Kirjoittaja Aihe: Reyn ja Cecilyn kesä, S, Slice of life, mysteeri, hurt/comfort, fluff  (Luettu 1621 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 860
  • Hämmentynyt pesukarhu
Tekstin nimi: Reyn ja Cecilyn kesä

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: S

Genre: mysteeri, hurt/comfort, fluff, slice of life, kasvutarina

Summary: Cecily elää tylsää mutta mukavaa elämää Aranian maaseudulla. Eräänä päivänä hänen kotikartanoonsa tulee uusi palveluspoika, josta hänen isänsä kieltää puhumasta, mutta josta palvelijat juoruilevat. Cecily päättää selvittää, kuka poika on ja mistä hän tulee. Kun hän kuitenkin ystävystyy pojan kanssa, hän oppii enemmän itsestään kuin uudesta ystävästään.

Rey haluaisi vain olla rauhassa ja sopeutua uuteen elämäänsä, mutta painajaiset ja ikävä tekevät siitä vaikeaa. Hän tutustuu kartanon tyttäreen ja ystävystyy tämän kanssa, mutta ehkä hänen olisi pitänyt paeta, kun siihen oli mahdollisuus.

A/N: tämä kaksikko vaati itsepintaisesti pääsyä ensin mun päähän ja sitten paperille. Hahmot esiintyvät myös raapalesarjoissa Poika varastossa(S) ja ja he elivät(S). Tätä on ollut haastava kirjoittaa, koska periaatteessa Reyn tarina on spin off jostain mikä on jo tapahtunut, ja sitä on tarkoitus tässä hiljalleen avata. Välillä mietin, onko tällaista edes järkeä kirjoittaa mutta ihan sama, kaikki kirjoittaminen on kotiinpäin xD Ajattelin julkaista tätä hiljalleen pieninä pätkinä, ja toivottavasti pääsen ihan sinne loppuun asti. Kaikenlaiset kommentit, myös rakentava kritiikki, on tervetullutta!


Rey

Eräänä aamuna Rey heräsi ja tajusi asuneensa Audreyn kartanossa kuukauden.

Hän katseli ympärilleen pienessä huoneessaan, vaikka ei siellä ollut juuri nähtävää. Ainoat huonekalut olivat kapea vuode ja korkea vaatekaappi sitä vastapäätä, pieni yö ja  -pesupöytänä palveleva pöytä vuoteen vieressä ja kova puutuoli sen ääressä. Seinät oli joskus maalattu sinisiksi mutta ne olivat vuosien saatossa haalistuneet harmaiksi.

Huoneessa oli vain yksi kapea ikkuna, mutta se antoi länteen ja siitä näki, kun aurinko laski iltaisin peltojen taakse. Rey piti auringonlaskuista. Hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut aikaa katsella niitä.

Hän nousi vuoteesta ja puki vaatteet päälleen. Siinä ei kestänyt kauan. Vaatekaapissa roikkui pitkä, polviin asti ulottuva yöpaita, mutta hän ei ollut koskaan pukenut sitä päälleen. Siinä, että hän riisui kengät, sukat ja liivin yöksi oli hänen mielestään ihan tarpeeksi myönnytystä. Hän oli pärjännyt melkein vuotta ilman yöpaitaa ja pärjäisi varmasti ilman seuraavatkin kaksitoista vuotta. Jos joku tulisi hänen huoneeseensa keskellä yötä, hän halusi olla pukeissa.

Hän pesi kasvonsa pienelle pöydälle asetetussa vesivadissa ja harjasi hampaansa. Hän oli tuonut hammasharjan mukanaan Aestenista eikä ollut suostunut luopumaan siitä, vaikka oikeastaan hän ei olisi saanut ottaa mukaansa mitään. Amiraali Williamsin mielestä se oli ollut huvittavaa. Tämän suupieli oli nykinyt Reyn esittäessä vaatimuksensa, mutta tämä oli antanut periksi.

Hammasharjan lisäksi hän oli tuonut mukanaan vanhan matematiikan harjoituskirjan, mutta siitä amiraalin ei tarvinnut tietää mitään. Hän oli salakuljettanut kirjan paitansa sisässä ja kätkenyt sen vaatekaappiin. Kun päivän työt oli tehty, hänellä oli yleensä vain viisitoista minuuttia aikaa tutkia kirjaa ennen kuin tuli liian pimeää ja hänen oli pakko mennä nukkumaan.

