Kirjoittaja - Vilna
Ikäraja - S
Paritus - George/Luna + muita
Sanamäärä - ~ 3000
Genre - drama, synkistely, fluff
Haasteet - Vuodenaika-haaste vol. 2 (kesä), Paritusketjuhaaste
Varoitukset! - kuoleman käsittelyä, alkoholia ja tupakointia
Yhteenveto - ”Kotona meidän pihalla oli metsäkauriita tähän aikaan illasta”, Luna sanoo, pyörittää haaveillen lusikkaa teemukissa, eikä George tiedä mitä vastata.
A/N: Huh. Kirjoitin tämän tekstin yhdessä illassa, kun näin naapurini pihalla pomppimassa kaksi valkohäntäpeuraa. Aika hassua, mistä inspiraatio voi lopulta lähteä käyntiin! Tämä syntyi täysin ilman taukoja ja kahvikin taisi jäähtyä siinä samalla työpöydälle. Tämä teksti on myös ensimmäinen kerta monessa suhteessa: En ole ikinä kirjoittanut varsinaisesti George/Lunaa, enkä oikeastaan toistakaan paritusta, joka tässä tekstissä ilmenee. En myöskään ole ikinä käsitellyt kaksosten välistä suhdetta, enkä Fredin kuolemaa ficeissäni aiemmin. Tämä on myös ensimmäinen oneshottini, joka ylittää 3000 sanaa. Toivottavasti pituus ei häiritse ketään ja joku uskaltaa tämän lukeakin! Tykkäsin tämän kirjoittamisesta ihan hirmusti, joten olisi siis mukava kuulla sananen tästä. ♥
(Niin, ja tätä ei ole oikoluettu. Virheitä vilisee siellä varmasti, joten ei kun vain niitä ilmiantamaan!)
Kesäyönä halla
Kesä on vasta alussa ja on silti vielä kohtalaisen viileää, mutta Luna on pukenut päällensä auringonkeltaisen pitsimekon. He istuvat yhdessä sisällä teellä, sillä ulkona sataa. George ei oikeastaan tiedä, miten on tähän tilanteeseen joutunut. Tällä hetkellä häntä vain ärsyttää Lunan unettavuus ja tämän samettiset silmät, mutta silti Luna on saanut hänet suostuteltua tapaamiseen. Jälleen kerran.
”Kotona meidän pihalla oli metsäkauriita tähän aikaan illasta”, Luna sanoo, pyörittää haaveillen lusikkaa teemukissa, eikä George tiedä mitä vastata. Hän lopulta vain nyökkää, ettei sanoisi mitään vahingossakaan sarkastista, kuten
todellako?. Yleensä Lunan seura tekee hänelle hyvää, mutta tänään hän on liian kärsimätön ja pahalla tuulella jaksakseen Lunan keijukaisääntä.
Hän tyytyy puraisemaan keksiä. George melkein sylkäisee sen saman tien (kuka kumma laittaa kekseihin pinaattia?), mutta nielaisee lopulta vaivoin. Hän epäilee tosin, että Luna ei olisi edes huomannut, jos hän olisi vaivihkaa syöttänyt keksin jaloissa pyörivälle Lancelot-takalle.
George teeskentelee juovansa tiivijuuriteetään, ja Luna kääntää vihdoinkin katseensa jälleen häneen. Tämän harmaanvalkeat silmänsä ovat täynnä utua ja George huomaa ajattelevansa ilkeästi, että hulluus näkyy silmistä. Hän ei tosiaankaan tiedä, mikä häntä tänään vaivaa.
”Tiedän, miltä sinusta tuntuu”, Luna sanoo ja George meinaa tyrskähtää ääneen. Vai Luna tietää? Tämähän olikin menettänyt toisen puolikkaansa.
”Minäkin menetin äitini.”
