Title: Kova ja pehmeä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Slayers
Pairing: Amelia Wil Tesla Seyruun/Zelgadis Greywords
Genre: Drama, hahmopohdinta, pienoinen romance
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen on Kanzaka Hajimen luomus eikä siis luonnollisestikaan kuulu minulle. Kirjoitan ilman rahallista korvausta ihan vain omaksi ilokseni.
Summary: ”Kuule Zelgadis, minun mielestäni sinä olet oikeastaan aika pehmeä.”A/N: Osallistuu haasteen Sana/kuva/lause10
kolmannelle kierrokselle, inspislauseena
Peilikuva voi valehdella. Oli kiva kirjoitella Zelgadisista ja Ameliasta yhdessä. Varsinkin animeversiosta saa sellaisen kuvan, että Amelialla on romanttisia tunteita Zelgadisia kohtaan (ja joo vähän myös toisinkinpäin), ja ihan söpö pari he kyllä olisivat. Tai ovat.
Vähän kiroilin itseäni tätä kirjoittaessa, kun sanasta kova tuli koko ajan mieleen kaikkea tyhmää kaksimielistä läppää, mikä ei todellakaan sovi tämän ficin ideaan tai tunnelmaan, jonka halusin luoda. Hemmetin monitulkintaiset sanat... 😅 Olkaa te mua kypsempiä älkääkä ajatelko mitään sellaista!
Kova ja pehmeäJos Zelgadisia kuvailisi vain yhdellä sanalla, ”kova” olisi hyvä valinta. Sitähän hänen koko khimairankehonsa oli ihan kirjaimellisestikin. Rezon häneen langettaman kirouksen myötä hänen ihonsa oli muuttunut lujaksi, siniseksi kiveksi, ja ennen niin silkkiset hiuksetkin olivat nyt käytännössä ohutta metallilankaa. Tummien silmien katse oli tavallisesti suorastaan viiltävä, ja suu oli pelkkä tiukka viiva. Melkein olisi voinut luulla, että hänen ruumiistaan oli kivigolemia enemmänkin kuin vain kolmasosa.
Eikä ulkoinen olemus ollut ainoa syy sille, miksi Zelgadisia saattoi kuvata parhaiten sanalla kova. Se oli erinomainen termi kuvailemaan myös hänen luonnettaan. Vaikkei hän pohjimmiltaan ollutkaan paha tai julma, osasi hänkin olla säälimätön taistelija, joka tuhosi kaikki tielleen tulevat esteet joko miekallaan tai loitsuillaan eikä potenut asiasta huonoa omaatuntoa. ”Armo” ei hänen perussanavarastoonsa kuulunut, ja omien etujen mennessä edelle oikeamielisyyskin oli hänelle täysin toissijaista. Zelgadisilla oli Lyzeillesta aina Seyruuniin maine mystisenä mutta vaarallisena miekkamiehenä ja loitsijana, mistä tämä itse oli vain jopa mielissään. Hän antoi ihmisille kernaasti syitä pelätä häntä, nämä kun tapasivat muutenkin suhtautua häneen heti epäluuloisesti pelkästään hänen epäinhimillisen ulkomuotonsa takia.
Mutta sitten oli Amelia.
Amelia, joka oli monien muiden tavoin pitänyt Zelgadisia epäilyttävänä ja vastenmielisen näköisenä heidän ensitapaamisensa aikana ja suhtautunut tähän jopa avoimen vihamielisesti.
Paljon oli kuitenkin ehtinyt muuttua.
”Kuule Zelgadis, minun mielestäni sinä olet oikeastaan aika pehmeä.”
Yöllä Zelgadisin ollessa vahtivuorossa Amelia oli yhtäkkiä istahtanut tämän viereen nuotion edustalle ja vaiteliaan vartin jälkeen rikkonut heitä ympäröivän hämärän hiljaisuuden oudoilla puheillaan. Zelgadis käänsi tuikean katseensa tulenlieskoista tytön suuntaan.
”Mitä sinä oikein puhut?”
”Sanoin, että olet mielestäni pehmeä”, Amelia toisti hymyillen.
”Kuulin kyllä, mitä sanoit!” Zelgadis ärähti hiljaa. ”Puheissasi ei vain ole mitään mieltä.” Hän nosti toisen kätensä kasvojensa tasalle. ”Mikäli olet sattunut huomaamaan, ihoni on
kiveä ja hiuksenikin kuin terästä. Niitä ei kyllä mitenkään voi sanoa pehmeiksi!”
Amelia painoi Zelgadisin käden lempeästi alas omallaan. Hymy hänen kasvoillaan näytti vain syventyvän.
”Totta sekin, mutta en puhunutkaan vain siitä. Ajattelin enemmänkin sitä, miten vaikka sinä helposti vaikutatkin muiden silmissä etäiseltä ja kylmältä ja sydämestäsi kovalta, sinullakin on pehmeä puolesi. Minä olen nähnyt sen monta kertaa yhteisen matkamme aikana, ja niin ovat Lina ja kaikki muutkin.”
