinut sanoakaan leikkimiseksi, sillä Draco valitsi vain pelejä, joissa itse oli hyvä ja joissa Gregoryn ja Vincentin panoksena oli lähinnä katsoa, mitä hän teki. Heti ensimmäisellä käynnillään Gregory ja Vincent saivat saattajikseen kaksi kotitonttua – siltä varalta, että he tuntisivat jälleen barbaarista halua käydä käsiksi johonkuhun. Draco näytti mallia ja potkaisi toisen tontun portaita alas. Gregoryn mielestä pienen otuksen mäiskiminen ei kuitenkaan ollut millään lailla tyydyttävää, eikä Malfoyn kartanossa muutenkaan ollut muuta mielenkiintoista kuin runsas ruokapöytä. Mutta ystävyys oli kaiketi sellaista, mikä korvasi hauskanpidon.
Kun kukaan ei koskaan hihkunut “Go-Go”, tunsi Gregory entistä suurempaa halua jämähtää paikalleen. Mutta toisaalta hän myös huomasi, että oli rauhoittavaa, kun ei tarvinnut itse päättää mistään tai huolehtia mistään, riitti, että seurasi Dracoa. Ehkä se oli sitä ystävyyttä, johon herra Malfoy niin usein viittasi.
Joka tapauksessa jotain oli nyt muuttunut.
