Ficin nimi: Bring Out the Big Gems!
Kirjoittaja: Ygritte
Fandom: MCU
Pari: Steve/Tony
Ikäraja: S
Genre: Hidas, söpö ja vähän romanttinenkin jouluaamu:) Tämä on sitten toooodella cheesy. Niinku perinteinen cheesy potenssiin 10, mutta en halunnut rajoittaa romanttista luovuuttani sen kerran, kun sitä tuntui riittävän!
Tämän fikin myötä haluan toivottaa erityisen hyvää joulua Angelinalle<3
Bring Out the Big Gems!
Jouluaamu. Tuon ihastuttavan päivän aamu, kun maailma on täynnä kimaltavaa ja pakkasilmalle tuoksuvaa taikaa, vaikka ulkona lämpötila oli pitkälle plussan puolella, ja meri-ilma teki kaikkensa peittääkseen pakkasilman illuusion suolalla.
Steve ei aikonut antaa sen häiritä. Hän oli rehkinyt, voi hän oli rehkinyt, viimeiset viikot luodakseen täydellisen yllätyksen ihanalle kullanmurulleen, joka edelleen kuorsasi kuola suupielestä valuen heidän jättiläismäisen leveällä sängyllään, ja this was the day. THE DAY!
Steve nousi sängystä hitaasti ja varovasti, vaikka tiesi jo kokemuksesta, ettei hänen kullanmurunsa olisi herännyt, vaikka hän olisi käynnistänyt kartanon joka ikisen sähköllä toimivan kodinkoneen. Steve hiippaili keittiötä kohden, varoen tuottamasta ainuttakaan ylimääräistä ääntä. Hän oli jopa vetänyt villasukat jalkoihinsa ennen sängystä nousemista, sillä ne olivat ehdottomasti parhaat apuvälineet hiljaiseen hiiviskelyyn.
Päästyään keittiöön Steve nousi varpailleen, ja kurottautui kohti kaapin ylintä hyllyä. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt miksi kartanoon oli asennettu kaappirivi niin korkealle, sillä eihän hänen lyhyemmällä kullanmurullaan ollut mitään mahdollisuutta ylettyä niihin, mutta tänään, tänä aamuna, hän ei antaisi tämänkään ajatuksen harhailla mieleensä ja estää häntä toteuttamasta täydellistä yllätystä.
Kaapin ylimmällä hyllyllä odotti paketti, jonka Steve nyt nappasi käsiinsä. Hän laski paketin lähimmälle työtasolle, ja kirosi hiljaa mielessään, kuinka oli sittenkin tehnyt pienen virheen suunnitelmassaan. Paketin sisältö oli peitelty tiukasti tummanvihreällä paperilla, ja nyt hänen oli pakko repiä pakettia auki, yrittää olla hiljaa, ja vakoilla makuuhuoneen ovea samaan aikaan.
Kun Steve oli saanut paketin auki, hän tarttui sen sisällä olevaan punaiseen pukuun, ja käveli varmuuden vuoksi makuuhuoneen oven ohi. Kuten hän oli aavistellutkin, kaikki vaivannäkö hiljaisuuden suhteen oli ollut turhaa, sillä Tony, hänen kullanmurunsa, nukkui edelleen täysin samassa asennossa, johon hän Steven nousemisen jälkeen oli jäänyt.
Steve ajatteli ensin lukittautua vierashuoneeseen vaihtamaan asun päälleen, mutta totesi sen sitten liioitteluksi. Hän voisi aivan hyvin vetää punaisena hohtavan, ja valkoisella nauhalla koristellun, Kapteeni Amerikka asun päälleen tässä käytävällä. Askeleen verran sivussa suorasta näköyhteydestä heidän sänkyynsä.
Steve hivutti villasukat varovasti pois jaloistaan, ja alkoi vetää ihonmyötäistä, mutta kuitenkin täydellisen hengittävästä ja pehmeästä kankaasta valmistettua asua ylleen. Se loisti hänen päällään vielä räikeämmän punaisena, kuin se oli tehnyt liikkeessä, jossa Steve oli käynyt sen teettämässä ja hakemassa. Sentään se sopi hänen päälleen täydellisesti. Steve vilkaisi itseään hermostuneena käytävän pyöreästä, kultareunuksisesta peilistä, ja nyökkäsi itselleen. Tästä eteenpäin kaikki olisi sen varassa, että hänen kullanmurunsa oli ollut tosissaan kuiskutellessaan hänelle useampaan otteeseen syksyn mittaan, kuinka Captain America goes Santa Claus oli hänen villein fantasiansa.