”Se ei ole sama asia”, George vastaa, vaikka onhan se melkein. Onko äidillä ja kaksoisveljellä nyt niin paljon eroa? Molemmat ovat perheenjäseniä. George pyörittää päätään. Ei, se ei ole sama asia. Fred (voi että kun häneen sattuu pelkästään tämän nimen ajattelu) oli hänen toinen, parempi, puoliskonsa. Luna ei ollut edes tuntenut äitiään, ennen kuin tämä oli jo kuollut.
”Sinä et tuntenut äitiäsi”, George sanoo ja katuu heti perään. Lunan silmät kuitenkin pysyvät samanlaisina, niissä ei näy merkkiäkään loukkaantumisesta.
”Tunsitko sinä todella Fredin?” Luna vain kysyy.
Totta kai tunsin, hän oli minun veljeni, George avaa suunsa sanoakseen, mutta katsoessaan Lunaa silmiin, hän huomaa epäröivänsä.
He olivat aina olleet yhdessä, he olivat tehneet kepposia ja joutuneet pulaan useammin kuin kerran. He olivat pelanneet yhdessä huispausta omenatarhoilla ja lukinneet vahtimestari Voron häivytyskaappiin. He olivat tehneet yhdessä paljon, mutta olivatko he jutelleet omista tunteistaan. Eivät, vastaus on selkeänä Georgen mielessä. He olivat aina vältelleet synkkiä aihepiirejä, kuten sotaa ja kuolemaa ja keskittymään tekemään jäljellä olevasta elämästään hauskaa.
George nielaisee ja Lunan katseessa näkyy ymmärrys.
Tämä kurottaa viehkeät sormensa Georgen sokerikon vieressä lepääviin ja puristaa.
”Minä ymmärrän sinua enemmän kuin sinä arvaatkaan”, Luna sanoo, ja Georgen silmät tuntuvat kuivilta.
*
George näkee painajaisia. Lähes joka yö. Kaikissa niissä hän näkee yhä uudelleen Fredin kasvot ja miten elämä sammuu tämän silmistä. Joskus myös Luna esiintyy unissa. Tämä ilmestyy kuin tyhjästä Fredin viereen istumaan, kasvot kalpeana kuin lakana. Sitten George katselee, miten he molemmat tekevät kuolemaa ja hokevat hänen nimeään, kunnes ääntä ei enää kuulu, ja George on yksin.
Hän herää aina hiestä märkänä.
*
Luna,
en ehdi tänään tapaamaan. Kiireitä puodissa. Olen pahoillani.
George*
Rakas George,
et vastannut edelliseen kirjeeseeni. Onko sinulla kaikki hyvin?
Rakkaudella,
Luna*
George silmäilee tuliviskipulloa. Se on täysi, avaamaton ja pölyttynyt. Hän oli saanut sen lahjaksi Charlielta sinä jouluna, kun oli täyttänyt seitsemäntoista. Tai itse asiassa se on hänen ja Fredin yhteinen. George kiertää korkin auki. Juoma sihisee hänen kaataessa sitä lasiin.
George kohottaa sen suulleen ja kaataa kurkkuunsa. Juoma polttelee ja tuo lämpimän tunteen matkalla ruokatorvesta vatsalaukkuun. George lipaisee huuliaan ja kaataa toisen lasillisen.
Hän ei nosta maljaa Fredin kunniaksi, koska mitä hyötyä siitä olisi. Maljat on jo nostettu aikapäiviä sitten, eivätkä ne tuo Frediä takaisin.
Mikään ei enää tuo.
