Kirjoittaja: Joanniina
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Varoitukset: Kouluväkivaltaa. Eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa yhden hahmon puheessa.
Tiivistelmä: 8-vuotias Viima käy pientä kyläkoulua ja on yksinäinen. Viima löytää itselleen sielunsiskon uudesta koulunkäynninohjaajasta.
Kirjoittajan kommentti: Viima, Tyyni, Unto, Virpi, Niilo ja Nelli ovat alunperin
Odon hahmoja, jotka omin itselleni Adoptiotopicista. Kiitos Odo! Tyynin hahmoa ja Viiman perheen taustatarinaa on muokattu alkuperäisestä. Aitaukseen ilmestynyt viesti ei ole mun itse keksimä, vaan kopioitu tästä lehtiartikkelista:
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001202581.htmlLEIJONATYTÖT
Mun nimi on Viima Korpilehto. Mä olen kahdeksan ja puoli vuotta ja aloitin tänä syksynä tokaluokan. Tai kesähän nyt vielä on. Isona musta tulee eläinlääkäri. Muutan Afrikkaan ja parannan siellä kaikki sairaat villieläimet. Mun perheeseen kuuluu isi Unto, äiti Virpi ja mä. Mulla ei ole siskoja eikä veljiä, mutta meillä on kotona sellaisia eläimiä, joita ei ihan kaikilla olekaan. Nimittäin leijonia. Meidän leijonat elää villinä ja vapaana metsälaitumella. Niillä on pitkä, pehmeä, kullanruskea turkki, jota on ihana silittää. Ne antaa karhealla kielellään maailman parhaimmat suukot ja naamapesut. Jotkut luulee, että meidän leijonat on pelottavia ja vaarallisia, mutta oikeasti ne on tosi kilttejä. Sellainen olen mä, Viima, ja meidän perhe.– Kiitos, Viima. Hyvin kirjoitettu, Heikki-opettaja sanoi. – Mutta tokaluokkalaisen pitäisi jo erottaa, mikä on totta ja mikä keksittyä. Kun aineen aiheena on Minä itse, silloin ei kirjoiteta mitään satuja. Kerro, mitä eläimiä teillä oikeasti on.
– Haikkuja, Viima vastasi melkein kuiskaten.
– Muista puhua kuuluvalla äänellä. Tyyni on Helsingistä, ei hän tiedä, mikä on haikku.
– Haikut on ylämaankarjaa, eikö niin? uusi ohjaaja kysyi. – Ne on tosi suloisia.
– Onko nyt kaikkien aineet luettu? Heikki pohti ääneen ja katseli ympärilleen luokassa. – Jos on, niin sitten voisit, Tyyni, kertoa meille vähän itsestäsi.
– Moi vaan kaikille! Mun nimi on tosiaan Tyyni ja mä olen yhdeksäntoista. Mä olen teidän koulunkäynninohjaaja tämän lukuvuoden ajan. Mulla on sama toiveammatti kuin Viimalla, Tyyni sanoi ja hymyili Viiman suuntaan rohkaisevasti. – Mä hain viime keväänä opiskelemaan eläinlääketiedettä, mutta en päässyt yliopistoon. Nyt muutin asumaan mun mummin luo punaiseen taloon Heilimötielle. Olen päivät täällä teidän kanssa ja illat luen ahkerasti koulukirjoja.
Keskellä Tyynin nenää oli kimalteleva koru. Yli-Haudanmaan Niilo oli aamulla pihalla sanonut sitä sonninrenkaaksi. Viiman kotona oli Jarmo-sonni, mutta sen sieraimissa ei ollut rengasta. Jarmo oli lauhkea ja helposti käsiteltävä muutenkin. Niilo taas oli neljäsluokkalainen ja armoton kiusanhenki. Koulu oli niin pieni, että siellä oli vain yksi luokka, jossa istuivat kaikki oppilaat eskareista kuudesluokkalaisiin. Melkein kaikki tekivät tunnilla aina eri tehtäviä, joten apukädet olivat Heikille tarpeen.