Steve oli juuri astumassa takaisin heidän makuuhuoneeseensa, kun hän kuuli ääniä makuuhuoneen omasta kylpyhuoneesta. Tony oli sittenkin herännyt hänen viivytellessään puvun pukemisen kanssa. Mutta viis siitä, Tonyn herääminen jossain vaiheessa oli joka tapauksessa kuulunut Steven suunnitelmaan.
Steve odotti oven vierellä, kunnen kylpyhuoneen lukko loksahti auki, ja Tony kömpi takaisin heidän sänkyään kohti pelkissä boksereissaan. Hänen ihonsa oli ruskettunut, mustat hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan, eikä hän edes vilkaissutkaan ovea kohti. Steve hymyili. Onneksi Tony oli tottunut siihen, että Steve heräsi aina ensin.
Kun Tony oli heittäytynyt takaisin pehmeälle sängylle, ja kaivautunut puoliksi peitteiden väliin, Steve päätti, ettei hän voinut enää viivytellä. Hän halusi tehdä tämän, halusi nähdä Tonyn ilmeen ja reaktion, ja vaikka hän itse sanoikin, hänen takapuolensa oli aivan priimaa myös punaisessa. Miksi odotella sen esittelemisen kanssa?
“Kullanmuru,” Steve yritti saada äänensä kuulostamaan vakuuttavalta. Aivan, kuin hän olisi töissä. Tai pelastamassa maailmaa. Mutta silloin Iron Mania ei kutsuttu kullanmuruksi, eikä kullanmuruun vain saanut sellaista painotusta, jota Steve oli tavoitellut.
“Täälläkö tarvittiin Kapteeni Amerikan apua?” Steve jatkoi vakavana, asteli keskelle makuuhuonetta, mutta hänen äänensä petti hänet. Jo ennen, kuin mustien hiusten peittämä pää nousi hämmentyneenä peittojen ja tyynyjen välistä, Steve oli valmiina purskahtamaan nauruun. Tämä oli tyhmä idea, ja Tony oli takuulla vain vitsaillut koko syksyn, ja…
Tony tuijotti Steveä takaisin silmät suurina. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, ainoakaan kasvojen lihas ei liikahtanut. Tony nousi hitaasti istumaan, pöyhi peittoja pois päältään, ja tuijotti edelleen samalla, täysin tunnistamattomalla ilmeellä Steveä.
Steve nosti kätensä lanteilleen, otti hieman leveämmän haara-asennon ja nyökkäsi Tonylle. Tässä hän oli. Paloautonpunaisessa Kapteeni Amerikka puvussa, joka oli koristeltu kultaisella kirjonnalla ja valkoisella nauhalla, josta lähti irti valkoisia hötöjä. Juuri sellaisessa, jossa Tony oli enemmän ja vähemmän suoremmin vihjaillut haluavansa Steven nähdä.
“Sinä…”
Steve ei ollut varma oliko hyvä, vai huono merkki, että Tony jäi sanattomaksi. Niin ei käynyt käytännössä koskaan. Tony tuijotti pukua, antoi katseensa vaeltaa pitkin Steven punaisella verhottua vartaloa, ja yritti uudestaan:
“Sinä olet uskomaton.”
Steve hymyili, ja Tonyn kasvoille nousi samanlainen huvittuneen, rakastuneen ja yllättyneen hymyn sekoitus.
“Pidätkö siitä?” Steve kysyi, ja poseerasi hieman uudessa asennossa. Tavalla, jolla ihmiset luulivat heidän elehtivän. Tavalla, jota häneltä aina toivottiin naistenlehtien kuvauksissa.
Tony nyökkäsi ja räpytteli silmiään muutaman kerran. Aivan, kuin hän ei vieläkään oikein uskoisi silmiään. Steve oli onnellinen, että yllätys-kohta hänen suunnitelmassaan oli ainakin onnistunut.
“Minä rakastan sitä. Mistä sinä sait sen?” Tony osoitti kädellään pukua, ja yritti saada toisella kädellä hiuksiaan asettumaan aloilleen.
“Minä teetin sen. Kun sinä puhuit siitä pitkin syksyä. Onko puku sellainen, kuin toivoit?” Steve kysyi. Hän halusi kuollakseen tietää Tonyn mielipiteen, mutta ei antanut epävarmuuden näkyä äänessään. Sillä eihän Kapteeni Amerikka ollut epävarma. Kapteeni Amerikka oli toiminnan miehiä, ja jos Tony sellaisen halusi joululahjaksi, Steve oli valmis.
“Se on täydellinen. Sinä olet täydellinen,” Tony vastasi. Hän nousi pongahtaen ylös sängystä, käveli muutaman kerran hermostuneena edestakaisin sängyn vieressä, ja Steve ehti jo hetkeksi huolestua.