*
Päivät kuluvat hitaasti ja niiden vieriessä ohitse, George huomaa kaipaavansa Frediä yhä enemmän. Kaikki tuntuu tarpeettomalta, jopa itse elämä. Hän tekee kaiken konemaisesti alusta loppuun. Hän välttelee Kotikoloa ja vaikka tietää äitinsä huolestuvan, George vain harvoin vastaa kirjeisiin. Silloin kun hän kuitenkin vastaa, ne menevät yleensä näin:
Rakas äiti,
minulla menee hyvin. Puodissakin menee hyvin. Ron on tehnyt todella hyvää liikkeelle, Harry Potterin paras ystävä tuntuu tuovan entistäkin enemmän asiakkaita. Näen Lunaa joka viikko edelleen. Hän auttaa minua pääsemään eteenpäin, ja minä todella pidän hänestä. Luna ei ole mikään Lööperi, vaikka niin koulussa väitettiinkin. Voin tuoda hänet tapaamaan sinua ja isää joku päivä, jos haluatte.
Älä huolehdi minusta liikaa, minä pärjään kyllä. Ja kiitos siirappitortuista, minulla on ollut ikävä niitä. Tulen pian taas käymään,
GeorgeMolly aina vastaa päivän aikana ja jokaisen kirjeen mukana tulee lastillinen herkkuleivonnaisia ja kutsu päivälliselle. Seuraavassa kirjeessään George muistaa aina kiittää ja kieltäytyä mahdollisimman hellästi, jotta ei loukkaisi äitiään.
Joskus, kun George ei enää jaksa vältellä perhettään, hän hyväksyy päivälliskutsun. Hän ilmiintyy Kotikolon portille ja vain katselee hetken aikaa talon ikkunoista heijastuvaa valoa. Hän näkee Mollyn puuhastelemassa lieden ääressä (sodan jälkeen tämän taikuus on alkanut rapistua pikku hiljaa, niin että nykyään hän valmistaa ruoan jästitavoin).
Tänään, kun hän on jälleen kotona, Ron ja Harry istuvat ulko-oven edustalla olevilla portailla. Molemmilla on tupakat suussaan, ja George kohottaa kulmiaan, kun hän lähestyy miehiä.
Ronin huomatessa Georgen, ensimmäinen asia jonka tämä sanoo on pyyntö: ”Älä kerro äidille.”
George nyökkää, ja Ron rentoutuu.
”Luulin, että Luna tulisi mukaasi”, Harry sanoo ja puhaltaa hämärtyvään kesäiltaan savurenkaan.
”Hän ei päässyt”, George vastaa lyhyesti, vaikka oikeasti ei ole edes kysynyt. Jokaisessa kirjeessään hän väittää, että toisi Lunan näytille Kotikoloon (miltä tuo sanavalinta kuulostaakaan, hän ja Luna eivät edes seurustele), mutta oikeasti hän haluaa ensin tottua itsekin jälleen perheeseensä, ennen kuin tuo ulkopuolisia mukaan perheillallisille, joiden masentava ilmapiiri vaikuttaa jopa menninkäisiin.
”Harmi”, Ron sanoo ja heidän keskustelunsa hiljentyy.
”Saanko yhden?” George kysyy pienen hetken päästä ja osoittaa savuketta Ronin huulien välissä.
”Toki, mutta mistä lähtien sinä olet polttanut?” kysyy Ron ja kaivaa kulahtaneen ruskean takkinsa povitaskusta jästien tupakka-askin.
”Tästä illasta”, George vastaa ja ottaa vastaan Ronin tarjoaman sätkän. Hän sytyttää sen hiljaisella sytyjo-loitsulla, ja he polttavat yhdessä hämärtyneessä kesäillassa. Pian heidät kuitenkin keskeytetään, kun Hermione avaa ulko-oven ja astuu ulos. Miehet eivät ehdi piilottaa tupakoitaan, kun tämä jo sulkee oven hiljaa.
Ihme kyllä, Hermione ei sano mitään miesten pahasta tavasta, istuu vain Ronin ja Harryn viereen portaille ja kietoo kätensä polviensa ympäri.
”Molly on aika huonona”, hän sanoo ja Ron vastaa siihen: ”Tiedetään.”
He vajoavat takaisin hiljaisuuteen.