Ruokalassa tuoksui maksalaatikko. Tyyni ei asettunut ruokajonoon oppilaiden ja Heikin kanssa, vaan meni lämmittämään omia eväitä keittiön mikrossa. Keittäjä-Tuula vilkuili Tyyniä happamasti.
– Tulisipa taas sota ja pula-aika, niin kyllä ihmiset sitten tietäisi, mitä syödä, Tuula puhisi puoliääneen.
– Mikset sä syö samaa ruokaa kuin me? ihmetteli Niilon pikkusisko Nelli. Hän oli Viiman kanssa samanikäinen.
– Mä olen vegaani, Tyyni kertoi. Nelli tuijotti häntä kulmat kurtussa. – En syö ollenkaan eläimiä.
– Viiman kotonapa syödään eläimiä, Niilo ilmoitti. – Niillä on lihan suoramyynti. Se tarkoittaa sitä, että ostaja menee laitumelle ja osoittaa, että tuon lehmän mä haluan. Sitten teurastaja tulee ja ampuu. Pum pum pum! Aivot ja veri ja suolet roiskuu!
– Niilo! Tuollaiset puheet ei kuulu ruokapöytään! Heikki torui lempeästi ja jatkoi sitten kutosluokan Oskarin kanssa juttelua jalkapallosta. Viima ajatteli Niilon ja Nellin kotia. Yli-Haudanmaan tila oli lähiseudun isoin siipikarjatila. Tuhannet kanat asuivat ikkunattomassa hallissaan näkemättä ikinä päivänvaloa. Niilo ja Nelli tuskin saivat edes käydä sisällä kanalassa. He eivät tienneet mitään siitä, millaista eläinten elämä ja kuolema oikeasti oli. Ihan tavallinen juttu. Siinä ei ollut mitään pelättävää eikä ällöttävää.
Iltapäivän välitunnilla Viima seisoskeli pihalla yksin. Toiset tytöt hyppivät hyppynarua, mutta Viima ei tykännyt siitä. Hän oli kyllä ketterä ja osasi hypätä korkealle, mutta tyttöjen leikkien sääntökuviot olivat niin monimutkaisia, ettei Viima ymmärtänyt niitä. Jos halusi hyppiä toisten kanssa, piti muistaa ulkoa ykköset, kakkoset, kolmoset, kaikki maailman lorut ja ritiramssut. Joskus Viima sai jonkun eskarin tai ekaluokkalaisen mukaan eläinleikkiin, mutta usein hän vietti välitunnit omissa oloissaan.
Yhtäkkiä Viiman selässä tuntui kova tönäisy. Hän menetti tasapainonsa ja kaatui kasvoilleen kuraiseen maahan.
– Lapsellinen Viima. Satutäti. Lehmien nussija!
Maksalaatikon hajuinen hengitys. Niilon raskas paino selässä kuin rehusäkki. Viima yritti nousta ylös, mutta Niilo oli sen verran isompi, etteivät Viiman voimat riittäneet. Nenä ja suu painuivat kipeästi hiekkaan. Viimasta tuntui, ettei hän saanut henkeä.
– Niilo! Nyt riittää!
Oliko se Heikki? Ei, se oli jonkun tytön ääni. Niilo nousi pois Viiman päältä, tai sitten hänet nostettiin. Viima kömpi varovasti ylös maasta ja pyyhki kuraisia poskiaan. Hän näki, kuinka Tyyni päästi irti Niilon ulkohousujen henkseleistä. Tyyni. Viima oli jo melkein unohtanut koko Tyynin.
– Mitä täällä tapahtuu?
Heikki juoksi Viiman, Niilon ja Tyynin luo toiselta puolelta pihaa.
