A/N: Toinen luku, joka olikin sitten työmaa. Päädyin muutamaan epätavalliseen ratkaisuun tämän kanssa, joten niistä olisi kiva saada jotain palautetta. Vaikkapa sitten että älä enää koskaan kirjoita näin
Luku 2He olivat kulkeneet Narnian erämaassa joitakin päiviä. He olivat vältelleet kävelemistä avoimessa maastossa, sillä puut tarjosivat heille suojaa paitsi vihollisilta, myös paahtavalta auringolta. Silloin tällöin he tapasivat yksittäisiä metsän nymfejä, jotka välittivät uutisia kotipuidensa juuristoja pitkin matkojen päästä. Kalormenin laivasto oli saapunut valloitettuun Cair Palaveriin, ja erään nymfin kertoman mukaan jopa lokit olivat vaienneet meren rannalla.
”Rohkeutta, toverit!” Päärly-yksisarvinen kuopaisi silloin maata. ”Emme saa vaipua epätoivoon. Narnia on ennenkin kokenut valloituksia ja selvinnyt niistä.”
Se oli laiha lohtu, mutta kaikki kuulosti lupaavammalta yksisarvisen sanomana. Jill oli jo aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että yksisarvinen oli maailman kaunein olento – eikä hän ollut väärässä. Siksi pikkuinen Pulma-aasi näytti sen rinnalla vieläkin piskuisemmalta ja kömpelömmältä, mutta kuullessaan suru-uutisia sen pitkät korvat painuivat onnettomina sivuille, mikä antoi vaikutelman lysähtäneistä hartioista.
”Älä sure, Pulma-kulta”, Jill kietoi kätensä aasin kaulan ympärille. ”Kuulithan mitä Päärly sanoi. Emme saa luovuttaa.”
”Ilman tuota elikkoa emme olisi tässä tilanteessa”, kuningas Tirian muistutti – vaikka hän oli säästänyt petturiaasin hengen, hän ei vieläkään kyennyt tuntemaan myötätuntoa sitä kohtaan. Typeryyttään tai ei, Pulma oli auttanut Narnian tuhoamisessa.
”Älä kuuntele häntä”, nuori Eevan tytär loi kuninkaaseen vihaisen katseen.
”Ei, hänen korkeutensa on oikeassa”, Pulma määkäisi lampaan tavoin, ja näytti – mikäli mahdollista – vieläkin surkeammalta.
”Piristy veikkoseni”, Päärly hirnahti ja kosketti aasin turpaa omallaan. ”Aslan kyllä näkee sydämeesi, ja erottaa oikeat petturit harhaan johdetuista.”
On vaikeaa pysyä surkeana, jos saa suukon yksisarviselta. Niinpä pikkuinen aasikin tepasteli hieman reippaammin, eikä Tirian sanonut mitään, vaikka tunsikin lievää kateutta nähdessään, miten Jill asetti kätensä Päärlyn kermanvalkoisten harjajouhien lomaan. Yksisarvinen oli hänelle kuin veli, ja he olivat pelastaneet toistensa hengen lukemattomia kertoja. Poikakuningas ei ollut varma, oliko kateellinen yksisarviselle vai tytölle – tai edes mistä syystä.
-oOo-
”Päärly on kiintynyt sinuun”, Tirian huomautti ääneen kiillottaessaan miekkaansa.
Jill kohotti katseensa nuolenkärjistä, joita parhaillaan teroitti. Hän vilkaisi suuntaan, jossa yksisarvinen laidunsi vieretysten aasin kanssa. Pulma oli parhaillaan asettunut syömään apilankukkia niin, että Päärlyn pitkä häntä jäi kuin peruukiksi sen korvien väliin. Nuori Eevan tytär hymyili näylle ja mietti, miten kovasti olisi halunnut jakaa hetken Lucyn kanssa.
