Uusi Sherlock: Haamujen hautausmaa (S • kaipuuta ja harha-aistimuksia, John/Sherlock • triplaraapale)

[Waulish]

S • Uusi Sherlock • FinFanFun1000 sanalla 65. kuolema; Juhannustaikoja
Uusi Sherlock ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.

Tämä on juhannustaika Crystedille, joka toivoi BBC!Sherlockia, Johnlockia ja musiikkia. Hyvää kesää! Tämä on ihka ensimmäinen kerta, kun julkaisen tätä fandomia ja paritusta, iiks. Teksti sijoittuu The Reichenbach Fallin jälkeiseen aikaan.


John ei tiedostanut, mitä se oli, mutta se veti häntä puoleensa aivan kuin se olisi piileskellyt syvällä hänen lihasmuistissaan. Se syyti hermoimpulsseja pitkin hänen vartaloaan, viritti hänen lihassolunsa yksi kerrallaan, sai ne toimimaan sanattomassa yhteisymmärryksessä.

John ei tiedostanut, mitä se oli, mutta hän tiesi haluavansa sitä kohti. Hän tarvitsi sitä. Se oli vettä pitkän tulitaistelun keskellä, vettä Afganistanin auringon alla.

Hän käveli, kai. Hän tunsi lattialautojen saumat paljaissa jalkapohjissaan. Lattian narahdukset peittyivät siihen, mitä kohti hän käveli. Hän kuuli sen, mutta ei niitä.

Mitä lähemmäs John pääsi, sitä selvempänä se kuului. Se tuntui. Hän tunsi vibraton ihollaan. Hänen koko kehonsa täyttyi odotuksesta, joka kuplisi ja kuohuisi yli, ellei se täyttyisi. Pian, hän ajatteli ja astui olohuoneeseen, kotiin. Hurja riemu raivosi hänen rinnassaan, lähes epätoivoinen riemu, kunnes –

John henkäisi happea kuin hukkumaisillaan. Yhtäkkiä lattia hänen jalkojensa alla oli kovempi ja kylmempi. Hänen käsivarsillaan kiiri kylmiä väreitä vilusta, ei musiikista. Hänen ei tarvinnut avata silmiään tietääkseen, että hän seisoi 221B Baker Streetin olohuoneessa yksin, alushoususillaan, yösydännä. Taas.

Joka kerta John ymmärsi vasta herättyään, mitä kohti hän oli pyrkinyt, ja joka kerta se tuntui veitsenväännöltä vatsaontelossa. Hän ei kuulisi sitä enää koskaan. Sherlock ei enää koskaan soittaisi viulua, ei siinä kirotussa kodin irvikuvassa eikä missään muuallakaan. Jos John unissaan muuta luuli, ne olivat harhaluuloja. Hän kuuli harhakuuloja.

John kääntyi kannoillaan ja avasi silmänsä vasta sitten. Hän vaelsi takaisin vuoteeseensa ja ajatteli, ettei nukkuisi enää. Uni siivitti hänet siihen todellisuuteen, johon hän olisi halunnut herätä, ei nukahtaa. Se oli itsensä kiduttamista.

Hän lähtisi. Aamulla hän lähtisi. Hän ei voinut enää asua siellä. Se oli haamujen hautausmaa, ja Johnkin kuolisi sinne. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Hiljaisuus ympäröi hänet, mutta jossain valvetilan ja unen rajamailla hän kuuli kuiskauksen, John. Hän tunsi Sherlockin haparoivan kosketuksen leukapielellään, ja hän kuuli sen taas, ja hän nousi, ja se jatkui.

[Crys]

Ääkk ihanaa, surullista mutta ihanaa! Johnlockia ja angstista kaipausta Tykkäsin siitä heti alussa, että John yritti keksiä tunteilleen selitystä lääkärillisestä näkökulmasta eli pohti mielessään minkälaisen reaktion tunne sai hänen lihaksistossaan aikaan ja teki niin jopa unissaan En ole koskaan kävellyt unissani, joten en osaa sanoa onko tämä hyvin kuvailtua unissakävelijän näkökulmasta, mutta ainakin fiiliksen pohjalta sanoisin sen käyvän järkeen, että se unikävelytila ei ole ihan unta, vaan jotain vähän tietoisempaa mutta ei kuitenkaan hereilläoloakaan, jolloin olisi täysi kontrolli kehostaan. Tuo vaisto vetää Johnia olohuoneeseen niin vahvasti kuin tarpeena jota tuossa tilassa ei osaa kyseenalaistaa, hän vain haluaa Sherlockin musiikinkaikujen luokse, voih :')