”Hän vain puuhaa yksinään, laittaa ruokaa ja yrittää hyräillä Selestina Taigoria ja teeskennellä, että Fred -” George vetää savua keuhkoihinsa. Hermione katsahtaa häntä ja päättää lauseen: ”Että sotaa ei olisi koskaan ollutkaan.”
Ron tumppaa savukkeensa porraskaiteeseen ja nousee ylös pyyhkien pölyä farkuistaan. ”Onko päivällinen jo valmis?” hän kysyy ja auttaa Hermionen pystyyn.
”Luulisin niin”, Hermione vastaa ja Ron pyyhkäisee etusormellaan tämän poskea. George katsoo poispäin, kun pariskunta katoaa sisälle taloon. Harry rykäisee ja nousee hänkin.
”Minäkin menen jo sisään.”
”Harry?” George kysyy, ennen kuin velhomaailman pelastaja ehtii avata ulko-oven. Tämä kääntyy Georgeen päin, kädet taskuissaan.
”Sinusta ja Ginnystä ei koskaan taida tulla mitään”, George sanoo, eikä Harry edes punastu. Tämä vain nyökkää.
*
Illallinen on kiusallinen niin kuin aina. Kaikki vain syövät hiljaa ruokaansa. Arthur yrittää viritellä keskustelua, mutta se kuihtuu hyvin nopeasti. Molly ei ole oma itsensä, George löytää lihastaan ruston palasen. Hän piilottaa sen serviettiinsä. Äiti ei kaivannut nyt lisää rasitteita.
Kesken illallisen Molly yhtäkkiä näyttää piristyvän ja kysyy: ”Kai te muuten jäätte yöksi? Tässä talossa on niin yksinäistä ilman teitä.”
George, Ginny Ron, Harry ja Hermione katsovat kaikki toisiaan, eivätkä uskalla vastata. Georgen tavoittaessa isänsä katseen, tämä vain luo häneen pahoittelevan silmäyksen ja kääntyy sitten takaisin ruoka-annokseensa.
Harry yskäisee. ”Minulla on kyllä nyt aika tiukkaa, joudun menemään huomenaamulla heti seitsemäksi ministeriöön, eikä minulla ole mitään tarvikkeita mukana.”
Molly nousee seisomaan ja alkaa iloisesti korjata tyhjiä lautasia heidän edestään. Tämä näyttää hiukan piristyneen. ”Meillä on kyllä Ronin vanhoja pyjamia yllin kyllin ja hammasharjojakin on varmaan seitsemän ylimääräistä. Voit lainata aamulla Arthurilta puhtaita vaatteita. Sitä paitsi Charlie, Bill ja Fleur saapuvat tänään myös. Percykin lupasi tulla Audreyn kanssa. Heistäkin olisi varmasti mukavaa, jos olisitte täällä kun he saapuvat.”
Georgelta ei jää huomaamatta, miten Harry jännittyy Charlien nimen kohdalla. Tämä punehtuu hiukan.
”No, voinhan minä jäädä”, Harry mutisee ja Ginny luo tähän terävän katseen. Heidän kahden välit eivät ole olleet entisensä sitten kuudennen luokan. George ei tiedä tarkalleen, mitä heidän välillään on tapahtunut, mutta Ginny ei ainakaan ole tyytyväinen.
Ron ja Hermionekin myöntyvät, vastahakoisesti tosin. Georgekin huomaa sanovansa kyllä äitinsä epätoivoisen katseen pakottamana. Ainoastaan Ginny kieltäytyy vedoten aikaisiin koeharjoituksiin Henkipään Harpyijoiden takia.
”Hyvä on, kultaseni, tiedän että huippu-ura tulee ennen perhettä”, Molly sanoo ja onnistuu olla kuulostamatta katkeralta. Ginny nousee pystyyn ja halaa äitiään varovaisesti.
”Ei ole kyse siitä, äiti. Minun on vain... pakko mennä. Nämä ovat tärkeät harjoitukset, ratkaisevat sen pääsenkö mukaan joukkueeseen.”