“Odota tässä,” Tony sanoi, riensi puolijuoksua ulos huoneesta, ja jätti Steven avuttomana seisomaan sängyn päätyyn. Tonyn askelten äänet katosivat alakertaan, ja Steve istahti sängylle. Hän ei ollut aivan varma, mitä tästä käänteestä pitäisi ajatella. Steven suunnitelmassa Tony olisi nähnyt puvun, suorastaan hullaantunut siitä, ja sitten he olisivat harrastaneet kuumaa, ehkä jopa hieman kinkyä, seksiä joulunpunaisen Kapteeni Amerikka asun ollessa osa sitä tai sitten ei. Mutta nyt hän istui yksinään heidän valtavassa makuuhuoneessaan, katseli meren aaltoja, jotka näkyivät ikkunasta, joka peitti lähes koko meren puoleisen seinän, ja odotti Tonyn ilmestyvän takaisin.
Hyvin pian samat, määrätietoiset askeleet alkoivatkin kaikua uudestaan. Steve suoristi ryhtiään, ja oli valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä Tony olikaan keksinyt.
“Sinä…” Tony aloitti jälleen, osoitti Steveä sormellaan, ja pudisti päätään. “Sinä olet täydellinen. Halusin säästää tämän myöhempään, illalliselle tai jotain, mutta katso nyt sinua…”
Steve katsoi itseään. Hänen hämmentävän suuria reisiään, joita ihonmyötäiset asut aina korostivat. Valkoista nauhaa, jonka hötöt tuntuivat leikkivän huoneessa virtaavan ilmavirran mukana. Paljaita jalkojaan, kun ei ollut ymmärtänyt teettää asuun sopivia jalkineita, eikä omistanut ainoitakaan punaisia sukkia.
“Steve,” Tony keskeytti Steven itsetutkiskelun. “Sinä joulupukkiasuun pukeutunut idiootti, menetkö kanssani naimisiin?”
Tony laskeutui toisen polvensa varaan, ja nosti esiin pienen, mustan rasian, joka oli valmiiksi avattu. Keskellä mustaa rasiaa oli sormus, jossa oli rivissä pieniä, värittömiä timantteja, ja joiden keskellä oli suurin timantti, jonka Steve oli koskaan nähnyt. Sormus, jota Steve ei olisi koskaan kuvitellut käyttävänsä, mutta joka nyt houkutteli häntä enemmän, kuin mikään muu.
“Mitä?” Ei kai Tony oikeasti voinut kosia häntä?
“Menetkö sinä naimisiin minun kanssani?”
Ja siinä he olivat. Steve kirkkaan punaisessa joulusankariasussaan, Tony hiukset sekaisin pelkkiin boksereihin verhoutuneena, ja heidän välissään valtavin, ja varmasti kallein, timantti, jota maapallo päällään kantoi.
Steve nosti vasemman kätensä eteensä aivan vaistomaisesti, ja nyökkäsi. Tony pysyi edelleen toisen polvensa varassa, nosti rasiaa hieman lähemmäs Steveä, ja odotti ilmeisesti parempaa vastausta.
“Kyllä! Tietysti, kullanmuru…” Steve sai sanottua, kun Tony jo heitti koko rasian ja sen sisältämän järkyttävän kalliin sormuksen huoneen nurkkaan, ja tönäisi Steven selälleen sängylle.
“Hyvä. Sillä minä en voisi kuvitella elämääni ilman sinua.” Tony sanoi, samalla tutulla itsevarmuudella, jota Steve niin kovasti rakasti, ja kiipesi Steven päälle suutelemaan tätä.
“Ja tästä asusta saat teettää vielä monta kopiota, mutta nyt haluan nähdä sen ainoastaan lattialla.”
Steve nauroi, suuteli kullanmuruaan takaisin, kiemurteli Tonyn alla, kuin yrittäen ottaa pukua pois päältään, ja kuiskasi viimein pukuun liittyvän suurimman salaisuuden:
“Kullanmuru, pystyn pitämään tämän päällä ja tekemään kaiken sen, mitä haluat minun nyt tekevän.”
Kyllä, oli ollut hieman noloa selittää pahaa aavistamattomalle ompelijalle miksi pukuun olisi hyvä ommella piiloon kaikenlaisia aukkoja ja koloja, mutta Steve oli päättänyt selviävänsä kerran elämässään vastaavasta noloudesta, olihan kyseessä hän kullanmurunsa joululahja.
“Sinä…” Tony aloitti jälleen, mutta tällä kertaa Steve ei antanut hänen jatkaa, vaan suuteli hänet hiljaiseksi.