Mutta samalla Jill oli salaa iloinen – ja hieman häpeissään sen vuoksi – että toinen tyttö ei ollut täällä. Sillä jos Lucy olisi ollut heidän kanssaan samassa leirissä, yksisarvinen ja nuori kuningas tuskin huomaisivat häntä. Lucy ei ehkä ollut samalla tavalla kuningatarmainen kuin Susan oli Lontoossakin, mutta hänellä oli taivaansiniset, tuikkivat silmät ja kultaiset hiukset.
Jill ymmärsi, ettei ollut vastannut kuninkaalle mitään, mutta tunsi hetken jo ohittaneen heidät. Hän syventyi taas nuolenkärkiinsä, sillä kuningas keskusteli paikalle saapuneen Pokki-kääpiön kanssa illan ateriasta – joka olisi jälleen surkuteltavan pieni. Metsästä ei tuntunut löytyvän edes sieniä. Tätä vauhtia he eivät enää jaksaisi marssia kokonaista päivää. Päärly ja Pulma kyllä saivat syödäkseen, mutta aasi kantoi jo heidän varusteitaan, eikä kukaan tohtisi edes ajatella ratsastavansa yksisarvisella.
Oli aivan kuin kuningas olisi lukenut hänen ajatuksensa; ”Päärly varmasti antaisi sinun ratsastaa selässään, jos vain pyydät kauniisti.”
Jill tunsi punastuvansa. ”En minä kehtaisi”, hän mutisi. ”Se ei olisi reilua teitä muita kohtaan. Sitä paitsi sinä olet kuningas.”
”Ja millainen kuningas minä olisin, jos antaisin Eevan tyttären marssia samalla kun istun itse mukavasti?” Tirian kuulosti aidosti loukkaantuneelta, vaikka olikin viime tuntien ajan ehtinyt haaveilla yksisarvisen tasaisesta askelluksesta.
”Etkö usko, että pysyisin perässä?” Jill kysyi uhmakkaasti. Oli totta, että hän ei ollut kova marssimaan, ja jopa kääpiö käveli aina reilusti hänen edellään – mikä toki johtui siitä, että kääpiöt ovat voimakasta, ankaraa lajia, jotka ovat tottuneet kulkemaan pitkiäkin matkoja jalan, mutta sitä Jill ei tiennyt.
”Ei kyse ole siitä, vaan kunniastani”, Tirian vastusteli.
”Ruikku on ihan yhtä hidas”, Jill intti, vaikka olikin epäreilua asettaa hänen ystävänsä häntä vastaan.
”Mutta hän on poika.”
”Eli tytöt ovat poikia hitaampia, sitäkö yrität sanoa?”
Tirian näytti vasta nyt ymmärtävän, miksi Jill oli niin loukkaantunut ja hymyili sellaista kuritonta hymyä, jota hyvätapaiset pojat kotona Englannissa eivät hymyilleet.
”Ei, vaan koska yksisarviset eivät voi vastustaa kaltaistasi jaloa neitoa”, kuningas kertoi itsestäänselvästi – ja sitä se kenties olikin narnialaiselle, mutta ei lontoolaiselle tytölle. Jill ei voinut sille mitään, vaan tunsi punan leviävän poskipäiltä aina kaulaan asti.
”Se on niiden luonto, näetkös. En tiedä, mitä se kertoo minusta, mutta vain harvat Aatamin pojat voivat ystävystyä yksisarvisen kanssa.”
-oOo-
Jill oli mennyt sekaisin päivistä jo monesti, mutta Tirianin mukaan he olivat matkanneet puolisentoista viikkoa, kun he lopulta saavuttivat salaisen sisäänkäynnin luolastoon, jota pitkin hän oli yhdessä ystäviensä kanssa paennut Narniaan pelastaessaan prinssi Riliania. Luolan suu oli paikoin murentunut, mutta siirrettyään kiviä – ja suurempia lohkareita Pulman avustuksella – he olivat varmoja, että itse reitti oli kunnossa.
Jill värisi ilta-auringossa katsellessaan syvälle maan uumeniin johtavaa polkua. Muistot pimeydestä, märän maan ja raudan tuoksusta sekä sokeista maahisista saivat hänet miltei toivomaan, että reitti olisi tuhoutunut näiden vuosisatojen aikana.
