Nimi: Kummajainen
Kirjoittaja: Odo
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Genre: draama, scifi
Ikäraja: Sallittu
A/N: Odo testaa genrejä part III. Scifi on aina houkuttanut jotenkin, mutta en ole koskaan kirjoittanut sitä, kun se on niin suurta. Lähdin nyt kuitenkin rohkeasti testaamaan, mitä saisin aikaiseksi silleen jokseenkin hatusta ja makustelin, millaista scifi-tarinaa ehkä haluaisin kirjoittaa. Heitin tämän
Avaruuspiraatille tsekkailtavaksi ja sieltä tuli perustelluisti pointti, että näkökulmana toimisi paremmin ihmisen näkökulma - minä kun olin ajatellut, että olisi hauskaa tehdä juuri päinvastoin. Makustelen asiaa ja te voitte makustella tätä, vaikka korostankin tämän olevan testi ja aika selittelevä, kun lyhyessä pätkässä koetin avata asioita lähinnä itselleni ja avuliaalle esilukijalle. Piraatin rohkaisusta heitän tämän tännekin, koska haluan palautetta ja ehkä ideoita, jos lähden scifimaailmaa työstämään. Jajaja mitähän vielä, pidän oikeuden kaikkiin muutoksiin, jos tätä "jatkan".
Jos jatkan, voin kertoa sen verran, että näkökulma todennäköisesti tulee vaihtumaan ja jos tästä tulee 50 000 sanan mittainen projekti, niin teemana on erilaisuus ja todennäköisesti kiusaaminen, ulkopuolisuuden kokemukset ymym. Tässä ei oikeastaan ole teemaa millään tavalla. Inspiraation Reinaan sain
tästä kuvasta. Ja sitten huono tuherruseni (miten piirretään olento, joka katsoo olkansa yli taakse??), joka on hieman raakaversio siitä, mitä Marla
näyttää. Pahoittelen surkeita piirustustaitojani, mut menkööt nyt tämmöisenä. (Sanoisin, että katsokaa vain päätä, älkää välittäkö juuri muusta - etenkään hännän päässä olevista oransseista jutuista, niitä ei ole, koska tää ei oo mikään
Charmander.)
Kummajainen
“Tuo on se
ihminen”, Marsa sihisi kaksikärkisellä kielellään ystävänsä korvaan. Opistolla opiskeli useita eri lajeja, mutta ihminen oli siellä muukalainen. Eriskummallinen olento, joka oli elänyt eristyksissä muusta universumista, ja tullut Alatheian planeetalle orpona ja yksin epäonnistuneen avaruusmatkan seurauksena.
Huhut kertoivat, että ihminen oli löydetty syvästä unesta avaruudessa harhailevasta ohjaamattomasta avaruusaluksesta. Tämän kaikki lajitoverit aluksessa olivat olleet kuolleita ja vain tuo yksilö oli selvinnyt omituisessa kapselissa maatessaan. Reina katsoi pitkään muukalaista, joka vältteli katsekontaktia. Tyttö nakkeli vaaleanpunaisia hiuksiaan, jotka valuivat pitkälle selkään ja arvioi näkemäänsä jopa röyhkeästi. Useimmat opiskelijat kääntyivät katsomaan Reinaa ja tämän vaaleanvihreää, utuista hehkua hohtavaa ihoa, solakkaa kehoa, ja hukkuivat tämän syvän mustiin silmiin. Ihminen ei kohottanut edes katsettaan.
“Niin, ihminen”, Reina maisteli sanaa suussaan ja mietti kaikkia kuulemiaan huhuja. Marsa sihisi jotain omalla kielellään, jota Reina ei ollut oppinut ymmärtämään, vaikka gaerisit olivat monia muita lajeja älykkäämpiä ja nopeampia oppimaan. Agaleonien kieli oli vain eri äänenpainoista sihinää, josta vain toiset agaleonat ja huippuunsa koulutetut tulkit saivat selvää.
Siinä, missä Marsan roteva, liskomainen ulkomuoto ja Reinan luonnollinen kauneus loivat kontrastia toisiinsa, oli ihminen silti käytävillä poikkeavampi näky kuin yksikään gaeris, agaleon tai muukaan laji, joita Alatheiassa eli. Kummajainen, jotkut kuiskivat ihmisen perään ja kiersivät tämän kaukaa. Reina katsoi ystäväänsä, jonka kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin sävy hänen omassa huulipunassaan ja Marsan epäsymmetrisissä suomuissa.
“Mennään puhumaan sille”, Reina ehdotti saaden toisen sokeat silmät katsomaan itseään. Agaleonit olivat eläneet täydellisessä pimeydessä, kunnes he olivat joutuneet jättämään planeettansa ja astumaan aurinkokuntaan, jossa loistivat kolme aurinkoa valaisten jokaisen planeetan, myös Alatheian. Marsa sihahti tyytymättömästi, mutta lähti ystävänsä mukaan tämän kiirehtiessä ihmisolennon laahustavien askelten perään.
Marsa ei tiennyt, mitä puhuttelusta seuraisi, mutta Reina oli ailahtelevasta luonteestaan huolimatta päättäväinen, kun halusi jotakin — ja nyt hän halusi tavata ihmisen. Marsalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata ja katsoa, mitä tapahtuisi, kun ihminen huomaisi heidät ja he kohtaisivat toisensa.
Ihminen, jolla ei ollut tässä universumissa mitään jäljellä, veti Reinaa puoleensa. Sillä gaerisit elävät nautinnoista ja epätoivosta, ja epätoivo seurasi ihmistä yhtä tiiviisti kuin tämän perään kuiskatut solvaukset. Reina tahtoi, että edes hetken, nuo tyhjät ja monisävyiset silmät katsoisivat häneen.