– Rakkaudesta se hevonenkin potkii, mutta säästä, Niilo, potkuvoimasi palloon. Jätä Viima rauhaan. Oskari kaipaa tuolla pelikaveria, Heikki sanoi ja läpsäytti Niiloa hartioihin. Kun poika oli mennyt matkoihinsa, opettaja katsoi Tyyniin tuimasti.
– Lapseen tai hänen vaatteisiinsa ei koskaan saa käydä käsiksi tuolla lailla. Muista se jatkossa.
Viima kuuli, kuinka Oskari valisti pelikentällä Niiloa siitä, että nussiminen ja pussaileminen olivat eri asia. Eikö Niilo muka vielä tiennyt sitä? Viimahan oli vain kertonut pussailevansa lehmiä, ei sentään nussivansa niitä.
Koulupäivä oli ohi. Iso maastoauto kaartoi koulun parkkipaikalle kovaa vauhtia. Viima ehti juuri ja juuri väistää, ennen kuin sai kuraroiskeet päälleen. Yli-Haudanmaan Esa oli tullut hakemaan lapsiaan koulusta. Niilo ja Nelli juoksivat isänsä luo ja alkoivat selittää päivän tapahtumia yhteen ääneen. Niilo tiristi silmäkulmastaan krokotiilinkyyneliä ja kertoi, kuinka hullu ohjaaja oli repinyt hänen henkselinsä. Nelli taas paljasti, että Viima oli kirjoittanut heillä olevan leijonia kotona. Esa nauraa hörähti.
– Onhan niillä Korpilehdoilla humpuukieläimiä piha täynnä, mutta ei ne sentään mitään leijonia ole.
Viima tiesi, että joidenkin kyläläisten mielestä heidän tilansa ei ollut mikään kunnon maatila. Senkin Viima ymmärsi, että heillä oli välillä tiukkaa rahasta. Haikut eivät yksin elättäneet perhettä, vaan siihen tarvittiin isän ja äidinkin työpanosta. Äiti kirjoitti juttuja lehtiin ja isä teki käännöstöitä, jotka olivat paljon vaikeampia kuin Viiman englannin läksyt. Viima oli tottunut siihen, että ei saanut aina kaikkea, mitä halusi. Äiti paikkasi ahkerasti Viiman vaatteita ja osti kirppareilta uusia. Joskus ne olivat oikean kokoisia, joskus eivät. Nytkin housujen lahkeet laahasivat maata niin, että ne muodostivat märät kuralapiot, jotka tuntuivat inhottavilta nilkoissa.
Yhtenä iltapäivänä Viima odotti koululla isää ja äitiä, jotka olivat Heikin kanssa vanhempainvartissa. Muut oppilaat olivat jo lähteneet. Koulu tuntui aavemaisen tyhjältä. Viima päätti livahtaa jumppasalin pukuvarastoon ja katsoa, olisiko leijonapuku tallella vielä. Siellä se oli, ruskea samettinen haalari, jossa oli pörröinen harja ja tupsuhäntä. Viima kosketti kangasta ja muisti, miten oli tuntenut itsensä puku päällä ihan eri Viimaksi, paljon rohkeammaksi. Kesän aikana Viima oli venähtänyt pituutta niin paljon, että haalari tuskin mahtuisi enää päälle. Hän oli auttamattomasti liian iso leijonaksi.
– Onpas hieno rooliasu!
Viima säikähti. Tyyni oli hiippaillut hänen taakseen äänettömästi. Viima ei ollut edes tiennyt, että Tyyni oli vielä koululla tähän aikaan.
– Tää oli mulla päällä kevätjuhlanäytelmässä. Karjuin niin kuin oikea leijona!
– Oho! Anna mulle ääninäyte.
Viima yritti saada sisälleen saman pelottoman tunteen, joka hänet oli vallannut keväällä lavalla. Hän päästi ensin hiljaisen murahduksen, sitten kovemman karjaisun. Tyyni nauraa kikatti.