Hän tarkasteli hetken itseään vadin yläpuolelle ripustetusta peilistä. Hän oli laiha ja kalpea, mutta niin hän oli ollut aina. Hänen tumma tukkansa oli leikattu melkein heti hänen tullessaan kartanoon, mutta se oli ehtinyt kasvaa lyhyiksi suortuviksi, jotka sojottivat joka suuntaan. Hänen ruskeiden silmiensä alla oli tummat varjot. Kartanossa nukkuminen oli hankalaa, vaikka vuode olikin varmasti paras, missä hän oli koskaan nukkunut. Hän ei ollut tottunut nukkumaan yksin.

“Koita pärjätä”, hän sanoi peilikuvalleen ja lähti alas aamiaiselle.


Cecily

Kesän alussa Cecily oli viimein saanut liittyä isänsä ja vanhempien sisarustensa seuraan aamiaiselle eikä joutunut enää syömään lastenhuoneessa. Hän oli ollut onnensa kukkuloilla päästyään syömästä puuroa aamuisin ja kuuntelemasta pienten siskojen ja veljien kitinää, mutta kaikkein mieluiten hän olisi syönyt aamiaista yksin vuoteessa, kuten äiti. Hänestä oli vaikea syödä, kun isä istui pöydän päässä mitään puhumatta.

Vaikka ei isä juuri kiinnittänyt Cecilyyn huomiota. Kun hän astui huoneeseen, Alice-sisko yleensä nosti katseensa ja toivotti hyvää huomenta. John-veljen huomio taas oli niin kiinnittynyt muniin ja makkaroihin että tämä tuskin olisi huomannut, vaikka itse kuningas olisi tullut ovesta sisään. Isä joko luki sanomalehteä tai keskusteli kartanossa vierailevien herrojen kanssa, mutta joskus hän nyökkäsi Cecilylle sanomalehtensä yli. Cecily niiasi aina nopeasti ja toivoi, että isän huomio kiinnittyisi taas sanomalehteen.

Ei hän oikeastaan pelännyt isäänsä, mutta heidän välillään ei juuri ollut lämpöä. Amiraali Williams oli varsin kunnioitettava mies, joka kantoi järkähtämättä vastuunsa, oli kyse sitten työstä, tiluksista tai perheestä, mutta järin ystävällinen hän ei ollut. Isä harvoin edes vilkaisi Cecilyä ja silloin kun hän teki niin, Cecily tunsi itsensä pieneksi, hölmöksi ja nuhruiseksi.  Isän ärtyneesti kurtistuneet kulmat olivat hänestä paljon pahempi rangaistus kuin äidin nuhdesaarnat.

Nyt isä oli kuitenkin turvallisesti sanomalehtensä takana ja Cecily saattoi keskittyä aamiaiseensa. Hän otti paahtoleipää -hyvästi puuro! -ja lakeija kaatoi hänelle kupillisen teetä. Hän pohti juuri, söisikö päärynän vai persikan, kun John yhtäkkiä karaisi kurkkuaan.

“Isä?”

Amiraali nosti katseensa lehdestään ja katsoi poikaansa. Cecily ihmetteli, miten John uskalsi puhutella isää noin rohkeasti, mutta John olikin poika.

“Onko meillä uusi palveluspoika?” John kysyi. Alice katsoi tätä hämmästyneenä. Cecily ei ihmetellyt miksi. John ei tavallisesti ollut kiinnostunut kartanon palvelusväestä, varsinkaan alhaisista palveluspojista.

Isä laski lehden pöydälle ja katseli Johnia. Tämän poskille hiipi puna, mutta hän piti edelleen katseensa tiukasti isässä. Cecily painoi päänsä ja jatkoi paahtoleipänsä voitelua. Hän melkein toivoi, että olisi taas lastenkamarissa.

“Oletko kuullut huhuja?” isä kysyi Johnilta terävästi. Cecily tuijotti paahtoleipäänsä ja toivoi, että siinä olisi lisää voideltavaa.

