Author: Alice Katarina
Title: Mustavalkohymy
Rating: S
Pairing: Anna/Verna (Anna/Eino)
Genre: angst, draama, femme
Summary: En koskaan ajatellut, että voisin unohtaa miltä hänen sormensa näyttivät liukuessaan pianon koskettimilla tai miltä hänen äänensä kuulosti flunssan jälkeen käheänä. Ja unohdin silti.
A/N: Huh, varmaan vuoden tauon jälkeen sain jotain paria riviä pidempää kirjoitettua ja tuntuu niin hyvältä. Toivottavasti teksti miellyttää edes jotakuta!
Tytöistä kertoo myös
Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia, S.
Mustavalkohymy”On erikoista millaisia asioita sitä nykyään muistaa ja mitä unohtaa. Mutta Vernan kasvot muistan edelleen. Varsinkin sen ilmeen, kun hän halusi saada tahtonsa lävitse; kulmat kurtistuivat, suu tiukkeni tuimaksi viivaksi ja silmät kapenivat. Enkä minä koskaan pystynyt pitämään puoliani, enkä oikeastaan edes halunnut”, naurahdan ja mietin miten sinä reagoisit tähän kaikkeen.
Puristat käsiäsi nyrkkiin pöydän alla ja näytät niin paljon isältäsi, että minun sydämeni on haljeta. Ja sitten kehotat minua jatkamaan.
”Me tapasimme, kun olin seitsemäntoista. Ne olivat kevättanssit ja minä ihastuin heti, vaikka ymmärsin tunteeni vasta myöhemmin. Verna oli muutaman vuoden vanhempi ja niin määrätietoinen, että minä tajusin seuraavani häntä paikasta toiseen kuin ilman omaa tahtoa. Ei hän koskaan vaatinut mitään, ei tietenkään. Jopa kaiken loppuessa hän ajatteli minua”, hymy katoaa kasvoiltani, kun ajattelen hänen haurastuneita kasvojaan sairaalasängyssä.
Vernan hymy oli aina hieman toispuoleinen, mutta näytti silti täydeltä. Ja minä rakastin sitä vain toiseen poskeen ilmestyvää hymykuoppaa. Hän itse kirosi geenejään ja minä vain nauroin ja suutelin hänen poskeaan jättänen jälkeen häivähdyksen omasta huulipunastani.
En koskaan ajatellut, että voisin unohtaa miltä hänen sormensa näyttivät liukuessaan pianon koskettimilla tai miltä hänen äänensä kuulosti flunssan jälkeen käheänä. Ja unohdin silti. Mutta niitä huulia minä en ole unohtanut vaikka välillä joudun pinnistelemään nähdäkseni hänen naurunsa jälleen suljettujen silmieni takana.
”Äiti”, sinun äänesi on hiukan arka, sellainen kuin et olisi varma haluatko kuulla mitä olen sanomassa: ”Mitä sitten tapahtui?”
Katseeni harhailee vihreistä verhoista omiin käsiini, jotka tuntuvat vierailta. Vuosien uurteet näkyvät jo niissä. On vaikea pitää lukua siitä miten monta kevättä Vernan jälkeen on tullut. Ei aika välitä meidän murheistamme. Ei se välitä siitä, että haluaisin yhä tuntea hänen huulensa ihollani ja hänen kätensä haromassa hiuksiani. Kiireisimmät vuodet minä melkein pystyin olemaan joku toinen. Joku jolla oli mies, kaksi lasta ja omakotitalo. Mutta enää en voinut pitää häntä salaisuutena.
Välillä mietin olisinko tehnyt kaiken niin kuin tein, jos olisin tiennyt lopputuloksen. Jos olisin tiennyt ettei viimeisellä sivulla lue ”he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Kun katson kuvia lapsistani ja lapsenlapsistani, minä uskon tehneeni oikein, mutta silti välillä toivon, että olisin kuollut silloin hänen sijastaan tai etten koskaan olisi mennyt niihin tansseihin.
”Se oli maaliskuun kuudestoista päivä vuonna 1962. Me olimme olleet elokuvissa ja sen jälkeen syömässä pienessä ravintolassa. Verna oli ollut kalpea koko päivän, mutta kun pääsimme kotiin hän yhtäkkiä oksensi verta. Minulle selvisi vasta monta päivää myöhemmin, ettei se suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Eikä ensimmäinen oire.”
Muistan yhä tuskallisen tarkkaan sen ravintolan pilkullisen pöytäliinan ja tarjoilijan, joka katsoi meitä hieman liian tarkkaan kuin tietäen salaisuutemme, vaikka aina me olimme varovaisia ihmisten nähden. Muistan jopa miltä annokseni häränfilee maistui ja miten olin nauranut jakaessamme jälkiruoka-annoksen.
”Syöpä oli levinnyt niin laajalle, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Hän oli tiennyt jo pidempään, mutta ei ollut halunnut minun huolestuvan. Se päivä oli viimeinen, jonka hän vietti kotona”, hengitän ja yritän estää ääntäni särkymästä: ”Enkä minä voinut olla hänen luonaan sairaalassa kuin muutaman kerran.”
Yritystä minulta ei kyllä puuttunut. Väitin olevani hänen siskonsa tai serkkunsa tai muutaman kerran hoitaja. Itkin, huusin ja tarjosin jopa rahaa. Lopulta näin hänet viimeisen kerran kolme päivää ennen kuin hän lähti lopullisesti. Se minulle sentään kerrottiin, kun sinä iltana suoraan töiden jälkeen juoksin sairaalaan.
”Kaikkien näiden vuosien jälkeen minä muistan yhä miten korventavaa meidän rakkautemme oli. Ei lainkaan sellaista kuin sinun isäsi kanssa. Hänen kanssaan se oli aina rauhallista ja levollista kumppanuutta. Ei väärää sekään, eikä valetta, mutta erilaista”, minä pyyhin silmäkulmastani huomaamatta poskelle valuneen kyyneleen.
Sinä kävelet luokseni ja halaat lujaa. Tuoksut aavistuksen lakritsilta ja joltain kalliilta partavedeltä. Melkein samalta kuin Eino joskus nuorempana.
”Onko sinulla hänestä valokuvaa?” sinä kysyt auttaessasi minut ylös keinutuolista: ”Voisimme laittaa sen kehyksiin vaikka tuonne pianon päälle. Sinähän kerroit, että hän soitti kauniisti. Ei isä enää siitä pahastuisi.”
Ikkunaverhojen takana paistaa kirkas alkukevään aurinko, kun otan vanhan mustavalkoisen kuvan varoen esiin kuorestaan. Siinä Verna hymyilee ja näyttää katsovan suoraan minuun. Ja ensimmäistä kertaa koskaan, minä voin kertoa jollekulle. Enää hän ei ole salaisuus, enkä minä aio vaieta.