– Joskus siitä on hyötyä ihmisellekin, että osaa karjua, hän sanoi. – Ainakin silloin, kun puolustaa itseään. Tai jotain muuta tärkeää asiaa.
Tyynin ilme vakavoitui.
– Kiusaako se Niilo sua useinkin? hän kysyi Viimalta.
– Ei. Joskus vaan, Viima vastasi vaisusti. – Ja se kiusaa kaikkia. Paitsi isompia poikia se ei uskalla.
Viima muisti, mitä isä oli kerran sanonut Niilosta, kun ei huomannut Viiman kuuntelevan. Mokomakin öykkäri. Ihan samanlainen kuin oma isänsä. Esa oli jo koulussa mul… Mulle ilkeä, isä oli jatkanut, kun oli tajunnut Viiman olevan kuulolla. Isä ja Esa olivat käyneet tätä samaa koulua ja tunteneet toisensa pikkupojista asti. Molemmat olivat asuneet aina tällä kylällä. Tai isä melkein aina, koska oli käynyt välillä opiskelemassa.
Tyyni otti leijonapuvun henkarista ja asetteli hupun päähänsä siten, että haalariosa roikkui selässä viittana. Sitten oli Tyynin vuoro karjaista. Se kuulosti ihan oikealta leijonalta. Viimaa vähän pelotti, mutta samalla nauratti niin, että vatsaan sattui.
– Mä haluan näyttää sulle jotain, Tyyni sanoi. – Osaatko pitää salaisuuden? Se on vintillä.
Viima ja Tyyni kiipesivät jyrkät, narisevat rappuset ylös koulun ullakolle. Oppilaat kävivät siellä harvoin. Joskus Viima oli päässyt Heikin mukaan hakemaan sieltä jonkin iänikuisen vanhan opetustaulun. Tyyni kyykistyi pölyiselle lautalattialle ja alkoi pitää kis kis -ääntä. Keltaiset silmät välkähtivät nurkassa. Oranssinruskea kissa tassutteli Viimaa ja Tyyniä kohti. Se ei ollut mikään ihan pieni pentu, mutta ei vielä aikuinenkaan. Tyyni nosti kissan syliinsä.
– Se on käynyt täällä jo monena päivänä. Mä aion viedä sen kotiin.
– Entä jos joku omistaa sen? Viima kysyi. Hän oli pitkään haaveillut omasta kissasta, mutta äiti ja isä olivat molemmat allergisia.
– Kukaan ei omista ketään, Tyyni sanoi totisella äänellä. – Mikä olisi sille hyvä nimi? Sä saat päättää.
– Nala, Viima keksi heti.
– Niin kuin Leijonakuninkaassa? Tyyni kysyi. Kissa kynsi lempeästi tämän rintakehää. – Se on paras Disney-leffa.
Leffa. Se oli jännä sana. Kukaan muu tällä kylällä ei puhunut leffoista. Viima sopi, että voisi tuoda Nalalle kotoa jotain syötävää. Heillä oli pakastin täynnä huonompia ruhonosia ja sisäelimiä, joita ihmiset eivät kelpuuttaneet lautaselleen. Sitten Viima kiirehti alas vintiltä ennen kuin äiti, isä ja Heikki tulisivat takaisin. Rinnassa kupli lämmin, kihelmöivä olo. Viimasta tuntui siltä, kuin hänellä olisi pitkästä aikaa oma ihmisystävä.
Syksy eteni myrskytuulen lailla. Lehdet vaihtoivat väriään ja putosivat puista. Viima lähti joka aamu kouluun mielellään. Kun Tyyni oli tullut maisemiin, oli kuin joku olisi sytyttänyt valot hämärään, tylsään luokkahuoneeseen. Tyyni oli mestari keksimään hauskaa tekemistä sekä oppitunneille että välitunneille. He olivat harjoitelleet sirkustemppuja, laulaneet Elton Johnia ja Ellinooraa, maalanneet koulun seinille viidakon. Tyyni tiesi hurjan paljon kaikesta ja osasi selittää oppilaille vaikeat asiat usein paremmin kuin Heikki.