“Jotain”, John sanoi ja yritti kuulostaa huolettomalta. “Minä vain ajattelin…pojat koulussa puhuivat…”

“Me emme keskustele näistä asioista täällä”, isä sanoi ja loi Johniin ankaran katseen. “Emmekä varsinkaan muiden läsnäollessa.” Isä vilkaisi Alicea, joka näytti edelleen hämmentyneeltä. Cecilyn läsnäoloa isä ei tuntunut edes muistavan. “Mutta kyllä, meillä on uusi palveluspoika. Hän asuu täällä ja auttaa tilan töissä. Sinä et etsi häntä etkä yritä puhua hänen kanssaan. Onko selvä, John?”

“Kyllä isä”, John sanoi. Veli yritti edelleen kuulostaa rennolta ja huolettomalta mutta kireys tämän äänessä paljasti, että isän viesti oli mennyt perille.

“Hyvä.” Isä paneutui taas sanomalehteensä. John alkoi taas syödä aamiaistaan, vaikkei selvästi enää nauttinut siitä. Alice katsoi sekä isää että Johnia hämmästyneenä mutta kaatoi sitten itselleen toisen kupin teetä.

Cecily haukkasi paahtoleipää. Hänestä tuntui, että hänen täytyi tehdä jotakin estääkseen itseään sanomasta tai tekemästä mitään typerää.

Hän kuvitteli, mitä isä sanoisi, jos saisi tietää, että hän tunsi sen pojan jota John ei saanut etsiä, oli jutellutkin tämän kanssa jo monta kertaa ja aikoi jutella vastakin. Isä ei kuitenkaan saisi tietää. Se hyvä puoli oli siinä, ettei isä juuri kiinnittänyt Cecilyyn huomiota: tämä ei varmasti ollut tullut ajatelleeksi, että Cecily yrittäisi etsiä poikaa, saati sitten jutella tämän kanssa.

Jotain, minkä Cecily vasta myöhemmin ymmärsi kostonhimoksi, alkoi paisua hänen rinnassaan. Isä ja äiti olivat jättäneet hänet kartanoon koko kevääksi, vaikka hän oli hartaasti pyytänyt päästä mukaan Aesteniin. Sitten isä oli tuonut kartanoon uuden, salaperäisen palveluspojan ja lähtenyt melkein heti takaisin pääkaupunkiin. Mitä Cecilyn olisi pitänyt tehdä? Harjoitella kiltisti pianonsoittoa ja jättää mysteerin ratkominen kamarineidoille?

Se ei käynyt. Hän selvittäisi vielä, miksi Rey oli kartanoon tullut, vaikka poika olikin ollut varsin lyhytsanainen menneisyydestään. Hän näyttäisi vielä isälle.

Hän haukkasi paahtoleipäänsä ja ojensi kätensä kohti persikkavatia.


Rey

Hän oli alkanut tottua tähän paikkaan ja sen ihmisiin.
 
Taloudenhoitajan nimi oli rouva Carmichael. Hän ei pitänyt Reystä. Rey ei uskonut, että siinä oli mitään henkilökohtaista: rouva ei vain pitänyt mistään, mikä ei ollut hänelle tuttua lapsesta asti. Reyn selittämätön ilmestyminen kartanoon häiritsi häntä, ja vielä enemmän häntä häiritsivät huhut, joita palvelustytöt jakoivat toisilleen kun heidän olisi pitänyt tehdä työtä. Hän antoi Reylle usein paljon ikävää tekemistä, mutta Rey ei välittänyt. Vaikka hänen kätensä kiillottivat kenkiä tai kuorivat perunoita, hänen mielensä oli vapaa askartelemaan kiinnostavampien asioiden kanssa.

Tilanhoitajan nimi oli herra Beverick. Hänestä Rey piti. Kun hän oli tullut kartanoon, hänet oli annettu tilanhoitajan hoiviin, ja herra Baverick oli aina ystävällinen hänelle. Hän otti Reyn usein mukaansa kun tarkasti tilan perimmäisiä kolkkia ja opetti häntä huolehtimaan hevosista. Joskus hän antoi Reyn ratsastaakin.

Hän piti myös muista palveluspojista. He olivat kaikki paikallisen kylän poikia, jotka menivät illaksi koteihinsa, ja vain harva heistä oli käynyt kylän ulkopuolella. Jonkin aikaa he olivat yrittäneet kysellä, mistä ja miksi hän oli tullut Audreyn kartanoon, mutta Rey oli ollut lyhytsanainen, ja lopulta pojat olivat hyväksyneet hänet osaksi leikinlaskuaan ja pieniä kepposiaan. Rey oli varovainen, ettei keppostelussa menty liian pitkälle. Hän tiesi kaiken liian pitkälle menneistä kepposista.

