Nimi: Maailmasi on mustavalkoinen (anna minun maalata siihen väriä)
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Genre: Angstinen kartanoromantiikka
Varoitukset: Itsemurha
A/N: Olin eilen kattomassa Oopperan kummituksen kansallisoopperassa, jossa ihastuin kartanoromantiikkaan ja sitten tänään koiralenkillä huomasin miten mustavalkoiselta maailma näyttää talvella, joten niistä kahdesta yhtälöstä syntyi tämä pirteä palanen
Osallistuu haasteeseen
Teelusikan tunneskaala II. Jos jotakuta kiinnostaa niin kuuntelen aina
tätä biisiä kun kirjotan tän tyyppistä angstia. Tälle on ilmestynyt jatko-osa miehen näkökulmasta:
Maailmani päättyy punaiseen, S
Maailmasi on mustavalkoinen (anna minun maalata siihen väriä)Rakkaani,Astuttuani ulos tänään hämmästyin siitä, miten maailma näytti ovien ulkopuolellakin mustavalkoiselta. Kinoksista törröttävien kuolleiden horsmien mustat varret olivat peittyneet valkoisiin kiteisiin ja puut kantoivat oksillaan niin paljon lunta, että vihreää hädin tuskin näki. Puiden ruskeat rungotkin olivat kuurakerrosten takia harmaita. Se vähäinen vihreys, jota kuusipensaiden sivuissa näkyi lumen alta, näytti niin tummalta, että pelkäsin menettäneeni värinäköni kaikkien niiden kuukausien aikana eläessäni mustavalkoisessa kartanossasi – anteeksi
kartanossamme. Mutta saan kyllä muistutuksen pian, sillä
makuuhuoneemme karmiininpunaiset lakanat näen unissanikin.
Muistatko, kun kysyin sinulta, miksi sängyssä on punaiset lakanat? Sinä sanoit, että musta ei näy mustaa vasten eikä valkoinen valkoista vasten.
Yhteisessä sängyssämme molempien on erotuttava tasapuolisesti. Niin sinä sanoit.
Sitten purit kaulaani ja minä katsoin vereni valuvan pisaroina niille lakanoille, josta se hädin tuskin erottui.
Puutarhan yllä lepäsi sumu, jonka takaa en nähnyt metsään, portille tai muurille. Sinä hetkenä näytti siltä, niin kuin kartanosi,
kartanomme, leijuisi tyhjyydessä, niin kuin se sijaitsisi irtonaisena muusta maailmasta vain
meidän mielikuvituksessamme. Toisaalta minusta tuntuu siltä aina, oli sumua tai ei.
Metsän läpi kulkiessani seurasin jokapäiväisiä askeleitani, jotka yö oli muuttanut mustaksi jääksi valkoisen lumen keskelle. Muuri alkoi erottua sumun takaa, se komea ja tukeva muuri, jonka yli näkisi vain jättiläinen. Itserakentamasi, sinä muistutit minulle jatkuvasti. Minua ei olisi tarvinnut muistuttaa, sitä on mahdotonta unohtaa.
Kävelin metsän läpi portille, jonka mustia metallitankoja peitti harmaa kuura. Minut valtasi halu nuolaista tankoa hieman, tiedäthän sinä, että vanhemmat varoittavat aina lapsiaan olematta nuolematta jäisiä metallitankoja, ettei kieli jää kiinni, mutta kiellon takia se houkuttaa? Tai en tiedä tiedätkö, ethän ole juurikaan kertonut minulle elämästäsi. Vaikutat juuri sellaiselta ihmiseltä, joka tekisi niin ihan vain siksi, että kiellettiin. Tartuin metallitankoon kädelläni ja työnsin, mutta portti ei avautunut, ei taaskaan. Täytyihän minun tarkistaa, ettet sinä vahingossa olisi jättänyt sitä auki asioille lähdettyäsi. Kuka tahansa voisi marssia sisään. Tai ulos.
Vedin käteni pois ja näin, kuinka harmaassa tangossa oli musta kädenjälki minun jäljiltäni. Silloin minä päätin, kun näin miten harmaasta oli tullut mustaa.
Niinpä minä palasin takaisin
huoneeseemme, istuin mustan kirjoituspöytäsi ääreen ja aloin kirjoittaa sinulle näitä sanoja valkoiselle paperille mustalla musteella.
Sinä halusit jotain hyvää kaiken sen pahan keskelle, jonka olit rakentanut. Valkoista mustan keskelle. Mutta valkoinen ei pysy valkoisena ikuisesti, jos se turmellaan mustalla, katso vaikka miten muste ei lähde tältä paperilta vaikka olen yrittänyt siistiä kyynelieni jälkiä. Sinä huomasit itsekin, että minusta on tullut harmaa. Olet poissa useammin, et koske minuun yhtä usein ja jätät minut omiin oloihini.
Elämästä on tullut melkein siedettävää.
Mutta vaikka en tiedä sinusta mitään, tiedän luontosi. Tiedän, että kyllästyt pian ja hankit uuden valkoisen, eikä harmaalla ole mustan ja valkoisen keskellä tilaa. Tiedän myös mihin sinä pystyt. Olen nähnyt mihin sinä pystyt.
Mieluummin menen omilla ehdoillani kuin sinun.
Minä pidän väreistä, et ehkä tiennyt sitä,
rakkaani. Minä pidän myös monenlaisista muista asioista, kuten vapaudesta, jonka sinä veit minulta. Sen sinä tiesitkin, olenhan muistuttanut sinua siitä niin monesti, että sinun on mahdotonta unohtaa, vaikka joka päivä yrität, kun kohtelet minua kuin nukkea.
Niinpä minä jätän sinulle pienen lahjan ennen kuin menen. Minä maalaan sinun kartanosi. Valkoiset mattosi, mustat sohvasi, sumeat ikkunasi ja kaikkein eniten maalaan sinun karmiininpunaisten lakanoiden peittämän sänkysi, jota minun vereni jo ennestään tahraa. Sanotaan, että veri muuttuu mustaksi, kun sitä on tarpeeksi. Toivon, että se on totta, sillä miten muuten se erottuisi punaisilta lakanoiltasi, joilla halusit nähdä minut, muttet kipuani.
Hyvästi siis,
rakkaani. Toivottavasti et unohda minua, vaan mietit lopun ikäsi, miten sinun rakas valkoisesi kuihtui harmaaksi, punaiseksi ja viimein mustaksi.