Välillä Viima kävi koulun jälkeen Tyynin ja mummin luona Heilimötiellä. Viima vei ruokaa Nalalle, sai hoitaa ja silittää sitä. Tytöt olivat sopineet, että se oli heidän yhteinen kissansa. Viima ja Tyyni pystyivät puhumaan toisilleen kaikesta maan ja taivaan välillä. Vaikka Tyyni olikin melkein aikuinen, Afrikan eläimistä hän ei tiennyt yhtä paljon kuin Viima, joka oli lukenut kirjoja ja katsonut luonto-ohjelmia. Tyyni taas kertoi Viimalle eläinlääkiksestä ja antoi tämän selailla pääsykoekirjoja. Yliopistossa olisi tosi rankkaa. Pitäisi osata biologiaa ja matematiikkaa ja mennä teurastamoon työharjoitteluun. Se vähän yökötti Viimaa, vaikka teurastaja olikin ammatti siinä missä muutkin.
Sitten tuli se lokakuinen iltapäivä, kun kaikki kääntyi taas ylösalaisin. Viima tuli koulusta kotiin ja huomasi, että jokin oli vinossa. Isä ja äiti olivat hiljaisia ja huolestuneita.
Viima käveli haikkujen aitaukselle. Lihan suoramyynnistä kertovaan kylttiin oli kiinnitetty viesti. Se oli samankokoinen ja siinä oli samanlaisia kirjaimia kuin koulun koepapereissa.
Tervetuloa tutustumaan ylämaankarjaan. Täällä voit katsoa silmiin heitä, joiden kaltaisia söit edellisellä ateriallasi. Omilla valinnoillasi voit vaikuttaa siihen, annatko heidän päätyä lautaselle. Lopetetaan tämä yhdessä, Viima luki paperista. Tekstin alla oli pari nettiosoitetta ja vihreä kukan kuva. Viima tunsi selässään kylmän väristyksen.
– Mulla ei ole mitään eläinaktivisteja vastaan. Ne on periaatteessa hyvällä asialla, isä pohti ääneen iltapalapöydässä ja raapi mietteliäänä partaansa. – Mutta siinä mennään kyllä perse edellä puuhun, jos aletaan häiriköidä pientä ylämaankarjatilaa. Jos tehotuotantoa haluaa kritisoida, niin tältäkin kylältä löytyy kyllä muita paikkoja, joista voi aloittaa.
– Älä sä, Villiviima, tästä murehdi, äiti puuttui puheeseen. – En usko, että tämä on mikään uhkauskirje. Ja jos onkin, niin poliisi kyllä tutkii ja selvittää asian.
Seuraavana aamuna koulussa kukaan ei puhunut mistään muusta kuin salaperäisistä lappusista. Melkein puolet oppilaista asui eläintilalla, ja kaikkien kotiin oli ilmestynyt samantyyppisiä viestejä. Jokaisessa perheessä ei suhtauduttu asiaan yhtä rauhallisesti kuin Viiman kotona.
– Jumalauta, hipit latelee tappouhkauksia eikä kukaan tee mitään! Yli-Haudanmaan Esa messusi Heikille ja pui nyrkkiä ilmassa.
– Ei lasten kuullen, Heikki toppuutteli.