”Rohkeutta, jalo neito”, Tirian kuiskasi, ja Jill vakuutti itselleen värinän johtuvan illan viilenemisestä.
”Sinäkin pelkäisit, jos tietäisit mitä maan alla on”, Eevan tytär mutisi. Hän muisti itsensä Isä Ajan, joka nukkui ikiunta – kunnes heräisi maailman tullessa loppuunsa. Kenties sen hetki oli lähempänä kuin kukaan heistä osasi aavistaa. Ajatus Isä Ajan heräämisestä heidän ollessaan piilossa luolissa sai Jillin äkkiä niin huonovointiseksi, että hän kyykistyi maahan ja alkoi kakoa.
Sanaakaan sanomatta Tirian tarttui tyttöä käsivarresta ja nosti hänet ensin jalkeille ja sitten syliinsä. Yllätys peitti alleen osan pahoinvoinnista, jolloin Jill kietoi vaistomaisesti kätensä kuninkaan kaulan ympärille nuorukaisen kantaessa hänet kauemmas muista. Päivän marssin nostattama tomu sekoittui hikeen ja pojan ominaistuoksuun, ja Jill tunsi polttavaa häpeää huomatessaan, ettei se ällöttänyt häntä läheskään yhtä paljon kuin hänen luokkansa pojat liikuntatuntien jäljiltä.
Heidän päästyään hieman kauemmas, kuningas laski Jillin maahan, mutta pahoinvoinnin huippu oli jo ehtinyt laskea. Se hävetti Eevan tytärtä, jonka nuorukainen oli kantanut sylissään aivan turhaan, ja niinpä hän kyykistyi uudelleen melkein toivoen pahan olon tulevan takaisin.
”Voitko jo paremmin?” Tirian tiedusteli ja polvistui tytön vierelle.
”On vaikea antaa ylen tyhjin vatsoin”, Jill sanoi, eikä se ollut valetta.
Kuningas sipaisi osan tytön karanneista hiuksista takaisin korvan taakse – jotenkin luontevasti – suojellakseen tämän hiuksia mahdollisilta roiskeilta. Jill painoi otsansa käsivarsiensa päälle, jotka lepäsivät hänen koukistuneilla polvillaan.
”Anteeksi, en yleensä ole näin herkkä.”
”Maan alla täytyy tosiaan olla hirvittävää, jos se saa sinut noin tolaltasi”, Tirian tunnusti, sillä hän oli jo kauan sitten oppinut, että Jill oli kaikkea muuta kuin pelkuri.
”Enhän minä tiedä, millaista siellä nyt on”, tyttö mutisi. ”Siitä on vuosisatoja, kuka tietää jos luolasto on nyt tyhjillään.”
Jostain syystä ajatus oli vieläkin kammottavampi. He olivat vielä hetken siinä, Jill kyykyssä ja Tirian toisen polvensa varassa, ja odottivat että tyttö oli valmis palaamaan takaisin muiden luokse. Sillä välin olivat muut pystyttäneet vaatimattoman leirin, joka Jillin riemuksi ei sijoittunut aivan luolaston suulle. Yksisarvinen ja aasi ravasivat heitä vastaan, ja Pulma hamuili tytön olkapäätä pienellä turvallaan. Se sai Jillin kikattamaan, eikä Tirian ollut enää yhtä vihainen aasille – ei sellainen olento voinut olla läpeensä paha, joka sai sellaisen äänen aikaan Eevan tyttäressä.
-oOo-
”Voi kun täällä olisi enemmän tämmöisiä seikkailuja, tämä on niin mukavaa”, Jill huokaisi ja nojasi Pulman pyöreää vatsaa vasten.
Pokki-kääpiö oli ottanut Jillin jousen ja ampunut heille illalliseksi kaksi kyyhkystä. Se oli kääpiölle, kotkalle ja kolmelle ihmiselle varsin vähän, mutta enemmän kuin he olivat pitkään aikaan saaneet syödäkseen. Nyt kääpiö oli sytyttänyt piippunsa, ja kaikki olivat asettuneet ruokalevolle suureen rinkiin. Kuningas nojasi yksisarvisen lapaa vasten, Pitkäsilmä oli asettunut läheiselle kalliolle, ja Eustace makasi selällään aivan Jillin ja aasin vieressä.