Ginny luo pahoittelevan katseen kaikkiin äitinsä olan yli. Georgelta ei kuitenkaan jää huomaamatta katse, joka on tarkoitettu pelkästään Harrylle. George ei osaa oikein sanoa, mitä se tarkoittaa, mutta Ginny on tosissaan, siitä ei ole epäilystäkään.
He syövät jälkiruoan jälleen vaivaannuttavassa hiljaisuudessa.
*
Bill ja Fleur saapuvat ensimmäisinä. He ovat juuri tulleet lomaltaan Fleurin vanhempien luota Ranskasta, ja George on iloinen Fleurin ranskalaiskorosteisen äänen täyttäessä Kotikolon. He tuovat mukanaan tuliaisia, kalliita ranskalaisia viinejä, joihin Mollylla ja Arthurilla itselleen ei olisi ikinä varaa. Fleur nakkaa kultaiset hiuksensa olkapäänsä yli ja sanoo vain, että se on pieni tuliainen hänen äidiltään ja isältään.
Percy ja Audrey saapuvat seuraavina. He eivät tuo mukanaan tuliaisia, koska he eivät ole tulleet ulkomailta. Percy asuu vaimoineen Lontoossa (ihan niin kuin Georgekin), taikaministeriön lähistöllä. Tällä on edelleen suuret suunnitelmat tulla taikaministeriksi, ja Molly on ylpeä pojastaan.
Charlieta ei näy eikä kuulu. George huomaa Harryn liikehtelevän hermostuneesti, kun kello alkaa lähestyä kymmentä illalla. He istuvat kaikki yhdessä olohuoneessa. Kaikille ei kuitenkaan riitä paikkoja, joten Hermione on istahtanut Ronin syliin, ja George on hakenut itselleen puisen tuolin keittiöstä. He rupattelevat hetken aikaa, tai itseasiassa kaikki muut rupattelevat ja George pysyy hiljaa. Fleurin kovaääninen puhe on täyttänyt koko huoneen tämän kertoillessa tarinoita Ranskasta.
Lopulta kellon ollessa kaksitoista Harry ilmoittaa menevänsä nukkumaan.
”Ei 'Arry odota, et voi mennä vielä”, Fleur sanoo nopeasti ja vilkaisee vieressään istuvaa Billiä. Harry katsahtaa heitä kummeksuneesti. ”Meidän piti ensiksi odottaa niin kauan, että Charlie tulee, mutta koska 'äntä ei ole näkynyt, niin voimme kertoa uutisen nyt.”
Fleur pitää dramaattisen tauon ja tarttuu aviomiehensä käteen. ”Me olemme raskaana”, hän sanoo lopulta ja huone täyttyy onnitteluista ja Mollyn nyyhkähdyksistä.
”Olen niin onnellinen”, tämä hokee, ”minusta tulee vihdoinkin mummi!”
Georgekin hymyilee ja läpsäyttää Billiä olkapäälle. ”Onnea, veliseni”, tämä sanoo koväänisesti, melkein huutaa, jotta saa äänensä kuulumaan melua täynnä olevassa huoneessa.
Hetken aikaa kaikki vain ovat onnellisia, Georgekin, ehkä ensimmäistä kertaa sen jälkeen Fredin kuoleman jälkeen. Molly ja Fleur alkavat keskustella iloisesti vauvanhoitoon liittyvistä asioista ja siitä, kuinka useasti ”mummi” saisi lapsen hoitoon.
Heidät kuitenkin keskeyttää koputus ovelta. George huomaa, miten aikaisemmin rento Harry jännittyy heti.
”Se on varmasti, Charlie”, Molly touhottaa ja rientää keittiöön. George seuraa perässä nähdäkseen juuri parahiksi, miten ovi avautuu ja hänen lohikäärmekouluttajaveljensä astuu sisään.
”Hei, äiti”, tämä virnistää ja halaa Mollya lämpimästi. Kun he irrottautuvat Charlie suuntaa Georgen luo. ”Iltaa, rakas veljeni.”