Tappouhkauksia? Viima ei ollut osannut ajatella asiaa niin. Lopetetaan tämä yhdessä, lapussa oli lukenut. Lopettaminen oli sana, jolla oli monta merkitystä. Kesällä eläinlääkäri oli käynyt pistämässä nukutusainetta vanhaan ja sairaaseen Ilona-lehmään. Mutta Viiman mielestä lapussa ei tarkoitettu sitä. Viestissä oli varmasti kyse samasta asiasta, mistä isä ja äitikin aina puhuivat. Että ennemmin tai myöhemmin ihmiset vähentäisivät lihansyöntiä, kun ymmärtäisivät, että maapallo ei kestä sitä ylenmäärin. Ehkä jonain päivänä eläimiä ei tarvitsisi kasvattaa syötäväksi enää ollenkaan, mutta muutos oli hidasta eikä tapahtuisi vielä Viimankaan elämän aikana. Niin kauan kuin lihaa syötiin, sitä oli parasta tuottaa kotimaassa pienillä tiloilla, joissa eläimiä hoidettiin hyvin.
Viimaa mietitytti, tiesikö Tyyni mitään salaperäisistä viesteistä. Oliko hän itse kirjoittanut ne tai tiesikö hän, kuka voisi olla niiden takana? Viima olisi halunnut kysyä asiaa Tyyniltä suoraan, mutta tämä käyttäytyi kuin Viimaa ei olisi olemassakaan. Tyyni oli vaisu ja omissa ajatuksissaan, kävi auttamassa muita oppilaita, kiersi kaukaa Viiman pulpetin ja katseen. Välitunneilla Tyyniä ei näkynyt pihalla ollenkaan.
Koulun jälkeen Viima ajatteli kiertää Heilimötien kautta ja katsoa, olisiko Tyyni kotona. Heidän täytyisi puhua. Viima näki jo kaukaa, että punaisen talon ikkunat oli sotkettu kananmunilla. Keltainen ja valkoinen lieju valui inhottavan näköisesti pitkin lasiruutuja. Rikkinäisiä munankuoria lojui nurmikolla siellä täällä. Viima kiihdytti askeleitaan ja käveli talon ohi niin nopeasti kuin jalat suostuivat tottelemaan.
Sen päivän jälkeen Tyyniä ei enää näkynyt koulussa. Yhtenä aamuna Heikki tuli luokkaan ja ilmoitti, että hänellä on kerrottavaa.
– Tyyni on muuttanut takaisin Helsinkiin. Mä olen tosi pahoillani. Tiedän, että Tyyni oli teille monelle tärkeä, Heikki sanoi ja katsoi suoraan Viimaan. – Meille etsitään koko ajan uutta koulunkäynninohjaajaa. Toivottavasti mahdollisimman pian löytyy joku pysyvä ihminen.
Kysymykset poukkoilivat Viiman päässä ristiin rastiin ja törmäilivät toisiinsa. Oliko Tyyni lähtenyt hyvästelemättä Viimaa? Oliko hän ottanut Nalan mukaansa? Näkisikö Viima enää ikinä kumpaakaan? Vai oliko Viiman vilkas mielikuvitus tehnyt tepposet, eikä Tyyniä ja Nalaa ollut koskaan olemassakaan? Viima tarkisti ensin puhelimensa, sitten reppunsa, sitten pulpettinsa. Ei mitään viestiä missään. Kirpeät kyyneleet kihosivat Viiman silmiin.
Koulupäivän jälkeen Viima aukaisi taas salin pukuvaraston oven. Leijonahaalari roikkui omalla paikallaan henkarissa. Sen samettinen käpälä tuntui painavalta, kuin puvun sisällä olisi oikea eläin. Viima muisti, kuinka he olivat hassutelleet täällä Tyynin kanssa yhdessä. Hän muisti kaikki Tyynin sanat, jotka olivat kuulostaneet viisailta, vaikka Viima ei ollut niitä aina ymmärtänytkään.
Kukaan ei omista ketään.
Joskus siitä on hyötyä ihmisellekin, että osaa karjua. Kun puolustaa itseään. Tai jotain muuta tärkeää asiaa.Viima katsoi itseään peilistä ja avasi suunsa hurjaan irvistykseen. Hammasrivissä oli paljon aukkoja, mutta ne täyttyisivät vielä jonain päivänä. Kurkusta kuului matalaa murinaa.
