Tuulet huusivat talviyönä • S • Regulus Musta

[Odo]

Ficin nimi: Tuulet huusivat talviyönä
Kirjoittaja: Odo
Genre: murheellinen draama, angst
Hahmo(t): Regulus Musta
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Osallistuu "Kasvata puu II"-haasteeseen (tripla)raapaleella (300 sanaa). Tämä jos mikä on tajunnanvirtaa, kun hirmuinen hinku kyllä kirjoittaa HP-fandomista (erityisesti Reguluksesta!), mutta otteeni fandomiin on pahasti irtoamassa. Välillä haaveilen, että luen kirjat uudestaan, tai että katsoisin edes leffat, mutta jotenkin se aina jää muiden kirjojen (tai elokuvien) varjoon. Ehkä joskus! Onhan ficcaaminenkin hyvä tapa löytää statsiaan takaisin, eikö? Tämä olisi ehkä voinut mennä Notkoonkin, mutta on tässä sen verran murhetta, että laitoin kuitenkin Pimeyden voimiin, vaikka ei tämä ehkä täysin angstissa vellomista ole. Otsikko oli muuten alunperin muistiinpanoissani saatteella "Bagginshield", mutta otin sen nyt käyttöön ja syntyi tämä.

“Veli.” — viimeinen viesti, joka sekin katoaa

Tuulet huusivat talviyönä

Regulusta palelsi. Hän ei tuntenut kuin kylmyyttä. Silti hän ei kyennyt liikkumaan. Kalmanhanaukion lämpö tuntui luotaantyötävältä, eikä Regulus kyennyt kuin katsomaan taivaalle seisoessaan autiolla kadulla. Tuulet ulvoivat, mutta Sirius ei palannut. Kuutamo oli kaunis, mutta Regulus tuskin huomasi sitä. Sirius oli lentänyt pois ja jättänyt hänet. Kaikkien vuosien jälkeen Kalmanhanaukiolla, miksi nyt Sirius? Sisimmässään Regulus tiesi, että hänen tulisi palata sisälle, mutta hän ei kyennyt. Hän vain odotti, että Sirius palaisi.

Äidin raivoaminen sekoittui tuulten huutoon, mutta Regulus ei kuunnellut.

Reguluksenkin teki mieli huutaa, mutta hänen äänensäkin oli jäätynyt. Sitten taivaalla näkyi sinistä valoa, mikä oli kirkkaampi kuin katulamppujen kelmeä hohde. Tuulet metelöivät, humisuttivat Reguluksen mustaa tukkaa ja pureutuivat ihoakin syvemmälle. Palelsi. Taivaalta ilmestyi suojelius, jollaista Regulus ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Silti hän tunnisti hahmon.

Sen oli oltava Siriuksen suojelius.

“Me tapaamme vielä. Lupaan sen, veli.”

Muuta suojelius ei sanonut, kun se jo katosi. Hetkeksi Walburgankin huudot olivat lakanneet. Kylmä tuntui yhä.

Missä me tapaamme? Emme ainakaan Tylypahkassa, koska —

Regulus työnsi ajatuksen pois. Ajatuksen, että he olivat eri tuvissa. Ajatuksen, että Regulus ei voinut moikata Siriusta linnan käytävillä. Ei pihamaalla. Ei virnistää juuri Siriukselle, kun nappasi siepin huispausottelussa. Regulus tahtoi ajatella ainoastaan itse Siriusta, mutta hän ymmärsi, ettei hän voisi enää jäädä vahtimaan taivasta. Tuulet huusivat edelleen talviyössä, kun Regulus viimein palasi sisälle taloon. Taloon, joka tuntui kolkolta. Walburga oli raivoissaan. Regulus oli lopen uupunut.

Jossain kaukana Kalmanhanaukiolta Sirius ehkä kuunteli samaa tuulten ulvontaa. Se kuului sisälläkin kuin suruvalitus. Oliko Sirius lämpimässä? Regulusta painoi huoli. Hän kuitenkin tahtoi luottaa veljensä viestiin.

“Tiedätkö sinä, mihin se verenpetturi meni? Anna kuulua!” Walburga huusi, mutta Regulus ei välittänyt mistään. Ei edes äidistään mennessään omaan huoneeseensa.

Sana verenpetturi maistui suussa karvaalta. Regulus mietti, miten ylpeä oli omasta verestään. Mikä Siriusta ajoi niin kovaa olemaan jotain muuta? Regulus toivoi, että Sirius vielä joskus kertoisi.


A/N II: En tiedä, mutta jotenkin julmasti ajattelin, etteivät he sitten kuitenkaan tapaa vaan lupaus jäi valheelliseksi. En ajatellut tätä varsinaisesti kirjoittaessani, mutta voisiko se olla osa back storya, että Regulus meni (lopulta) syvemmälle pimeän voimiin, vaikka tässä se vielä haluaa tietää mikä Siriusta ajoi oman aatteensa puoleen. Olisi toki hauska kuulla, miten olette tätä tulkinneet!

[Claire]

Ihanaa, kun päätit kirjoittaa HP-fandomista ja etenkin Reguluksesta! <3 A/N:ääsi vastaten, ficcaaminen on kuules aivan erinomainen tapa löytää statsiaan takaisin vanhan ja rakkaan fandomin pariin, vaikkei kirjoja olisikaan lukenut vuosikausiin. Tai ainakin nimenomaan HP-ficcien lukemisen ja kirjoittamisen myötä palasin itsekin vuosikausien jälkeen takaisin HP:n pariin, vaikken vieläkään ole saanut aikaiseksi lukea kirjoja uudestaan Vaikka olisihan ne kirjat kyllä mukava lukea uudestaan vielä jonain päivänä, kun aikaa ja energiaa siihen löytyy, onhan ne kyllä klassikkoja.