”Täällä tapahtuu aina niin kauheasti”, Eustace mutisi silmät ummessa.
”Ehei, poikaseni”, Päärly hörähti. ”Narnian ystävät vain kutsutaan paikalle silloin, kun hätä on suurin. Muuten täällä saattaa vallita satojen vuosien rauha, jolloin vain tanssiaiset, turnajaiset ja sadonkorjuujuhlat ovat ainoa muistettava asia. Ja jokainen viikko on edellistä parempi.”
”Minä en ole koskaan ollut turnajaisissa”, Eustace tunnusti, ja vaikka harva lontoolaispoika voisi sanoa muuta, narnialaisille se oli poikkeuksellista.
”Tai tanssiaisissa”, Jill lisäsi kiusoitellen.
”Niin”, Eustace raotti silmiään ja katseli iltataivasta yllään. ”Tai siis, olemme me saaneet kokea vaikka mitä seikkailuja, mutta kaikki sellainen hauskanpito on jäänyt vähemmälle.”
”On meillä ollut hauskaakin”, Jill myönsi. ”Mutta valitettavasti prinssejä harvoin tarvitsee pelastaa tanssiaisten keskeltä.”
”Tiedätkö, mitä Rapanhapakko tuohon toteaisi?” Eustace katsahti ystäväänsä hymyillen. ” ’
Se on teille ihan oikein, te ihmiset olette muutenkin liian huikentelevaisia.’ ”
”
’Kyllä kelpo suistokaiset tekevät kaikkea muuta paitsi tanssivat!’ ”, Jill matki ystävänsä puhetapaa ja yhtyi sitten Eustacen kanssa jaettuun nauruun. Oli kummallista muistella tällä tavoin vanhaa ystävää, joka oli ollut kuolleena jo vuosisatoja, mutta jonka kanssa oli vain joitakin kuukausia sitten pelastanut kruununprinssin noidan armoilta. Ehkä ihmismieli ei pystynytkään käsittelemään sellaista, sillä Jill ikävöi vanhaa suistokaista samalla tavalla kuin kaukana asuvaa ystävää kaivataan – vain väliaikaisesti.
”Ah, on siis vielä paljon iloja, mitä ette ole ehtineet kokea”, Päärly tuumi, mutta sanoilla oli nuoriin varsin surullinen vaikutus.
Se oli muistutus siitä, miten vähän he todellisuudessa olivat saaneet elää – Narniassa tai missään muuallakaan – ja se täytti heidät murheella.
-oOo-
Jill tunsi tarvetta helpottaa oloaan hieman kauempana muista, jonkin suuren pensaan juurella. Jostain syystä – kenties siksi että ryhmän kaikki muut jäsenet olivat poikia – hän ei kehdannut myöntää todellista syytä poistumiselleen, vaan keksi hätävalheen polttopuista, jotka kieltämättä olivat hiipuneet illan saatossa. Mutta silloin nuori kuningas nousi jalkeille, ja sanoi tulevansa mukaan – turvaksi. Eustace, joka ymmärsi lontoolaisen käytösetiketin päälle, tiesi miksi Jill halusi pois muiden seurasta, mutta ei sanonut mitään nähdessään, miten tyttö hymyili pienesti eikä estellyt kuningasta.
Heidän päästyään pois kuuloetäisyydeltä, Jill seisahtui ja hymyili kiusaantuneesti.
”En minä oikeasti tullut hakemaan polttopuita”, hän selitti eikä jostain syystä kyennyt kohtaamaan Tirianin katsetta.
”Saatoin päätellä sen verran”, kuningas tunnusti, mutta Jill oli ymmällään. Miksi poika sitten oli välttämättä tahtonut liittyä hänen seuraansa? ”Halusin olla hetken kanssasi kahden, jos se sopii sinulle?”
