BBC!Sherlock: Ehti jo hetkeksi taipua | K-11, Mycroft

[Grenade]

Nimi: Ehti jo hetkeksi taipua
Ikäraja: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Hahmot: Mycroft
Varoitukset: Maininnat huumeidenkäytöstä

A/N: Istuin tähän tietokoneen äärelle ja kirjoitin. On taas mennyt vähän aikaa niin, etten ole saanut mitään aikaiseksi ja nyt siitä syntyi tällainen. Kiitos virkehaasteelle! Paljon jäi sanomatta, olisi varmasti tarvittu muutamia virkkeitä lisää, mutta jotenkin sanalistan nähtyäni se jotenkin huusi Mycroftin nimeä. Jokerivirkettä ei käytetty, mutta okei, vähän fuskasin viimeisen sanan kohdalla, hehe.


Ehti jo hetkeksi taipua


Kirje saapuu tiistai-iltana, juuri kun Mycroft on jo lähdössä toimistolta. Kirje on lyhyt, vain muutama lause, mutta pahan olon tunteeseen hän on aivan itse syyllinen. Lyhyt, tunteisiin taipuvainen henkäys pääse valloilleen ennen kuin hän rypistää valkoisen paperin sormiensa väliin ja heittää sen roskakoriin. Mikäli joku saa tietää…, hän ehtii ajatella ja löytää itsensä miettimästä, mitä sitten. Ihan kuin kenenkään muun perheessä ei olisi sairaita ja viluisia, ihan kuin vain hänen perheensä olisi liattu synnillä ja väärillä teoilla.

Vaikka ehkä niin on, sillä heidän verensä ei ole niin sinistä kuin uskoisi, kuin hän haluaisi. Ainakin kaduille se valuu punaisena, kun huumeneula näemmä taas kerran on sujahtanut veljen käsivarren suoneen.

Hän ehti jo hetkeksi taipua veljensä pyyntöihin, ehti jo jättää heidät rauhaan ja olla kertomatta armeijatohtorin mustasta menneisyydestä, sillä niihin tiedostoihin ei hänelläkään olisi pitänyt olla valtaa päästä.

Kotiin hän ei tästä kirjoita. Äiti ja isä toistaisivat samoja kliseitä, joita toistettiin jo viisitoista vuotta sitten, yrittäisivät puhdistaa rakkaudella ja toimella, vaikka Sherlock ei koskaan ole ymmärtänyt rakkauden päälle, sillä eihän Mycroftista ainakaan ollut opettajaksi sellaiseen, tuskin aina niin kiireisistä vanhemmistakaan. Tämän sukupuun hedelmät ovat kaikki jollain tavalla mätiä. Ehkä siksi olisi pitänyt tietää jo ennalta, että tämä liitto oli tuhoon tuomittu.

Ei kaksi rikkinäistä voi muodostaa kokonaista, ei huumeriippuvainen vaihtaa omaa huumettaan, ei adrenaliiniriippuvainen jäädä makaamaan kotiin, kun menettää liikuntakykynsä.

Silti, ehkä hän ehti toivoa, ettei hänen tarvitsisi nähdä Sherlockia enää huumevieroituksessa, nääntyneenä, luovuttaneena, mutta jos hän ei usko jumaliin, miksi nekään uskoisivat häneen. 

Hän luuli, että ajan virta olisi ohittanut heidät, ja silti Sherlock osaa aina yllättää hänet, pitää aina varpaillaan, vaikka siitä tapahtuneesta on jo puoli vuotta, mutta veljellä on ollut puoli vuotta aikaa karistaa Mycroftin miehet kannoiltaan ja tässä on lopputulos.

Huomenna hän vie laventelinsinisiä kukkia John Watsonin haudalle ja toivoo, että ei tee sinne pian uutta retkeä. Toivoo, että ehtii väliin ennen kuin rakkaus on taas verenpunaisen väristä.

[Sisilja]

Oon tämän fikin jäljiltä keräillyt itseäni jo pari päivää, eikä tunnu vieläkään yhtään helpolta kirjoittaa tätä kommenttia! Voi apua millainen teksti. Saisinko vain heittää tähän seuraavaksi kasan särkyneitä sydämiä ja epämääräistä kirjainmössöä ja poistua kauemmas heijaamaan itseäni?

Tää fikki toi mun mieleen yhden suurimmista suosikeistani, Alternate Endings -nimisen Sherlock-fikin (Teen and up audiences eli K-11, kirjoittajalta cathedral_carver). Tässä on samanlaista mystisyyttä ja rivien välistä syöpyvää syvää surua, ja tämänkin lukemisen jälkeen olo on raadollisesti ravisteltu ja järkyttynyt. Nautin yhä kun saan lukea jotain aivan hirvittävän epäreilua ja traagista, mutta samaan aikaan huomaan, että siedän Sherlockin ja Johnin kohdalla näin toivotonta synkkyyttä paljon paljon huonommin kuin vuosia sitten. Just nyt tuntuu tosi pahalta, oijoi. Erinomaisesti kirjoitettu teksti siis!