George hymyilee ja puristaa lujasti Charlien selkää. Hänellä on ollut ikävä, vaikka ei sitä heti myöntäisikään ääneen.
*
George ei saa unta.
Kesä on jo pitkällä ja hänellä on tuskastuttavan kuuma. Lakanat liimautuvat hänen hikiseen vartaloonsa ja kaiken lisäksi hänen ajatuksena pyörivät perheessään, sekä – Lunassa. Hän todella pitää tytöstä, mutta ei silti oikein uskalla päästää tätä lähelleen, vaikka Luna onkin ainut joka ymmärtää häntä. Tai edes yrittää ymmärtää. Hän ajattelee Lunaa, tämän keijukaisen keveää vartaloa ja tämän likaisenvaaleita hiussuortuvia. Hän ei ole nähnyt Lunaa viikkoon, eikä ollut vastannut tämän kirjeeseen seuraavasta tapaamisesta. Hän ei tiedä miksi.
George kääntyy vuoteessaan ja päättää, että heti kun pääsisi seuraavana päivänä kotiin, hän lähettäisi Lunalle pitkän pahoittelukirjeen.
*
George hiipii hiljaa rappuset alas, jotta ei herättäisi muita talossa nukkuvia. Pyörittyään sängyssä monta tuntia (Lunan kasvot liimautuneina verkkokalvoillaan), hän on vihdoin päättänyt luovuttaa ja lähteä keittiöön hakemaan lasin vettä. Hän kuitenkin pysähtyy Charlien entisen huoneen kohdalla, kun kuulee sieltä puhetta.
Ovi on raollaan ja George kykenee näkemään sängyn laidalla istuvat Harryn ja Charlien. Charlie puhuu matalalla äänellään ja George joutuu pinnistämään kuulonsa äärimmilleen, jotta kuulisi tämän hiljaiset sanat.
”Minä kaipaan sinua koko ajan”, Charlie sanoo hiljaa, ja tuijottaa sylissä lepääviä käsiään.
Harry päästää tukehtuneen ääneen. ”Joskus se ei ole tarpeeksi, Charlie”, tämä sanoo.
George ei kykene näkemään Charlien ilmettä, mutta voi kuvitella sen musertuneena.
”Minä vain... minä todella haluan olla kanssasi, usko minua, Harry, mutta en juuri nyt pysty. Romaniassa minulla on kaikki kesken ja -”
Harry sihahtaa vihaisesti. ”Sinulla on ollut aikaa tehdä loppuun keskeneräiset asiat jo kolme kuukautta, Charlie. Sanoit noin viimeksikin, kun olit täällä. En minä jaksa odottaa loputtomiin. Ginnykin alkaa jo epäillä, hän loi minuun omituisia katseita koko illallisen ajan aina kun sinun nimesi mainittiin.”
”Minä – minä, ymmärrä minua ole kiltti. Minulla on niin vaikeaa, Fredin kuoleman jälkeen...”
George tuntee miten hänen sydäntään kylmää.
Harry on vähän aikaa hiljaa ja kun tämä puhuu, tämä sanoo huomattavasti lempeämmällä äänellä: ”Minä tiedän, Charlie. Anna minun auttaa, meistä voisi tulla onnelliset.”
Kun Charlie viimein antaa periksi ja käpertyy Harryn syliin, George kokee nähneensä tarpeeksi. Hän kääntyy ympäri ja suuntaa takaisin kohti omaa huonettaan, unohtaen kokonaan vesilasillisen, jota lähti alunperin hakemaan.
*
Seuraava aamu ei ole hiljainen. Se muistuttaa enemmän niitä aamuja ennen sotaa, kun George, Fred, Ron ja Ginny kävivät vielä koulua. Kotikolon keittiö on täynnä ääntä, ja George huomaa ajattelevansa miten mukavaa olisi, jos Luna olisi täällä hänen kanssaan. Hän kuitenkin pudistaa päätään nopeasti ajatukselle.