Jill ei kyennyt ymmärtämään, mitä poikakuninkaalla oli mielessään, mutta hän vain nyökkäsi – salaa mielissään, vaikka poistumisen tarve ei ollutkaan kadonnut mihinkään. Jännityksen keskeltä tyttö ei vain huomannut sitä enää.
”Mitä muita ensikertoja haluaisit vielä kokea?” kuningas jatkoi aiempaa keskustelua.
Jill ei osannut heti edes vastata. Hän oli viime päivien aikana saanut itsensä kiinni sellaisista ajatuksista, joista hän oli kotona kiusoitellut Susania yhdessä muiden kanssa. Sinä se vain juokset illanistujaisissa etkä enää välitä mistään muusta kuin huulipunasta ja sukkahousuista! Hän ei olisi ikinä voinut tunnustaa ystävilleen, että juuri nyt haluaisi kaikkein eniten kokea ne aikuisuuden salaiset puolet, joista vanhempi tyttö vaikeni pienesti hymyillen. Entä jos hän ei koskaan ehtisi kokea niitä? He olivat usein pilkanneet Susania siitä, miten kiire hänen oli kasvaa aikuiseksi ja olla aikuinen, mutta entäpä jos vanhin tyttäristä oli vain ymmärtänyt ajan loppuvan nopeammin kuin kukaan muu osasi aavistaa?
”En ole koskaan pitänyt poikaa kädestä”, Jill mietti puoliääneen.
Tirian kurtisti kulmiaan mietteliäästi – ja kurottautui sitten ottamaan tytön käden omaansa. Pojan käsi oli viileä, ja se sai Jillin kovin tietoiseksi siitä, miten hermostus teki hänen omat kätensä äkkiä niin kovin lämpimiksi ja nihkeiksi.
”Tässäkö kaikki?” kuningas kysyi virnistäen, haastaen.
”Et ymmärrä, tämä on isompi juttu meidän maailmassamme”, Jill takelteli hermostuneena. ”Tytöt ja pojat eivät pidä toisiaan kädestä, elleivät he ole – ”
”Olen nähnyt sinun pitävän Eustacea kädestä”, Tirian päästi niin yllättäen irti, että tytön käsi retkahti alaspäin. ”Olen pahoillani, en tiennyt teidän olevan luvatut toisillenne.”
Jill olisi voinut vannoa, että poikakuningas näytti pettyneeltä, mutta sen täytyi olla tytön omaa kuvitelmaa. ”Ei, minä ja Ruikku, olemme vain – tarkoitan, me olemme ihan eri asia, hän on enemmänkin kuin – ”
”Hän on sinun Päärlysi?” Tirian hymyili jälleen, ja se oli tarttuvaa.
”Niin.”
Kuningas katseli tätä nuorta Eevan tytärtä, joka vaikutti vuosiaan vanhemmalta, mutta oli silti vielä kovin nuori – liian nuori tämmöiselle seikkailulle.
”Saisinpa joskus nähdä maailmasi”, Tirian sanoi vaimeasti. ”Kokeilla teidän omituisia vaatteitanne, tavata entisaikojen suuret hallitsijat – sekä tietysti taikurin veljenpojan, joka oli paikalla Narnian luomishetkellä.”
”Polly-neiti oli paikalla myös”, Jill muistutti. Ehkäpä historiankirjoihin ei mahtunut kirjoitetuksi ”
taikurin veljenpoika, sekä hänen ystävänsä”. Millä tavalla historiankirjat tuntisivat heidät? Olisiko hän vain ”Eustace Ruikun ystävä” – saisivatko he edes nimiään kirjan sivuille?
”Haluaisin tavata kaikki Narnian ystävät teidän maailmassanne”, Tirian sanoi sovittelevasti.
Jill tunsi, että Tirian ei pilkkaisi häntä, mutta tyttö epäröi. Ja oli vain yksi tapa ottaa siitä selvää;
”En ole koskaan suudellut ketään.”