Ihanaa kuinka tätä pitää lukea useampaan kertaan ja kunnolla pureskella, että on edes toivoa käsittää, mitä kaikkea tässä oikein kerrotaan (ja mitä ehkäpä jätetään kertomatta). Eniten mua kauhistutti, kuinka klassinen tragedia tämä oli sikäli, että tässä annetaan ymmärtää, ettei Sherlockin ja Johnin tarinalla ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin päättyä huonosti, koska Ei kaksi rikkinäistä voi muodostaa kokonaista, ei huumeriippuvainen vaihtaa omaa huumettaan, ei adrenaliiniriippuvainen jäädä makaamaan kotiin, kun menettää liikuntakykynsä. !!! En kestä enkä tahdo edes yrittää kestää. Tuntuu niin pahalta ja niin väärältä, koska mä haluaisin aina uskoa siihen, että Sherlock ja John todella täydentävät toisensa kokonaisiksi. Mutta ei se aina olekaan niin, tällaisissa painajaistodellisuuksissa ainakaan. </3

Olisin minäkin toivonut, että olisit voinut varastaa jostain muutaman lisävirkkeen, koska mun sydäntä jäi kiduttamaan epätietoisuus siitä, mitä Johnille oli tapahtunut, milloin, miksi. Ja miksi ja miten se saattoi riistää itseltään henkensä Sherlockista huolimatta, Sherlockista piittaamatta. Toisaalta mua kauhistuttaa se, että oon jossain syvällä sisimmässäni sitä mieltä, että voisihan John hyvin ollakin niin näköalaton ja epätoivoinen ja itsekäs. Ah hyi, tuli mieleen Sherlockin repla neloskaudelta (ainoita oikeasti erittäin hyviä kohtia neloskaudella, joten tokihan sekin repla oli suoraan alkuperäistarinoista revitty!): "Your life is not your own. Keep your hands off it." En yhtään ihmettele, enkä syyttele, että Sherlock lankesi Johnin menetettyään huumeisiin, onhan menetys tällä kertaa paljon pysyvämpi kuin... kuin vaikka silloin kun John meni "vain" naimisiin...

Voi juku mikä teksti, mikä teksti. Upeeta! Hirveetä! Kiitos!!

Toivon silti itsekkäästi hirmuisen herkän sydämeni puolesta, että seuraava Sherlock-fikkisi on sitten taas täynnä onnellista romantiikkaa!

[Grenade]

Ah, kiitos kommentista Sisilja! Mietin tätä kirjoittaessa itsekin, että mites tästä nyt näin synkkä tuli, mutta sanalista vain johdatti mukanaan ja ennen kuin huomasinkaan, oli teksti syntynyt. Totta puhuen mulla kyllä oli jo yksi alku tälle, mutta se jäi lojumaan jonnekin tiedostojen hautausmaalle, koska siinä tarina ei oikeastaan päässyt mihinkään alkuun, se oli vain lauseita lauseen perään. Tässä tekstissä jää paljon lukijalle itselleen, koska sniff, ei 17 virkkeeseen saa mahtumaan yhtään mitään. Olisi jänskää nähdä vastausteksti tähän vaikka Sherlockin näkökulmasta, koska varmasti veljekset käsittelevät asiaa täysin eri näkökulmista.

Otti itseäkin sydämestä tehdä tällä tavalla! Seuraavassa tekstissä suurin angsti tulee siitä, että makuuhuone on niin kaukana olohuoneesta. Todella harvoin tapan hahmojani, koska nautin suuresti fluffin kirjoittamisesta ja lukemisesta. Haluaisin nähdä, että John vain jotenkin lopulta näkee itsensä kotona, kun Sherlock menee töihin ja hän päätyy miettimään, ettei hänestä ole mitään apua Sherlockille. Vaikka oikeasti olisi!

Kiitos kovasti kommentistasi! <3

[Angelina]

Kommenttiarpajaisista hei -- ja MIKSI MINÄ TÄLLAISEN MENIN VALITSEMAAN 😂😭 No ei, oikeesti tää oli tosi ajatuksia herättävä lukukokemus ja olit hienosti saanut rajallisella virkemäärällä näinkin lohduttoman tunnelman rakennettua. Joo, kieltämättä Sisiljan tapaan olisin toivonut lisävirkkeitä ja ""paljastuksia"", mutta samaan aikaan tää kyllä kertoo aivan kaiken tarpeellisen.