Ja sitten oli tietysti Cecily.

Hän oli tavannut Cecilyn eräänä huhtikuisena iltana, kun oli ollut kartanossa kaksi viikkoa. Silloin kartano oli tuntunut hiljaisemmalta, pysähtyneeltä: amiraali oli Aestenissa viimeistelemässä parlamentin kautta ennen kuin se jäisi kesän ajaksi tauolle ja lady Williams oli mennyt mukaan emännöimään kutsuja. Kartanossa oli vain nuorimmat neidit ja herrat, palvelusväkeä ja Cecily, joka ei enää kuulunut lastenkamariin mutta joka oli aivan liian nuori osallistumaan Aestenin huvituksiin. Ja sitten oli Rey.

Reyn äkillisen saapumisen aiheuttamat huhut olivat saaneet Cecilyn etsimään häntä. He olivat kumpikin olleet ikävystyneitä, aikuisten unohtamia lapsia, ja heidän välilleen oli syntynyt…Rey ei ehkä kutsuisi sitä ystävyydeksi. Ystävät eivät yleensä käyneet niin pahasti toistensa hermoille.

Silti he tapasivat aina muutaman päivän välein. Cecily toi hänelle joskus jotakin, ehkä leivoksen tai kamman (hänen mielestään Reyn hiukset muistuttivat harakanpesää) ja vastalahjaksi Rey kertoi hänelle Aestenista. Hän yritti kertoa vain sellaisia asioita, joita Cecilyn oli turvallista tietää, mutta Cecily oli paljon fiksumpi kuin ihmiset luulivat. Hän kiskoi Reystä vaivattomasti tietoja, joita hän ei ollut kertonut edes amiraalille.

Sinä toukokuisena aamuna Rey tajusi tottuneensa tähän paikkaan. Tämä ei ollut koti: hänellä oli elämässään ollut vain yksi koti, eikä sinne ollut paluuta - mutta tämä oli paikka, jonne hän nyt kuului. Hän teki töitä muiden poikien kanssa, hän söi ateriansa palvelusväen salissa, hän katseli iltaisin auringonlaskua ja meni sitten nukkumaan, tai ainakin yritti. Hänen oli vaikea nukkua yksin pimeässä, kuulematta kenenkään hengitystä tai puhetta tai hiljaista naurua.

Hän tottui. Hän sopeutui. Mutta hän ei unohtanut.


Cecily

Ovi kalahti kiinni Cecilyn perässä. Hän silmäili ympärilleen. “Täällä on pimeää.”

“Nyt on ilta”, Rey vastasi hänelle kuivasti.

 Cecily kurtisti kulmiaan. “Sinun kuuluu kutsua minua arvoisaksi neidiksi.”

“Nyt on ilta, arvoisa neiti.”

“Sinulla ei ole mitään tapoja”, Cecily kivahti. Rey kohautti harteitaan ja poimi taas uuden esineen laatikosta edessään. Se oli metallinen kynttilänjalka. “Ei minulle ole sellaisia opetettu.”

“Huomaan sen kyllä”, Cecily vastasi viileästi ja oikoi mekkonsa helmaa. “Vieläkö sinä lajittelet näitä esineitä?”

“Arvoisalla neidillä on varmaan silmät.”

“Minä vain luulin, että olisit ollut nopeampi. Ilmeisesti olin väärässä.”

“Nämä ovat uusia laatikoita”, Rey myönsi. “Lajittelin jo melkein kaikki tavarat, mitä tässä varastossa oli, mutta palvelijat löysivät tallin ylisiltä lisää.”

Cecily katseli ympärilleen. Vanha varasto oli täynnä laatikoita. Useimmissa oli Reyn tekemät etiketit, joissa luki puuta tai metallia tai kangasta. Poika oli lajitellut kaikki Audrey Hallin vanhat, varastoon unohdetut esineet materiaalin mukaan. Cecilystä se oli outoa, mutta kiehtovaa. Vanhat varastot olivat olleet kartanon häpeäpilkku niin kauan kuin hän muisti. Niitä ei koskaan siivottu kunnolla, niihin vain kasattiin lisää tavaraa edellisten päälle. Äiti oli moneen kertaan vaatinut, että ne tyhjennettäisiin, mutta palveluspojat vain siirsivät tavaroita umpimähkäisesti paikasta toiseen. Hovimestarikin oli kerran yrittänyt ryhtyä urakkaan, mutta luovuttanut pian. Tavaraa oli yksinkertaisesti liian paljon.