Itse ficciin! Tämä oli kyllä riipaisevan surullinen, mutta samalla myös haikean kaunis samaan aikaan. Vaikkei canonissa koskaan tuotu esiin sitä, miten Regulus oli suhtautunut Siriuksen lähtöön heidän lapsuudenkodistaan, voisin itse kuvitella, että Reguluksen reaktio on ollut juuri jotain tämän kaltaista kuin tässä tekstissä se oli. Vaikka poikia kuvattiinkin canonissa erilaisiksi esimerkiksi jo tupavalinnoista lähtien, niin en lainkaan usko, etteikö heidän välillään ollut veljellistä rakkautta heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaankin. Siriuksen lähtö on varmasti ollut kova paikka Regulukselle, kuten tässäkin tosiaan tulee riipaisevasti esiin. Sinänsä lohduttavaa, että Siriuksen suojelius vielä kävi tuomassa terveiset veljelleen Siriuksen jo lähdettyä, mutta samaan aikaan se on myös todella surullista, jos nämä tosiaan olivatkin Siriuksen viimeiset sanat Regulukselle, ja he eivät enää koskaan tavanneet. Teki oikein kipeää raasun Reguluksen puolesta, joka joutui palaamaan kolkkoon taloon raivostuneen ja veljeään haukkuvan äitinsä luokse. Voin hyvin kuvitella, että Regulus olisi halunnut ymmärtää paremmin Siriuksen ratkaisua, mutta vastausten jäädessä avoimeksi ja sitten samalla paineiden lisääntyminen ja ylipäänsä kyseenalainen kasvatus vanhempien puolelta ovat varmasti teroittaneet jo entisestään sitä mielikuvaa Regulukselle, että pimeyden voimat ovat ainoa oikea vaihtoehto.

Yleensä ficcimaailmassa rakastan sitä, kun veljeksille maalataankin onnellinen loppu, mutta tähän sopi mielestäni paremmin juuri tämä ratkaisu, johon olit päätynyt. Elämä ei aina ole reilua, ei edes kirjoissa, ja Mustan veljekset ovat tästä kyllä surullinen esimerkki.

Kiitos paljon tästä ajatuksia ja tunteita herättelevästä ficistä <3

[Sokerisiipi]

Silmäilin tätä eilen, kun etsin lukemista ja palasin tänään lukemaan!

Tykkäsin tästä näkökulmasta, että Sirius ja Regulus olisivat olleet läheisimpiä kuin mitä kirjat antoivat ymmärtää. Olit hienosti kuvannut ja tavoittanut, miten hylätyksi Regulus tuntee itsensä Siriuksen lähdettyä. Tuo yön kylmyys ja ulvovat tuulet antoivat hienon taustan Reguluksen mielenmaisemalle.

Tuulet metelöivät, humisuttivat Reguluksen mustaa tukkaa ja pureutuivat ihoakin syvemmälle. Palelsi.

Tämä oli erityisen hieno ja aistivoimainen kuvaus.

Ajatuksen, että he olivat eri tuvissa. Ajatuksen, että Regulus ei voinut moikata Siriusta linnan käytävillä. Ei pihamaalla. Ei virnistää juuri Siriukselle, kun nappasi siepin huispausottelussa.

Oih, tämä oli niin sydäntä riipaiseva kohta. Tavoitit hienosti sen, miten läheisiä veljekset ovat ja mitä Regulus kaipaa Siriuksessa. Luulen, että Regulus tietää tässä vaiheessa jo itsekin, miten tyhjä Siriuksen antama lupaus on, koska missä he tosiaan voisivat tavata ilman, että saattaisivat toisiaan vaaraan puolin ja toisin? Voi näitä poikia :<

Mainitsit alkutiedoissa, että tämä teksti on tajunnanvirtaa, joten en tiedä, onko tämä ollut tarkoituksellista vai ei. Mutta tykkäsin siitä, miten käytit Siriuksen ja Reguluksen äidistä pääasiassa etunimeä sen sijaan, että olisit kirjoittanut vain "äiti", kun kyseessä kuitenkin on Reguluksen näkökulmasta kerrottu teksti. Siitä välittyi upeasti se, miten etäinen ja kylmä ihminen Walburga on. Niin kylmä, että hän on jopa lapsilleen Walburga äidin sijaan. Ja luulen, että Regulus alkaa tämän myötä halveksia äitiään entistä enemmän. Koska onhan se Walburgan vika, että Sirius lähti ja sitä Regulus ei kenties voi antaa äidilleen anteeksi.

Regulus mietti, miten ylpeä oli omasta verestään. Mikä Siriusta ajoi niin kovaa olemaan jotain muuta? Regulus toivoi, että Sirius vielä joskus kertoisi.

Lopetus oli upea! Tässä näkyy mielestäni tosi hyvin se, kuinka nuori Regulus on. Ettei hän oikeasti ymmärrä, miksi Sirius kapinoi heidän vanhempiensa ja väkensä aatteita vastaan. Ja ettei Regulus vielä edes kunnolla tajua, minkä idealogian takana hän itse seisoo. Tuntuu, että Siriuksen lähtö jollain tapaa sinetöi molempien veljesten kohtalon.

Tämä oli hieno teksti! Kiitos, tykkäsin!