Harhakuuloja, onpa jännä tavallaan tutunomainen sana, jota en silti oo ennen tainnu kuulla sitä, tykkään! Kuvastaa hyvin Johnin kokemusta. Surullista, että hän kokee että hänen on lähdettävä Baker Streetiltä, mutta se käy järkeen, kun hän aistii Sherlockin läsnäolon yhä niin vahvasti, kunnes järki sanoo, että Sherlock on kuollut Ja niinhän sarjassakin kävi että John päätyi lähtemään Baker Streetiltä, joten tää oli just tälllänen kiva canonmainen palanen, joista tykkään

Pian, hän ajatteli ja astui olohuoneeseen, kotiin.

Pakko lainata tää, koska tää vihjaa niin vahvasti että tuo kotiin olisi tässä tapauksessa synonyymi Sherlockin luo, voih sydäntä kivistää (hyvällä tavalla)

Vaikea uskoa, että tää on sun eka (julkastu)ficci tästä fandomista tai parituksesta, pääsit hyvin Johnin pään sisään Kiitos paljon lahjasta!
-Crys

[Angelina]

Ihanaa kun ihmiset esittää näin hienoja toiveita ja toiset niitä toteuttaa :3

Tämä oli niiiiin nyyh ja samalla niiiin hieno! Huomasin pidätteleväni hengitystä lukiessani ja se on sen merkki, että oon täysin sisällä tekstissä ja eläydyn siihen mieltä ja kroppaa myöten. Siis apua. Lyhyt teksti, mutta niin täynnä tunnetta ja kaikkea!

Hiljaisuus ympäröi hänet, mutta jossain valvetilan ja unen rajamailla hän kuuli kuiskauksen, John. Hän tunsi Sherlockin haparoivan kosketuksen leukapielellään, ja hän kuuli sen taas, ja hän nousi, ja se jatkui.

Tää oli jotenkin niin lohduton kohta, että tuli ihan paha mieli :< Voi ei miten kamalaa Johnilla on täytynyt olla! Tästä vällittyi upeasti se tuska ja kaipuu ja paha olo, että ihan tuli itsellekin sellainen olo, että tähän perään tarvitsee nyt jotain siirappista. Pahoittelen surkeaa kommenttia, mutta tämä oli todella hieno teksti!

[Waulish]

Crys, hauskaa että tartuit tuohon lääkärinäkökulmaan! Itsekin sitä nimittäin pohdin kirjoittaessani. Unessakin John on tietoinen hermoimpulsseista ja niiden vaikutuksista, heh. Ihana kuulla, että myös itse unissakävelykohtaus tuntui ainakin jossain määrin luontevalta! Itse olen kävellyt unissani yhden ainoan kerran, ja minulle jäi siitä hämärät muistikuvat, vaikka aamulla olinkin hyvin ihmeissäni siitä, miten olin päätynyt vanhempieni sänkyyn nukkumaan.

Halusin pysyä jokseenkin kaanonille uskollisena, ja siksi päädyin siihen, että John lopulta lähtee tai ainakin aikoo lähteä. Hyvä jos se oli toimiva ratkaisu surullisuudestaan huolimatta!

Kiitos paljon kommentista, onpa ihanaa että tykkäsit tästä!

Angie, toiveet on kyllä parhaita, kun niistä usein inspiroituu ihan eri tavalla ja tulee joskus kirjoittaneeksi jotain ihan uutta oman mukavuusalueensa ulkopuolelta! Olen miettinyt Sherlockista fikkaamista jo pitkään, ja nyt sain sitten juuri sopivan sysäyksen sen toteuttamiseen.

Olen otettu siitä, että teksti tempaisi mukaansa ja sai eläytymään, vaikka onkin näin lyhyt. Hienoa, että Johnin tunteet välittyivät. Itsekin mietin, että hänellä on täytynyt olla todella vaikeaa Sherlockin oletetun kuoleman jälkeen.

