Ficin nimi: Kartanon vieraiden jälkeen
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: SK8 the Infinity
Ikäraja: k-11
Mukana: Tadashi & Adam (Ainosuke)
Genre: Angst & hurt/comfort
Summary: Hänen silmissään Ainosuke vajoaa kerta kerralta syvemmälle pimeään, eikä Tadashi ole varma, onko hänellä tarpeeksi voimaa ja valtaa vetää tätä sieltä hengittämään raikkaampaa ilmaa.
Varoituksen sana: Itsetuhoisuutta, tulkinnanvaraista syömishäiriöoireilua ja viittauksia seksuaaliseen kaltoinkohteluun
A/N: Ainosuke-angstia pitkästä aikaa! Tulipa tästä surkuisa, mutta angst ja hurt/comfort ne vasta ovat elämän suola. 😄 Minulla on pari muutakin ideaa tähän Ainosuke-peuhaa-isokiholiikemiesten-kanssa -skenaarioon, mutta saa nähdä, missä kohtaa ne näkisivät päivänvalon. Sävy olisi takuulla yhtä apea, ellei jopa tätäkin mustempi. Tai no aika varmasti, gulp.
***
Tadashi laskee tarjottimen ruokasalin pöydän päätypaikalle ja varmistaa, että ateria vastaa laatuodotuksia. Häränpihviä kermapippurikastikkeella, rosmariiniperunoita ja hunajaisia keitettyjä kasviksia. Kaikki on kuten pitääkin. Hän kaataa korkeaan lasiin jäävettä ja viinilasiin tujauksen eteläeurooppalaista alkoholitonta punaviiniä. Hän asettaa lautasliinan viereen valkoisen tabletin voimakasta särkylääkettä. Sitten hän istuu päätyä lähimmälle paikalle ja odottaa.
Ja odottaa.
Odottaa vielä vähän, kunnes pariovet avautuvat raskaasti narahtaen ja Ainosuke laahustaa peremmälle. Tällä on yllään silmiinsä sopiva rubiininpunaa hohkaava silkkinen aamutakkinsa, ja tämän hiukset taipuvat suihkun jäljiltä kosteille kiharoille. Ainosuke ei katso häneen päin silläkään kertaa, istuu vain mitään sanomatta alas, eikä Tadashi ole huomaavinaan tämän kivusta kielivää irvistystä. Hän näkee Ainosuken kaulassa punertavan jäljen ja täplikkäitä mustelmia tämän ranteissa. Hänen isäntänsä otteet ruokailuvälineistä ovat lähes unenomaisen rauhallisia kuin tämä varoisi muitakin liikkeitä kuin istumista.
Tadashi tahtoisi syöksähtää Ainosuken rinnalle, syleillä tätä suudelmien kera, rauhoitella hiljaisin sanoin ja luvata kaiken muuttuvan paremmaksi. Sen sijaan Tadashi antaa sydämensä hiipiä hiusmurtumille kaikessa hiljaisuudessa, sillä hän tiedostaa lupaustensa olevan yhtä tyhjiä kuin katse Ainosuken silmissä tämän leikatessa pihviään. Hän aistii sykähdyksinä hyökyvän pahan olon, mutta on olosuhteiden pakosta pitkälti voimaton. Pahaisena sihteerinä ja herransa alamaisena Tadashilla ei ole valtaa häntä itseään suurempiin asioihin. Parasta mitä hän voi tehdä on huolehtia Ainosuken hyvinvoinnista parhaan kykynsä mukaisesti, vaikka hänen kykynsä eivät olisikaan minkään arvoisia.
Tadashi tuntee joka kerran silkkaa raivoa nähdessään mustien autojen kurvaavan kartanon pihaan. Kun ne lähtevät yhdessä jonossa pois myöhemmin, hänet valtaa poikkeuksetta huoli ja epätoivo. Ainosuke ottaa vieraansa vastaan tyynesti hymyillen, eikä Tadashi ole koskaan kuullut mitään hälyttävää suljettujen ovien takaa. Siitä tosin on syyttäminen – tai kiittäminen – hyvää äänieristystä, sillä loppujen lopuksi Ainosuke tuskin ottaa vieraitaan sisään yhtä tyynesti kuin toivoisi.
Tadashi puree huultaan ja ravistelee moiset julkeat ajatukset tiehensä. Se ei kuulu hänelle. Mikään kartanon säännöllisiin vieraisiin liittyvä ei kuulu pätkääkään hänelle, niin Ainosuke sanoo. Mitäpä hän ymmärtäisikään liiketoimien hoitamisesta ja liikesuhteiden varjelemisesta? Kaikki on hallinnassa, kurissa ja nuhteessa.
Ei Tadashi silti saata olla ajattelematta isäntänsä kokemia asioita, jotka ovat varmasti kauheampia kuin uskallettaisiin myöntää. Hänen silmissään Ainosuke vajoaa kerta kerralta syvemmälle pimeään, eikä Tadashi ole varma, onko hänellä tarpeeksi voimaa ja valtaa vetää tätä sieltä hengittämään raikkaampaa ilmaa. Kartanon vieraissa on niin paljon pahuutta ja häikäilemättömyyttä. He kohtelevat hänen Ainosukeaan niin julmasti, että Tadashi palaisi halusta nähdä pihviveitsen uppoavan heistä jokaiseen. Jos Ainosuke sellaista palvelusta häneltä pyytäisi, hänen mieleensä ei juolahtaisikaan kieltäytyä.