Sanat saivat Zelgadisin hämilleen niin, ettei hän tiennyt, miten vastata niihin. Olisi periaatteessa ollut helppo torpata Amelian puheet pelkkänä hölynpölynä, mutta loppujen lopuksi hänestä ei ollut kuin katsomaan tyttöä silmiin ja pysymään hiljaa, kuin odottaen että tämä selittäisi lisää tai vähintäänkin perustelisi väitteensä paremmin.
”Ja kun katsot minua noin, sinun katseesikin on oikeastaan todella pehmeä, ja lämmin”, Amelia sanoi sitten, hänen omatkin silmänsä lämpöä tuikkien kuin kaksi sinistä tähteä tai jalokiveä.
”Se ei ole totta”, Zelgadis sai lopulta mutistua kuulostaen melkein nolostuneelta. Hänen katseensa karkaili välistä nuotion suuntaan. Sen liekit leiskuivat yhä kuumina ja vahvoina.
”On se”, Amelia väitti hymyillen ja hitaasti ojentautui paikallaan lähemmäs häntä. ”Ja vaikka ihosi muuten onkin kovaa kiveä, niin huulesi...”
Sanat jäivät leijumaan ilmaan heidän ympärilleen, kun Amelia lähestyi Zelgadisia yhä niin, että lopulta heidän huulensa koskettivat toisiaan. Zelgadis ei vastannut tytön aloitteeseen mutta ei vetäytynyt siitä poiskaan. Suudelma oli höyhenenkevyt, kuin pelkkä huulien hento hipaisu toisiaan vasten, ja se kesti vain pienen hetken, vaikka samaan aikaan se tuntuikin vuosisadalta.
”Huulesi ovat yhä pehmeät”, Amelia jatkoi kesken jäänyttä lausettaan ja kuin sanojensa vakuudeksi suuteli Zelgadisia uudestaan. Sillä kertaa tämä jopa varovaisesti vastasi aloitteeseen. Toinenkin suudelma tuntui molempien mielestä kestävän melkein loputtomiin, mutta pian sekin oli taas ohi, ja he vain istuivat nuotion edessä toisiaan hiljaisina katsellen kuin yrittäen käsittää, mitä oikein oli tapahtunut. Tai ainakin Zelgadis yritti.
”Niin että muista sinäkin Zelgadis, ettet sinäkään ole vain sitä, mitä ensimmäisenä ajattelisi”, Amelia sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Olet paljon enemmänkin.”
Sen sanottuaan Amelia nousi seisomaan ja pyyhki tomua tunikastaan kuin olisi hetkeä aikaisemmin vain jutustellut niitä näitä Zelgadisin kanssa eikä varsinkaan suudellut tätä missään vaiheessa. Tämä käänsi tummien silmiensä katseen häneen muttei sanonut mitään.
”Kohta taitaakin olla Gourryn vahtivuoro”, Amelia tuumasi huolettomasti. ”Menen herättämään hänet niin pääset sinäkin taas hetkeksi nukkumaan. Hyvää yötä Zelgadis! Nähdään aamulla.”
Amelia huiskautti rennosti kättään hetkellisten hyvästien merkiksi ja lähti kävelemään kohti telttaa, jossa Gourry vielä nukkui. Zelgadis jäi tuijottamaan tytön perään ihmetellen, mistä kaikessa juuri äsken tapahtuneessa oikein oli kyse. Miksi Amelia oli ilmestynyt keskellä yötä hänen luokseen sellaisia puhumaan? Ja miksi tämä oli suudellut häntä?
Zelgadis hipaisi varovaisesti huuliaan, jotka vain hetkeä aiemmin olivat jakaneet kaksi suudelmaa Amelian kanssa. Siinä missä tytön huulet olivat olleet pehmeät, hänen kivisten sormiensa pinta oli vain kova ja rosoinen. Mielessään hän kuitenkin pystyi yhä tuntemaan Amelian huulet omiaan vasten.
Vahtivuoron vaihdoksen jälkeen Zelgadis makasi teltassa taljoista tehdyllä pedillään ja kävi mielessään läpi aiemmin tapahtunutta kerta toisensa jälkeen, toisteli ääneti Amelian hänelle lausumia sanoja ja yritti ymmärtää, mitä tämä niillä pohjimmiltaan tarkoitti. Ja vaikka hän itseään melko viisaana ja oppineena pitikin, hän ei voinut sanoa ymmärtävänsä. Sanat kuitenkin jäivät kytemään hänen sisällään, lämpiminä kuin nuotion hiillos, pehmeinä kuin kaniinin turkki. Siinä pedillään maatessaan hän tunsi olonsa läpikotaisinkin lämpimäksi ja pehmeäksi, eikä hän uskonut, että se johtui vain niistä taljoista, jotka oli ympärilleen kietonut.
Kova. Sitä Zelgadis mielestään oli, niin ulkomuodoltaankin kuin sisimmästäänkin. Mutta ehkä Amelia oli ollut oikeassa sanoessaan, että hänelläkin oli pehmeä puolensa. Ehkä hän ei ollutkaan vain sitä, mitä heti ensimmäisenä ajattelisi.
Hän oli paljon enemmänkin.