Eihän tuo ole surkeaa kommenttia nähnytkään, päinvastoin! Suuret kiitokset!

[Melodie]

Voi mikä murheellinen tarina! Alku on aivan unenomainen ja sitten tulee itsellekin ihan kylmä kun John-ressu on yksinään alusvaatteisillaan yössä! Mikä ihana sana onkaan harhakuuloja. <3 Johnin unenvälttely (ja sitten, nukahtaminen ja kaiken toistuvuus!) on hienoa luettavaa ja erityisen vaikuttava on kohta haamuista ja siitä miten Johnkin kuolisi. Hieno teksti, kiitos!

[Thelina]

Etsin luettavaa Vuosi vuodelta kommenttihaasteeseen ja törmäsin tähän! Voih, tämä on juuri niin surullinen ja sydäntä puristava kuin post-Reichenback-fikistä oletinkin! Sydäntäni särkee kamalasti tuo Johnin kaipaus, se miten hän alitajunnassaan ja unissaan yrittää yhä mennä Sherlockia kohti, mutta herätessään muistaa tämän olevan poissa

Tämä alkoi unenomaisesti ja piti heti otteessaan. Johnin kaipuun voimasta kertovat hyvin nämä kohdat:

Se oli vettä pitkän tulitaistelun keskellä, vettä Afganistanin auringon alla.

Hän tunsi vibraton ihollaan. Hänen koko kehonsa täyttyi odotuksesta, joka kuplisi ja kuohuisi yli, ellei se täyttyisi.

Tuntuu kuin itsekin vasta kunnolla vetäisi henkeä siinä vaiheessa, kun John herää ja totuus todella tuntuu veitseltä vatsaontelossa. Minusta on ihanaa, että mainitset Sherlockin viulun tässä ja hyytävää, että kylmät väreet Johnin iholla eivät johtuneetkaan musiikista. Tuo harhakuuloja - harhakuuloja sanapari on toimiva ja osuva! Voi kunpa John ei kuulisi harhakuuloja ♥ Tässä fikissä annettiin mielestäni hyvä selitys sille, miksi John lähti Baker Streetiltä. Onneksi lukijan tuskaa hieman helpottaa se, että tietää Sherlockin vielä palaavan! Vaikka toisaalta mietin, voisiko viimeisen lauseen tulkita niin, että viimeinen se jatkui tarkoittaisikin sitä, että Sherlockin ääni kutsuu Johnia yhä ja hän onkin siinä, todellisena vihdoin. Oli miten tahansa, tässä raapaleessa on hieno tunnelma, kiitos lukukokemuksesta

[Sisilja]

Yllätyin aikas lailla, että en ole aiemmin kommentoinut tätä! Ei kuitenkaan liene yhtä iso yllätys, että Kommenttiarpajaisten kunniaksi suuntasin suoraa päätä tarkistamaan listauksestasi sun Sherlock-fikkisi! Nyyh, miksei näitä ole enemmän!

Nyyh kuvaa varsin onnistuneesti tätä itse fikkiäkin. Voi että tämän kuristavan kaipaavaa tunnelmaa! En koskaan kyllästy Reichenbach-angstiin, ja tähän triplaraapaleeseen oli tiivistynyt tosi upeasti se olennaisin: kauhea, hirveä tyhjyys, jonka Sherlock jättää jälkeensä ja jonka kanssa John joutuu elämään. Uugghh sentään, oon ajan mittaan herkistynyt tajuamaan aiempaa selkeämmin, kuinka kauhistuttavan pitkä aika kaksi (tai jopa kolme, riippuu mistä canonista roikkuu!) vuotta on olla erossa, ja vaikka tässä fikissä ei niinkään märehditä sitä, kuinka kauan John on jo joutunut olemaan yksin, tässäkin käsitellään aikaa tosi tuskaisesti. Ihastuin hirmuisesti siihen, että fikin tapahtumat muodostavat toistuvan kehän, että John nousee unesta haparoimaan Sherlockia kohti, kunnes kesken haparoinnin herää ja tajuaa olevansa lopullisesti yksin, päättää että nyt saa riittää, nyt hän lähtee, koska ei ole muuta vaihtoehtoa (!!! toisaalta mietin sitäkin, että tarkoitetaanko tekstissä vaihtoehtojen puuttumisella sitä, että Johnin on pakko kuolla Baker Streetille! Virkkeiden järjestys on ihanan mielenkiintoinen!), mutta sitten kuitenkin hän jää ja kaikki se jatkuu. Ahh, voi ei, kun tekee mieli musertua ja masentua Johnin mukana. :'(