“Ainosuke-sama...!” Tadashi valpastuu, kun Ainosuke nielaistuaan säpsähtää ja peittää suunsa yökätessään kämmenselkäänsä. Hän on ponkaisemaisillaan tuolistaan rientääkseen herransa rinnalle, mutta kun tämä osoittaa häntä pihviveitsellä katse kylmyyttä hohkaten, Tadashi istuu alas ja tyytyy lohduttamaan eleettömällä olemuksellaan. Ainosuke hengittelee syvään pahoinvointikohtauksen talttuessa ja kulauttaa vettä lasistaan. Salissa vallitsee jännittynyt hiljaisuus, kunnes Ainosuke rikkoo sen sanoillaan.
“En jaksa tätä enää.”
Ainosuken ääni on uupunut ja kovin hauras, eikä Tadashi saata kuin antaa kyynelvanojen valua silmistään.
“Olen pahoillani, Ainosuke-sama...” Hänen lohtunsa on tyhjää ja hyödytöntä.
“Kas, sinähän dramaattiseksi heittäydyit”, Ainosuke tuhahtaa. “Onko täysi vatsani sinusta itkun arvoinen asia?”
Tadashi pyyhkäisee silmäkulmansa kuivemmiksi. “Anteeksi?”
“Tätä annosta minä tarkoitin!” Ainosuke naurahtaa ilottomasti ja työntää lautasen kauemmas. Jäljellä on noin neljännes ruoasta. “Mitähän mahdoit kuvitella, kun tuolta näytät, Tadashi?”
Tadashi ei usko, että Ainosuke kaipaisi hänen suoraa vastaustaan, ja hän on oikeassa.
“Käske kokkia ensi kerralla valmistamaan jotain muuta”, Ainosuke sanoo sitten. “Tällainen ruoka vielä lihottaa.”
Tadashi nyökkää, mutta ajattelee samalla, ettei muutama lisäkilo olisi pahitteeksi hänen herralleen, joka on viime aikoina kokemiensa asioiden seurauksena laihtunut silmissä. Tadashi oli melkein hymyillytkin, kun Ainosuke oli siksi illaksi pyytänyt jotain niinkin täyttävää kuin pihvi. Ehkä kaiken edistymisen on tapahduttava pienemmin askelin.
“Sellainen ei käy päinsä”, Ainosuke jatkaa hiljaa. “Pitää näet olla edustuskelpoinen ja joustava. Vieraiden täytyy olla tyytyväisiä. Tajuatko?”
“...kyllä.”
“Tajuatko?” Ainosuke toistaa niin tiukasti, että hän hätkähtää. “No, Tadashi?!”
“Ainosuke-sama... Laskekaa veitsi, pyydän.”
Ainosuke tuijottaa häntä vauhkon eläimen lailla ja näyttää hiljalleen ymmärtävän painavansa pihviveistä solisluidensa väliin. Siitä on vain lyhyt matka vaarallisemmille alueille, joilla yksikin varomaton viilto voisi tehdä pahaa jälkeä.
“Turhaan säpsähtelet. Minäkö tekisin jotain niin naurettavaa kuin tappaisin itseni keskellä illallispöytää?” Ainosuke puuskahtaa pyöritellen veistä sormissaan. “Eikä tämä ole edes terävä...”
“Ainosuke-sama!” Tadashi nappaa lautasliinan ja rientää herransa vierelle saatuaan viimein jalkansa liikkeelle. Hän painaa lempeästi liinan kulmaa Ainosuken alahuulta vasten, johon pihviveitsi on tehnyt pystysuoran viillon. Ainosuke ei kommentoi hänen toimiaan mitenkään, mutta tämän silmistä katoaa aiempi maanisuus ja jäljelle jää jotain niin riipaisevaa ja eksynyttä, että Tadashi huomaa vuodattavansa jälleen kyyneleitä. Ehkä siten hän voi ottaa kantaakseen osan Ainosuken kantamasta tuskasta.
“Oletteko kunnossa?” Tadashi kysyy hiljaa, ja Ainosuke hymyilee hänelle niin vienosti, ettei sitä ole edes erottaa tämän kasvoista.
“Miten typerä kysymys”, tämä huokaisee ja vie kätensä hänen poskelleen. “Vaikka läsnäolosi ilahduttaakin minua jossain määrin...”
Kuluu hetki, jonka aikana he vain katsovat toisiaan, ja Tadashi tuntee sydämensä pamppailevan.
“Pidäthän minulle ruokaseuraa ensi kerrallakin?” Ainosuke kysyy sitten sävyttömällä äänellä.
“Totta kai”, Tadashi vastaa hiljaa.
“Hyvä. Nyt... pidä minua lähelläsi.”
Tadashi tekee työtä käskettyä ja maistaa verivanan huulillaan niiden hakeutuessa Ainosuken huulia vasten kaipaavaan suudelmaan. Miten hän toivoisikin, ettei tämän mainitsemaa ensi kertaa koskaan tulisi, mutta tietää heidän molempien pettyvän.
