Ficin nimi: Kiittämättömättömät kiitospäivävalmistelut
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: SinäTuubaPaska (Kohti Otsonia)
Ikäraja: k-11?
Mukana: Joukko Puolen metrin metsän asukkaita
Genre: Juuri mitä voi olettaa (paitsi on tässä vähän kauhuakin?)
Summary: Kiitospäivänä oli tarkoitus arvokkaasti kunnioittaa vanhoja perseitä perinteitä, mutta tämän sakin touhu oli kaukana siitä.
A/N: Ääliökomedia on kyllä vaativa laji, minkä vuoksi sitä ei tulekaan raapusteltua turhan usein. Nyt sitä saattoi kuitenkin synttärilahjan merkeissä väkertää pitkästä aikaa, ja toivottavasti ilahduttaa teitäkin täällä. 😂
***
Puolen metrin metsän vakiasukas Kani oli sinä torstaina väsinud ja suoranaisen hermoromahduksenkin partaalla. Uskollinen niinhyvääpuuta-paskanakukalenteri oli muistuttanut, että perinteinen kiitospäivä koittaisi hetkenä minä hyvänsä, ja siksi valmisteluihin oli käytävä viipymättä. Joka elukan pano(kse)lla oli väliä, ja siksi Kani olikin könynnyt johtoportaalle ja delegoinut kullekin oman hommansa. Mistään ei olisi tullut hevonkuusta ilman hänen päsmäröintään, sen tajusivat jopa nämä idiootit, joita Kani hyvänä päivänä suostui nimittämään ystävikseen.
“Kjehhöh”, Kani tirskahti ihastellessaan kolmionmuotoisista viireistä koostuvaa ketjua, jonka hän oli sössäämisensä lopputuloksena virittänyt puunkarahkojen väliin. Eri väreissä rätisevät viirit olivat kieltämättä aikamoisia rumiluksia, mutta ainakin heillä oli koristeita kiitospäivänä! Se jos mikä sai tavanomaiset tutinat helpottamaan.
Huojentuneita olivat myös keittiön (kenen talo se edes oli) ikkunasta juhlapaikkaa tiirailevat Pöllö ja Myyrä – kavereiden kesken Mylly ja Pöörä. Heille lätkäistyt puuhat käsittivät kurpitsapiiraan leipomisen ja kattauksen valmistelun, jotka molemmat olivat sen verran työläitä, että Kani oli ilmiselvästi halunnut heidät vain pois tieltä ja omiin oloihin.
Eikä ihme, Pöllö se oli aivan yhtä rasittava kuin aina. Myyrä vatkasi yrjöä muistuttavaa piirastaikinaa kokinhattu hytkyen ja yritti sulkea korvansa jaaritteluilta. Pöllö oli puunannut yhtä ja samaa lautastakin viimeiset puoli tuntia vedoten pokkana huolellisuuteen ilmiselvän Alzheimerin sijaan.
“Aah, niin puhdas että tääööää, suss”, Pöllö virkkoi Myyrälle, muttei päässyt pidemmälle, kun hänen mielensä jo harhautui uusiin ulottuvuuksiin. “Hehe, aivan, Turkuhan on Suomen Ruotsi. Ihan kuin olisin kerran Topi-sedän –”
Myyrä kohotti naamansa taikinakulhosta nopeammin kuin ehti kissaa sanoa. Ei taas samaa iänikuista tarinaa reservillä homoilleesta Topi-sedästä! Myyrä sieppasi pöydältä suolan ja hukutti Pöllön höpinät sirottimen mielenosoitukselliseen kahinaan, mutta paha kyllä piirastaikina ei ilahtunut lisukkeestaan. Soosi alkoi sylkeä ulos jotain hyvin epämääräistä olomuotoa, ja samalla lahosi Pöllökin kyökin toisessa päässä ihan pyytämättä. Varmaan se oli allerginen reaktio, kun silmämunakin poksahti sillä tavalla.
“Vai että näin.” Myyrä ei tiennyt, mitä muuta olisi kommentoinut lattialle muusiksi sulaneesta Pöllöstä. Vastaavia tapauksia ei sattunut ihan joka päivä.
No, oli hänellä sentään kauha kädessään ja kokinhattu päässä. Kyllä kaikki iloksi muuttuisi!
Kanin kiukkusuoni puolestaan lupsui ja röpötti hänen joutuessaan todistamaan ystäviensä aikaansaannoksia heidän kokoonnuttuaan jälleen kokoon. Muiden tarkoituksena tuskin oli pilata kiitospäivää, mutta jokainen kyllä onnistui siinä upeasti. Kiitospäivänä oli tarkoitus arvokkaasti kunnioittaa vanhoja perseitä perinteitä, mutta tämän sakin touhu oli kaukana siitä. Kerrassaan kiittämättömätöntä!
Ihan kuin ei olisi riittänyt, että Puh ja Nasu olivat ruoanpyyntireissullaan möyrineet läpi jokaisen itse kyhäämänsä ansakuopan; sen lisäksi ne kaksi nyt pönöttivät pöydässä yksi jos toinenkin ruumiinosa väärästä paikasta sojottaen. Oli myös ihme, että pitopöytä oli säilynyt yhtenä kappaleena Tiikerin rymisteltyä paikalle suurella tukilla tasapainotellen. Stuntin johdosta ateriaa varten vaivalla kerätyt marjat olivat liiskaantuneet kokkareiseksi mehuksi ja Kani tietysti saanut kunnon hepulin.
“Mutta sitähän tiikerit parhaiten...?” Tiikeri yritti mokeltaa puolustukseksi. Savu nousi Kanin propellin lailla vipattavista korvista.
“Heeööäärrgh!”
Tiikeri katsoi parhaaksi perääntyä ja sovinnon eleenä heilautti kulkupelinään toimineen tukin jorpakkoon. Ihaa meni mukana, mutta siitä Kani ei jaksanut suuttua.
“Juuhuu!” kuului samassa talon suunnalta, ja jokainen pää kääntyi rusahtaen katsomaan vislauksen lähdettä. Kanin silmät laajenivat teevadeiksi, kun hän näki Myyrän sipsuttavan heitä kohti mukanaan tekemänsä piirakka. Ihan oikea piirakka. Ruskea, höyryävä ja uunituore.
“Ahhah, sehän on oikein huvittava”, Kani kehaisi, kun Myyrä tumpsautti tekeleensä keskelle pöytää. Näköjään he sinä vuonna saisivatkin tankata mahansa täpötäyteen piirakkaa, koska, no, muutakaan murkinaa ei ollut. Nälkäkin alkoi olla jo melkoinen, joten oli parempi olla miettimättä liikoja sitä, että leipomuksen sisusta oli kurpitsapiiraaksi erikoisen punertavaa.
Tai että siinä törrötti siellä täällä pari höyhentä. Mikäs siinä.
Olihan sentään kiitospäivä, pahus vieköön.