Oon kovin ihastuksissani, kuinka näinkin lyhyessä tekstissä on näin paljon!! Tunnetta ja yksityiskohtia. Pidin mahdottomasti aivan viimeisestä virkkeestä, jossa John tuntee Sherlockin haparoivan kosketuksen leukapielellään (AAAHHHH), ja kuinka tietysti juuri ennen sitä kosketusta John kuulee Sherlockin kuiskaavan hänen nimensä. <3<3 Ehdoton suosikkini, jonka talletan turvaan sydämeeni, on kuitenkin mielikuva musertuneesta Johnista yksin Baker Streetin olohuoneessa yösydännä ja alushoususillaan! <3<3<3 Uuuhhh jestasss. Erinomaista ja käsinkosketeltavaa ja syvän synkkää kaipauskuvausta.

Nimikin on upea! Sen myötä päätinkin nyt tulkita tuota ylempänä pohtimaani virkettä siten, että koska haamuja on useampi, Johnilla ei ole omasta mielestään muuta mahdollisuutta kuin kuolla Sherlockin perässä... </3 Kiitos tästä todella värisyttävästä tekstistä! Toivottavasti tämä fandom nappaa sut fikkailemaan vielä joskus toistekin!

[Grenade]

Onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! Sun listauksessa olis ollut vaikka mitä, mutta nappasin nyt vähän Sherlockia, kun se on mun uusin fandom ja parhaiten muistissa. :D

Mutta voi! Voi, tämä onkin haikea ja vaikea Johnille ja vähän lukijallekin, kun tunne vyöryy päälle. Miten päivät voivat vielä mennä, mutta öisin se todellinen kaipuu iskee, ja mielen syöverit ovat tarjoamassa jotain kaunista, mitä ei voi enää saavuttaa. Hienosti olit tavoittanut Johnin mielenmaiseman ja sen, miten hän kaipaa Sherlockia ja sitä, mitä hänellä ennen oli. On varmasti lopulta parempi, että hän lähtee, sillä Baker Street varmasti on täynnä vanhoja menneisyyden haamuja, jotka kiusaavat.

Hänen ei tarvinnut avata silmiään tietääkseen, että hän seisoi 221B Baker Streetin olohuoneessa yksin, alushoususillaan, yösydännä. Taas.

Ah, miten voi yksi pieni sana lauseen perässä rikkoa sydämen näin. Voi John :((

Kiitos paljon tästä hienosta tekstistä!

[Linne]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta!

Teki mieli jotain haikeaa luettavaa ja tämä sopi oikein hyvin. Angstista, haikeaa, lohdutonta lukemista, ihanaa <3

Siitä on hetki, kun olen sarjan katsonut, enkä nyt heti osaa sanoa, mihin kohtaan tämä sijoittuu (Sherlockin "kuoleman" jälkeen toki) mutta lukukokemukseen tämä ei mielestäni vaikuttanut. Teki mieli vain katsoa sarja uudelleen!

Tekstin suola on mielestäni kuvailu. Hermoimpulssit jotka kiitävät pitkin kehoa, lattialankut paljaiden jalkojen alla ja ylitse kuohuva riemu kaikki valmistavat lukijaa hetkeen, jonka tämä jo tietää koituvan pettymykseksi. Johnin huikaiseva riemu ja toivo on sydäntäsärkevää kun tietää, että se on turhaa. Odotukset eivät koskaan täyty.

Tämä oli sydäntäsärkevää pelkästään yhtenä kohtauksena mutta kun selviää että tämä on toistunut usein, myötätunto Johnia vastaan kuohuu yli. Erityisesti kun tämä tajuaa nukahtavansa siihen todellisuuteen minkä toivoisi olevan totta. (Tämä oli muuten lempikohtani tekstistä!)

Surullinen, erittäin hyvin toteutettu palanen, kiitos tästä!