Ficin nimi: Kuplan ulkopuolella
Kirjoittaja: Claire
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, oneshot
Vastuunvapaus: Potter-fandomista kaikki kunnia Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Yhteenveto: Jamesin kanssa yhdessäolo oli lähes yhtä helppoa kuin hengittäminen, mutta Lily huomasi yhä useammin toivovansa, että James olisi myös se, joka saisi hänen henkensä salpautumaan.A/N: Pitkästä aikaa kirjottelin suomeksi jotain ja ajattelin tänne julkaista.
Yö oli aina ollut Lilyn mielestä paras hetki vuorokaudesta. Siinä oli jotain niin kaunista ja taianomaista, kun muut nukkuivat ja normaalisti niin kaoottinen maailma tuntui pysähtyneen edes pieneksi hetkeksi. Hetkeksi, joka oli vain ja ainoastaan Lilyn oma.
Toisinaan se tuntui Lilystä melkein rikolliselta: laiminlyödä nyt oma leponsa valvomalla aamun pikkutunneille asti, kun hetken kuluttua aurinko jo sarastaisi ja uusi päivä koittaisi, tuoden mukanaan arkielämän kiireet ja velvollisuudet. Sillä hetkellä Lily ei kuitenkaan osannut olla kovinkaan pahoillaan. Ei, vaikka aamulla hänen seuranaan olisivatkin tummuneet silmänaluset ja valvomisesta seurannut päänsärky.
Hän ei katunut, sillä juuri tässä hetkessä hän oli vapaa. Samaa hän ei kuitenkaan voisi sanoa neljän kuukauden kuluttua: silloin yksin vietetyt yöt tulisivat olemaan pitkäksi aikaa historiaa. Pelkkiä muistoja, välähdyksiä menneisyydestä. Ei muuta.
Lily huokaisi ja silitti vatsaansa. Tottakai hän odotti innolla poikansa tapaamista. Hän tiesi, että tulisi rakastamaan tätä heti siitä hetkestä lähtien, kun näkisi tämän ja saisi pidellä tätä sylissään. Ja tietysti hän tunsi rikkomattoman siteen poikaansa jo nyt. Hänen sisällään oli herännyt äärettömän suuri suojeluvietti poikaansa kohtaan, vaikkei ollut tätä vielä tavannutkaan. Mutta samalla hänen olonsa oli jollain lailla epätodellinen, kuin koko raskausaika ja oman lapsen saaminen olisi pelkkää unta. Kaikki tulisi konkretisoitumaan todella vasta neljän kuukauden kuluttua: uusi arki, uusi perheenjäsen, Lilyn esikoinen. Lilyn ja
Jamesin esikoinen.
Niin, Jamesin… Jamesin, jonka tasainen ja onnellinen kuorsaus kuului makuuhuoneesta aina olohuoneeseen saakka. Siellä Lily seisoi ikkunan luona, pimeässä, tuijotellen tähtitaivaalle, miettien samalla, kuinka yksinäiseltä hänestä tuntui siitä huolimatta, että häntä rakasti hyvä mies, jonka kanssa hän parhaillaan oli rakentamassa perhettä.
Lilyn sydäntä vihlaisi, niin surusta kuin syyllisyydestäkin. Ei Jamesissa mitään vikaa ollut: hänen kanssaan Lilyllä oli hauskaa, ainakin oli ollut. Kouluaikoina heidän yhdessä olonsa oli ollut lähes yhtä helppoa kuin hengittäminen. Toisinaan, aurinkoisina päivinä, se yhä tuntuikin siltä.
Samalla Lily kuitenkin huomasi usein toivovansa, että James olisi se, joka saisi hänen henkensä salpautumaan. Joka niiden aurinkoisten päivien ohella valvoisi yön pimeydessä hänen kanssaan, keskustellen syvällisistä, kipeistäkin asioista. Sillä yhä useammin Lily huomasi ajattelevansa, ettei mikään todellisuudessa ollut helppoa, vaikka James saikin sen siltä aina hetkellisesti tuntumaan.
Myös mitä vanhemmaksi Lily varttui, sitä enemmän hän oli alkanut ymmärtämään, kuinka nuoria he vielä olivat. Liian nuoria ymmärtämään, mitä todella elämältä halusivat. Ja vaikkei hän sitä koskaan tulisi ääneen kenellekään sanomaan, edes itselleen, niin jossain syvällä sisimpänsä perukoissa hän myös ymmärsi, että he olivat liian nuoria saamaan lapsia, varsinkin tähän kaoottiseen, sodan ympäröimään ja runnomaan maailmaan.
Mutta siinä he nyt olivat. Yhdessä ja kuitenkin erillään: James omassa onnellisuuden kuplassaan ja Lily jossain sen ulkopuolella. Kupla ei ollut koskaan puhjennut, Lily oli vain huomannut ajelehtivansa sen ulkopuolelle hiljalleen, eikä hän tuntunut löytävän enää tietään takaisin.
Totta puhuen, ehkä hän oli eksyksissä, sillä ehkei hän enää halunnutkaan löytää takaisin. Sillä hän huomasi välillä leikittelevänsä ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos hän kulkisi tietä toiseen suuntaan? Sinne, minkä hän oli joskus tuntenut kodikseen, mutta sittemmin hylännyt? Ottaisiko se hänet avosylin vastaan, rakastaisiko se hänet ehjäksi?
Lily tunsi uuden syyllisyyden piston sydämessään. Ei hänen kuuluisi edes harkita sellaista, oli jo liian myöhäistä. Jotkut valinnat elämässä olivat peruuttamattomia, ja tämä oli yksi niistä. Lily ei koskaan haluaisi riistää lapseltaan ehjää kotia. Ei, vaikka sen kustannuksella hän itse tulisi aina olemaan osittain rikkinäinen. Hän oppisi hyväksymään sen. Ja ehkä jonain päivänä hän myös oppisi rakastamaan Jamesia.
Sinä yönä Lily kuitenkin antoi ajatustensa vaeltaa muistoihin, jotka yhä salpasivat hänen henkensä. Katsellessaan tähtitaivaalle hän samalla mietti, mahtoiko Severuskin ikävöidä häntä.