En etsinyt sinua l Remus/Severus l S l angst, ficlettejä

[Ygritte]

Ficin nimi: En etsinyt sinua
Kirjoittaja: Ygritte
Ikäraja: S
Pari: Remus/Severus
Genre: angst, ficlettejä
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, en saa tästä rahaa enkä hyödy tästä mitenkään


En etsinyt sinua

Severuksen sormenpäät liikkuivat Remuksen arpia mukaillen. Solisluulta kaulaa pitkin leuan yli, huulille asti. Siinä ne ristesivät, pystyi valitsemaan, kumpaa kahdesta arvesta lähti seuraamaan. Severuksen kosketus oli niin varovainen, että välillä hän kadotti Remuksen kuumana hohtavan ihon. Silloin Remus avasi silmänsä, tuijotti Severusta anovasti, ja Severus laski sormenpäänsä takaisin. Yhtä varovasti, yhtä hellästi.

Yhä ylemmäs, poskea pitkin aivan silmäkulmaan asti. Arpi jatkui vielä pörröisen, vaaleanruskean kiharapehkon alla. Severus tiesi sen, oli ennenkin selvittänyt mihin asti ihosta koholla olevat jäljet kulkivat. Severus upotti kätensä Remuksen pehmeiden hiusten sekaan, pyyhkäisi peukalollaan tämän poskelle vierähtäneen kyyneleen.

Remus nosti oman, isomman ja lämpimämmän, kätensä Severuksen käden päälle. Merkiksi siitä, että toivoi, ettei Severus lähtisi. Että toivoi, ettei Severus koskaan lopettaisi Remuksen koskettamista, sillä vain se sai Remuksen unohtamaan millainen hirviö hän sisimmässään oli.

“Et sinä voi menettää ystävää, jos sellaista ei ollut.”

Severuksen kuiskaus oli niin hiljainen, että se oli hukkua puiden lehdillä leikittelevän tuulen sekaan. Remus nyyhkäisi, painoi päänsä Severuksen olkapäälle, suuteli kevyesti kaulan kalpeaa ihoa. Severus otti Remuksen pään syleilyynsä, piti sitä paikoillaan rintaansa vasten, kuin valmiina poistamaan kaiken tuskan, jota Remus tunsi, tai tulisi koskaan tuntemaan.

“Minä en etsinyt sinua.”

“Enkä minä pakottanut sinua jäämään.”

Remus antoi silmiensä painua kiinni. Metsän hämärä väsytti häntä. Severus hengitti rauhallisesti, mutta Remus tiesi hänen valvovan. Severuksella oli paljon enemmän pelättävää. Eikä Remus pystynyt mihinkään. Ei puolustamaan Severusta ainuttakaan hänen kohtaamaansa kauhua vastaan.

Pahinta oli, että Severus ymmärsi. Heistä ei koskaan tulisi mitään tämän enempää. Remus oli tunnustanut rakkautensa, Severus oli hämmentyneenä kertonut, ettei se merkinnyt mitään. He voisivat rakastaa toisiaan enemmän, kuin kukaan oli koskaan ennen rakastanut, eivätkä he silti saisi toisiaan.

[Ygritte]

Se toimi niin.

Tuli täysikuu ja Remus muuttui. Täysikuu meni ohi, Remus palasi itsekseen, aina uusien arpien kanssa, aina yhtä ahdistuneena ja uupuneena.

Aina harhailemassa pimeässä illassa pitkin Tylypahkan metsiä, aina odottamassa, että Severus löytäisi hänet.

Ja Severus löysi.

Ensimmäinen kerta oli ollut vahinko. Severus oli etsinyt yrttejä. Linnan varastoissa olevat olivat päässeet vaurioitumaan, niistä ei saisi kukaan kunnollista lientä aikaiseksi.

Metsä oli niin tiheä, etteivät pilvettömällä taivaalla hohtavat tähdet päässeet valaisemaan maata peittävää sammalta. Siitä Severus oli Remuksen löytänyt, kerälle vetäytyneenä, nojaamassa vasten harmaata puunrunkoa.

“Sattuuko se?”

“Mikä?”

“Muuttuminen.”

Remus oli nostanut surkean katseensa Severukseen. Severus tiesi miten raskasta se oli, salailu ja valehtelu. Sillä hetkellä hän oli ajatellut, että Remus sai olla mitä tahansa, ei se vaikuttanut Severuksen elämään. Ei hän kertoisi.

Mutta Remus ei saanut olla mitä tahansa.

Eikä saanut Severuskaan.

[Vendela]

Kommiksesta iltaa

Eveliina L. tarjosi tätä kommiksessa ja tartuin kiinni, koska niin tekstin nimi kuin parituskin kiinnosti. Tämä oli niin sydäntä särkevää kuin voi vain kuvitella! Kaksi rikkinäistä joilla ei ole yhteistä tulevaisuutta, ah sentään!

Tykkäsin tosi paljon noista Remuksen arvista ja siitä kuinka Severus niitä kosketti. Usein nuo arvet sivutetaan tai vain todetaan, että niitä on, mutta se että olit nostanut ne tässä näin merkittävään osaan oli erittäin toimivaa. Myös se, että Remus antaa Severuksen koskea arpia kertoo paljon. Kaikki ne tunteet joita heillä on toisiaan kohtaan mutta jotka eivät saa päästä liian pintaan. Voihan nyyh sentään!

Mutta Remus ei saanut olla mitä tahansa.

Eikä saanut Severuskaan.

Tämä oli jotenkin tosi hienosti sanottu. Kummallakin hahmolla on oma taakkansa kannettavana. Toki se, että he voivat olla yhdessä voi helpottaa hieman, mutta tässä universumissa se tuntuu kuitenkin mahdottomalta että he voisivat jakaa noita raskaita asioita. Eikä kumpikaan voi eikä saa olla oma itsensä Tämä on myös monitulkintainen asia ja se tekee tästä vielä jotenkin kiehtovamman!

Tämä oli hieno! Tuleekohan tähän vielä jatkoa? Koska jotenkin jäi semmoinen olo, että olisi mukava kurkistaa vielä kerran tämän kaksikon elämään

Vendela

[Eveliina L]

Mä luin tämän silloin kun tämä ilmestyi, vaikka tiesin, ettei pitäisi kun ajattelin, ettei pimeyden voimissa ole romanttisia tekstejä. Ja mä haluaisin Severuksen ja Remuksen elävän onnellisina elämänsä loppuun asti ihan jo siksi, että Rowlingin versio heistä oli niin karu. Arvasin kyllä että tässä tapahtuisi muuta, mutta yllättävän lohdullinen tämä minusta silti oli. Heillä oli sentään toisensa edes sen hetken, vaikka ei muuten ollutkaan ja joskus jo se hetki auttaa jaksamaan vastoinkäymisiä, joten ajattelen toiveikkaana että se riitti ja oli ainakin tyhjää parempi.  Toisaalta romantikko minussa pitäisi mahdollisena niin paljon enempääkin, mutta tämä oli kaunista ja tuskallista näin.