Ensimmäistä kertaa Jill näki, kuinka kuninkaan poskipäillä hehkuva puna syveni ja levittäytyi koko kasvojen laajuudelle. Tirian puristi huulensa ensin tiukasti yhteen – kuin miettien ankarasti – ja hymyili lopulta.
”Onko suudelman merkitys kovasti erilainen teidän maailmassanne?”
Jill ei ollut aivan varma, mitä kuningas häneltä kysyi, mutta pudisti päätään kieltävästi. Tirian otti puolikkaan askelen lähemmäs.
”Suutelisitko sinä Eustacea?”
Jill pudisti vielä voimakkaammin päätään, sillä hän tuntui kadottaneen äänensä täysin. Hän ei vieläkään osannut päätellä, mihin nuorukainen kysymyksillään pyrki.
”Haluaisitko, että minä – ”, kuningas oli jo niin lähellä, että Jill erotti tähdensinistä hänen silmissään. Tirian piti käsiään piilossa selkänsä takana, ja ehkäpä Eevan tyttären olo olisi ollut vähemmän hermostunut, jos hän olisi tiennyt niiden tärisevän.
”En kai minä olisi sitä muuten tässä sinulle sanonut, pöhkö”, tyttö onnistui sanomaan, sillä samalla sättivällä äänensävyllä, jolla usein puhui Ruikulle silloin, kun tämä ei ymmärtänyt jotakin asiaa.
Mutta poikakuningas vain hymyili ja kumartui eteenpäin kädet yhä selkänsä takana. Suudelma oli hieman kömpelön kokeileva, mutta samalla lempeä. Jill puristi sormiaan niin lujasti kämmeniä vasten, että hänen ihoonsa piirtyi pieniä puolikuita. Tirian hymyili hänen huuliaan vasten, asetti toisen kätensä hänen niskaansa, pujotti sormensa tytön vehnänruskeiden hiusten lomaan. Jill värisi.
”Meidän pitäisi varmaan palata takaisin”, kuningas mumisi ja antoi otsansa koskettaa tytön omaa.
”Ei ihan vielä”, Jill vastasi, ja jokin Tirianin sisällä heräsi, poreili kuin leijonan kurkusta kumpuava murina. ”Tarkoitan, mene sinä ensin, tulen perässä.”
Kuningas nojautui hieman taaksepäin toisen jalkansa varassa ja tutkaili tytön kasvoja. ”Arvon neito, jos olen loukannut teitä jotenkin – ”
”Ei, kaikki on hyvin”, Jill henkäisi ja yritti huomaamattomasti ristiä jalkansa. ”Minun tarvitsee vain olla hetki yksin.”
”Pyydän, Jill, en tarkoittanut mitään pahaa”, nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puristi sitä hellästi. ”En tiedä, miten teidän maailmassanne suhtaudutaan – hellyydenosoituksiin – mutta täällä minä olen tahrinut vain oman kunniani, jos olen pakottanut teitä johonkin – ”
”Tirian, minun täytyy käydä pissalla!” Jill lopulta parkaisi ja riuhtaisi kätensä irti peittääkseen kasvonsa häpeästä. Hän odotti, että kuningas nauraisi hänelle, pilkkaisi häntä – tai vielä pahempaa, menisi hiljaiseksi ja vaikeaksi niin kuin tällaisten asioiden äärellä usein mennään.
”Polttopuut tarkoittivat siis – ”, Jill saattoi miltei kuulla, miten palaset loksahtivat paikoilleen nuoren kuninkaan päässä. ”Annan sinulle vähän – tilaa. Etsin vaikka niitä puita, ettemme palaa tyhjin käsin.”
Jill nyökkäsi, mutta ei laskenut käsiään pois kasvojensa edestä. Siksi hän vain kuuli, miten kuninkaan askeleet kaikkosivat, ja vasta kun hän ei enää kuullut niitä, kumartui hän polviensa varaan hillitäkseen kuplivaa innostusta salaa hymyillen. Kävipä miten hyvänsä, ainakin hän oli saanut kokea ensisuudelmansa – vieläpä Narnian kuninkaalta.
Kunpa pääsisin kertomaan Susanille.