Kun Rey oli tullut kartanoon, työ oli annettu hänelle. Kukaan ei uskonut hänen selviävän urakasta, ei varsinkaan taloudenhoitaja joka hänelle oli työn antanut. Kaikkien yllätykseksi Rey kuitenkin onnistui: paperiarkeilla ja lyijykynällä varustautuneena hän tyhjensi muutaman laatikon, teki niille etiketit materiaalin mukaan ja alkoi sitten täyttää laatikoita kaikella mahdollisella, mitä varastosta löytyi. Taloudenhoitajan harmiksi hän jopa nautti työstä.

Cecily oli hetken hiljaa ja katseli Reyn työskentelyä. Poika tutki kriittisesti kädessään pitämäänsä pientä veistosta ja laittoi sen sitten laatikkoon jossa luki KUPARIA.

“Eikö tuo ole messinkiä?”

Rey pudisti päätään. “Messinki on vaaleampaa ja kevyempää. Tämä on kuparia.”

Cecily kurtisti kulmiaan. “Mistä sinä tiedät noita asioita?”

Rey puri huultaan. Hän teki niin aina, kun ei halunnut kertoa Cecilylle jotain. “Minulla oli joskus ystävä, joka tiesi näistä jutuista paljon.” Hän tarttui taas uuteen esineeseen. “Eikö sinun pitäisi muuten mennä illalliselle?”

Cecily tarttui taskukelloonsa jonka oli saanut äidiltä syntymäpäivälahjaksi ja hätkähti. Oli kulunut paljon enemmän aikaa, kun hän oli luullut. “Minun pitää mennä. Mutta huomenna saat kertoa minulle siitä ystävästä."

Reyn hymyili, mutta näytti silti väsyneeltä. “Hyvä on."


Rey

Kun Cecily oli mennyt, Rey jatkoi vielä hetken töitä.

Hän nosti laatikoista esineen toisensa perään ja siirsi ne sitten oikeisiin laatikoihin. Kangasta. Puuta. Metallia. Lasia. Hänen oli pitänyt tehdä omat laatikkonsa myös kullalle ja kuparille.

Amiraali oli tullut katsomaan hänen työtään muutama viikko sitten. Hän oli tarkastellut vaiti Reyn hyllyille järjestämiä laatikoita ja niihin kiinnitettyjä etikettejä. Sitten hän oli hymähtänyt ja todennut, että nyt hän tiesi, kuka oli järjestellyt heidän pienen ryöstösaaliinsa Aestenissa.

Amiraali oli ollut väärässä. Hän ei ollut järjestellyt sitä. Hän oli vain seissyt Kultasalin reunalla ja katsellut, kun Falck kävi tavarat läpi yhdessä Halthin kanssa. Tämä on kultaa. Tämän on pelkkää kullattua pronssia. Hei Dar, tässä on kuparia, sinähän tarvitsit sitä.”

Myöhemmin Falck oli opettanut Reytä erottamaan materiaalit toisistaan. Hän kertoi, että kupari hohti oranssina ja messinki taas kultaisena, että puhtaan kullan erotti kullatusta metallista punnitsemalla: metalli oli paljon painavampaa. Hän näytti, miten saattoi testata, oliko jokin aito jalokivi vai vain värjättyä lasia, ja hän kertoi, miten erottaa käsinmaalattu silkki painetusta.

Rey oli nauttinut oppitunneista, ja nyt niistä oli hyötyä. Hän pystyi melkein kuulemaan Falckin äänen, näkemään tytön vaalean palmikon silmäkulmassaan kun hän tutki esineitä. Mutta Falck ei ollut täällä. Cecilyn lähdettyä hän oli yksin ja oven koputus oli tervetullut ääni.

Anthony, yksi palveluspojista, kurkisti sisään. “Rey, kokki käski hakea sinut. Iltapala on valmis.” Hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki Reyn pitelemän esineen. “Onko tuo oikeaa kultaa?”

“Kullattua pronssia”, Rey valisti häntä. “Onko siellä sienipiirakkaa?”

“Joo.”

“Hyvä.”

« Viimeksi muokattu: 17.07.2024 01:48:09 kirjoittanut Linne »
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä