Nimi: Pudota
Kirjoittaja: Timli
Ikäraja: S
Originaali
Pudota
Kieriskelen lakanoissa ja yritän saada unen päästä kiinni. Muut nukkuvat jo. Joka yö sama juttu. Olen kyllästynyt hakemaan unta tuntikausia. Päivät vietän sumussa kykenemättä keskittymään. Turrutan kroonista päänsärkyäni särkylääkkeillä, jotka auttavat yhä huonommin.
Yritän rauhoittaa mieleni kuten lääkäri ohjasi: asetun selälleni makaamaan, vedän peiton päälleni, suljen silmäni ja keskityn ympäristön ääniin. Puoliso kuorsaa vierelläni, herätyskello tikittää, sade piiskaa ikkunaa. Koira päästelee hassuja ynähdyksiä, näkee varmaankin unta. Lakana on ärsyttävästi rutussa, mutta painava täkki rauhoittaa. Alan viimein olla levollinen ja raukea… ja yhtäkkiä äänet häviävät.
En kuule mitään. En tunne mitään. Avaan silmäni, mutta ympärilläni on vain harmaata, kuin pilvinen yötaivas, josta ei erotu pienintäkään poikkeamaa. Kellun tyhjyydessä.
Silloin painovoima herää ja tarttuu minuun.
Yhtäkkiä tunnen putoavani kohti tuntematonta. Putoamisvauhti pysyy tasaisena; arvioin sen ilmavirrasta, en voi olla varma. Koetan kurotella, mutta ulottuvillani ei ole mitään. Kurkustani ei kuulu pihinääkään.
Alhaalla alkaa hahmottua pieni vaalea piste. Se laajenee hitaasti, mutta pian tajuan sen olevan valoa. Vauhtini alkaa hidastua, kun lähestyn sitä. Puren huultani, mutta se on niin turta, etten tunne mitään.
Tömähdän johonkin pehmeään. Vähän aikaa silmissäni näkyy kirkkaita pisteitä, ennen kuin näköni tasoittuu. Olen pudonnut paksuun täkkikasaan. Päällimmäinen on vaaleanpunainen ja siinä on pieniä kukkia. Kömmin alas ja räpyttelen silmiäni nähdäkseni paremmin kirkkaudessa, joka saa silmäni vuotamaan.
Olen valkoisessa huoneessa, jossa ei ole mitään muuta kuin kasa eri värisiä ja kuvioisia täkkejä sekä kaksi hyvin vanhaa miestä. Arvioin heidän olevan pitkästi yli satavuotiaita. He virnuilevat eivätkä muutenkaan näytä aivan täysjärkisiltä. Ehkä se johtuu heidän iästään.
”No, miltä tuntui?” toinen kysyy ja naputtelee sormiaan yhteen. ”Ei hassumpaa?”
”Anna tulla vain, tyttö”, toinen kehottaa. Molemmat miehet odottavat innostunut ja odottava ilme kasvoillaan. Mietin, mitä vastaisin. En halua loukata vanhuksia, mutta en valehdellakaan.
”Olihan se… aikamoista”, soperran.
”Minä tiesin, Abraham! Minä tiesin! Se toimii! Ainakin paremmin kuin vanha tapa!”
”Totta kai se toimii paremmin kuin vanha tapa, Noak”, toinen tuhahtaa. “Kaikista oli ikävää tehdä uintiliikkeitä päästäkseen ylös Taivaaseen, etenkin sateessa. Hankalaa räpiköimistä. Ei ihme, että Pietari pääsi eläkkeelle.”
“Ilmiömäinen keksintömme kääntää Taivaaseen nousu putoamiseksi jää historiaan!” miehet riemuitsevat.
”No, tyttö, haluatko kokeilla uudestaan?”
Tuijotan miehiä. ”Ei kiitos.”
”Selvä, kotiin sitten. Nähdään kolmenkymmenenneljän ja puolen vuoden kuluttua!” Miehet vilkuttavat. Tempaudun ylöspäin. Valopiste alapuolellani katoaa tummaan harmauteen.
Aamulla näen kylpyhuoneen peilistä, että alahuulestani vuotaa verta. Pyyhin sen pois. Ulkona sade ropisee, ja huomaan ajattelevani, ettei enää onneksi tarvitse uida taivaalla vesisateessa.
En tiedä miksi.