Harry on nyt huomattavasti rennompi kuin eilen. Tämä ja Charlie luovat toisiinsa salaliittolaisen katseita, kun luulevat ettei kukaan huomaa. Mutta George huomaa. Hän ei tiedä, mitä ajatella veljestään. Toki hän on aina epäillyt tämän seksuaalista suuntautumista, mutta oli eri asia epäillä kuin kuulla se omin korvin.
Mutta ennen kaikkea George haluaa tietenkin veljensä olevan onnellinen. Ja jos tämä on sitä Harryn kanssa, niin suotakoon heille se. Hänellä ei muutenkaan riitä voimavaroja muuhun kuin hyväksymiseen.
He syövät yhdessä aamiaista, ja George unohtaa hetkeksi että Fred on kuollut.
*
Luna,
anteeksi etten ole ottanut yhteyttä. Toivon, ettet ole minulle kovin vihainen. Tavattaisiinko tänään iltapäivällä?
GeorgeLunan kirje saapuu melkein heti ja tämä on kirjaillut sen oranssilla musteella. Niin Lunan tapaista. George hymyilee.
Rakas George,
en tietenkään ole vihainen, miksi olisinkaan. Tiedän, että sinulla on paljon sydämellesi, eikä aika aina riitä minulle. Minulle sopii tapaaminen hyvin. Haluaisitko tulla minun luokseni teelle?
Sinun,
Luna
Mitä vain, kunhan et tarjoa minulle tiivijuuriteetä kirjoittaa George vastaukseen.
*
George ilmiintyy Lunan kotikadun päähän. Paikka ei oikeastaan näytä sellaiselta, jossa odottaisi Lunan asuvan. Talot ovat valkoisia, eikä niissä ei ole mitään erikoista. Kaikki ovat samanmuotoisia ja -näköisiä. Jos Georgelta olisi kysytty tylypahkavuosina, missä Luna Lovekiva asuisi valmistuttuaan koulusta, tavallinen jästikatu hieman Lontoosta etelään ei olisi ollut hänen vastauksensa.
George harppoo Lunan talon kohdalle ja pysähtyy katselemaan sitä vähän aikaa. Hän tuntee kuinka perhoset alkavat lepatella hänen vatsassaan. Kämmenet hikoavat. Pulssi nousee. George kiroaa ääneen, kun avaa portin ja kävelee ovelle. Ovenkahvan yläpuolella roikkuu pieni naru, josta George vetää. Hän kuulee, kuinka kello helähtää ja ei kestä kauaakaan, kun Luna jo avaa oven. Tällä on yllään valkoinen, kesäinen puuvillamekko. Hiukset on sidottu hätäiselle nutturalle niskan taakse ja suortuvat karkailevat siitä kehystämään Lunan kasvoja.
Hän näyttää niin kauniilta, George huomaa ajattelevansa, eikä edes kauhistu ajatusta paljoakaan. Hiukan vain hämmästyy.
”Hei”, Luna hymyilee ja tarttuu muitta mutkitta Georgen käteen vetäen tämän sisälle taloon.
”En tehnyt tiivijuuriteetä, kun et kerran pitänyt siitä”, Luna sanoo ja vetää Georgen talon läpi pieneen puutarhaan. Keskellä pihaa on asetettu valkoinen pöytä ja samanväriset puutarhatuolit. Pöydällä on teekannu ja niitä samoja pinaattikeksejä, joita Luna oli tarjonnut viime kerrallakin.
Lancelot haukkuu ja heiluttaa kaksihaaraista häntäänsä innoissaan. George on jo kumartumassa rapsuttamaan sen korvia, mutta Luna tarttuu hänen käteensä.
”Älä, luulen että sillä on mötiäisiä.”
George hymyilee, eikä kysy mitä ne ovat, vaan istuutuu pöydän ääreen. Lunakin istuu alas ja kaataa teetä Georgen kuppiin. George silmäilee sitä varuillaan, ja Luna naurahtaa soinnikkaasti.
”Älä pelkää, se on vain tavallista Earl Greytä.”
George katselee, miten Luna kaataa omaan teehensä kermaa ja lisää sitten kuusi sokeripalaa. Tämä myös ottaa keksin lautaselta ja haukkaa siitä pienen palasen.
”Oletko käynyt kotona?” Luna kysyy ja lipaisee huuliaan juotuaan kulauksen teetä. George nyökkää.
”Eikö Charlie tullutkin takaisin Romaniasta?”
”Joo, hän tuli kai jäädäkseen tällä kertaa”, George vastaa ja epäröi hetken, pitäisikö hänen kertoa Lunalle Charliesta ja Harrysta. Luna kuitenkin keskeyttää hänen ajatuksensa.
”Luultavasti, hän ei todellakaan halua menettää Harrya”, Luna sanoo ja pudottaa hajamielisesti lopun keksistä Lancelotille.
Jostain syystä George ei edes hämmästy siitä, että Luna tietää isoveljensä ja velhomaailman pelastajan välisestä suhteesta. Tyttö on niin täynnä yllätyksiä, että ei ole ihmekään.
Hetken aikaa he ovat vain hiljaa ja nauttivat kesäisestä ilmasta. Tuuli pyörittää Lunan hiuksia ilmassa. Georgesta tuntuu siltä kuin siitä olisi ollut ikuisuus kun on viimeksi ollut kesä. Jokin osa hänessä kaipaa merta, vaikka hän nähnyt Atlantin vain kaksi kertaa elämässään. George ajattelee, että mitähän Luna sanoisi, jos hän pyytäisi tätä mukaan seilaamaan kanssaan. Kenties sanoisi, että
merellä on unelmia, joista pitää kiinni. Tai sitten
merellä kuulee paremmin kuolleiden huudot. Se auttaa ikävään. Hän ei kuitenkaan tohdi kysyä, sillä mitä jos Luna sanoisi kyllä.
”Minä -” hän aloittaa, mutta ei saa sanottua lausettaan loppuun. Luna katselee häntä kiinnostuneena ja nyökkää.
”Minä tiedän, George”, hän vain sanoo ja katsahtaa sitten teekuppiinsa, johon on lentänyt kärpänen. Luna pelastaa sen varovaisesti servietilleen. George katselee tätä hellästi ja hätkähtää, kun Luna yhtäkkiä katsoo häntä silmiin.
”Tanssitaan”, tämä sanoo ja nousee pystyyn oikoen mekkoaan.
”Mitä?”
”Minä sanoin että tanssitaan”, Luna sanoo uudelleen ja tarttuu Georgen sormiin ja vetää tämän seisomaan.
Lunan käsi pureutuu Georgen olkapäähän, mutta se ei satu, sillä George ymmärtää Lunan halun pitää kiinni. Luna ohjaa Georgen oikean käden Lunan lantiolle.
Ja niin he tanssivat. George on kömpelö ja astuu Lunan paljaille varpaille useammin kuin kerran. Herrasmiehenä hän pyytää heti anteeksi. Luna ei vastaa, tämä vain tuijottaa Georgea suoraan silmiin ja nousee sitten varpailleen ja suutelee pienesti. George ei tajua edes vastata, mutta se ei haittaa Lunaa. Tämä alkaa vain hyräillä laulua, jota George ei tunne ja pyörähdellä ja kieppua Georgen käsivarsilla. Tämä nauraa ja se on merkki Georgelle elää.
He tanssivat keskikesällä, Georgen kaivatessa merta ja veljeään ja Lunan ollessa uusi lupaus tulevasta. George ajattelee, että ehkä vihdoin tässä on kaikki, mitä hän tarvitsee.
*
On loppukesän viimeisiä päiviä, kun George vie Lunan viimein Kotikoloon.
***