Mycroftin näkökulmasta tulee todella harvoin luettua mitään, joten tää oli siinä mielessä tosi virkistävä! Hänet tunnisti tästä hienosti - pieniä pilkahduksia oikeista tunteista tuollaisen rationaalisen ja viileän ulkokuoren alla. Ja no, tosi harvoin mä luen muuta kuin onnellisia loppujakaan, joten tässä tuli koettua roppakaupalla uusia tai ainakin poikkeuksellisia juttuja

Sisiljan tavoin mäkin haluaisin ajatella, että Sherlock ja John täydentävät toisensa kokonaisiksi, mutta eihän se tosiaan aina niin mene. Ja kun heidän suhteensa on ollut monimutkainen ja vaikeakin, niin Sherlockin ratkaisu on jotenkin helppo nähdä vaikka se pahaa tekeekin. Hänen versionsa tästä tarinasta todellakin olisi mielenkiintoista luettavaa, en yhtään pistä pahakseni jos päätät sellaisen kirjoittaa

Tässä kommentissa ei oikeesti oo mitään järkeä, mutta tää teksti vähän jotenkin pisti sanattomaksi. Tää oli hieno, surullinen ja erittäin koskettava - ja olit sen upeasti saanut rakennettua virkehaasteen puitteissa. Tarvitsen kyllä jotain höttöä tämän jälkeen, koska menin ihan hiukan rikki </3 Kiitos!

[Grenade]

Oi ei, joo tää on vähän tällainen surkuteksti! En tiedä, miten tästä niin angstinen tulikin, mutta ehkä halusin vähän kiusata Mycroftia. Hänestä oli muutenkin jännittävää kirjoittaa, joten kivaa, että se toimi! ^^ Ja arvaa ärsyttikö, että lauseet tuntui loppuvan kesken! Ah, olisin tarvinnut vielä muutaman lauseen tai jopa kappaleen lisää, että koko tarina aukeaisi, mutta tällä mentiin tällä kertaa. Kiitos paljon kommentista! <3

[Meldis]

Huh, en tiedä, mitä odotin, kun tämän avasin. Ehkä vähän alakuloista veljesrakkautta, mutta en ihan näin surullista menoa. Mutta kaunis tämä siitä huolimatta oli ja nautin tästä ihan älyttömän paljon. Tämä oli vähän kutkuttavakin, kun ei ollut ihan varma, miksi ja mihin Sherlock oikeasti onkaan ajautunut. Olisin mielelläni lukenut tätä lisääkin, mutta toisaalta tämä kertoi ihan tarpeeksi juuri oikealla määrillä sanoja. Tykkään tästä Mycrfotista, joka kaiken sen tärkeilyn alla on vain huolehtivainen veli. Tykkään, kun hän sillä kalsealla välittämisellään oikeasti haluaa huolehtia Sherlockista, vaikka tässäkin oli tuntu, että hän tietää, että se voi olla mahdotonta ja hän vain lykkää vääjäämätöntä. Tykkäsin myös, miten hänellä oli aina ollut realistinen näkökulma Sherlockin ja Johnin suhteeseen ja oletti, että ei se voi päättyä hyvin ja oli sitten oikeassa. Eikä hän siitä mitenkään iloitse, että oli oikeassa. Tykkäsin, miten aidosti hän osasi laskelmoida heidän persooniensa ajavan jomman kumman tai molemmat tuhoon. Ei sillä, että tykkäisin, että siinä kävi niin, mutta joku tuntui kiehtovalta siinä, että Mycroft pystyi näkemään lopputuloksen, älykkäämpi kun on veljeksistä.

Kerrontasi oli tosi kaunista, jokainen lause pirskahteli mielikuvia ja teki todellisuudesta hyvin raadollisen tuntuista. En osaa edes valita, mitää suosikkikohtaa, koska tuntui, että jokaisessa lauseessa oli eri tavoin jotain älyttömän kaunista ja syvällistä. Viimeinen kappale oli noissa väreissään upea lopetus, todella koskettava ja oikein pysähdyin siihen. Osin tietenkin siksi, että hetkinen, mitä tässä oikein tapahtuikaan, mutta myös kuvailusi pysäytti. <3

Kiitos tästä, oli virkistävää lukea pitkästä aikaa jotain todella synkkää, surullista ja arkisen rujoa. ^^

[Claire]

En muista, olenko tullut koskaan lukeneeksi ficciä Mycroftin näkökulmasta, ja tämä kyllä avasi paitsi silmät myös tunnetulpat. Siis todella, todella kaunista ja syvällistä kerrontaa, vaikkakin äärettömän surullista ja riipaisevaa samaan aikaan. Olit onnistunut luomaan ehjän ja Mycroftin näköisen kokonaisuuden, jos niin voi sanoa, vaikka aihe olikin näin synkkä, ja tekstistä nousi kyllä paljon ajateltavaa, vaikka sanamäärä olikin rajallinen. Teksti tuntui paljon pidemmältä kuin mitä se sanallisesti oli, mutta vain ja ainoastaan hyvällä tavalla! Tarkoitan siis, että sait kerrottua ja tuotua tekstissäsi esiin hyvin paljon tarinaa ja tunteita, enemmän kuin ehkä normaalisti tällaisella sanamäärällä pystyy, mikä on todella ihailtavaa. Vaikka aukkojakin jäi esimerkiksi siinä, miksi ja miten John oli päätynyt tähän ratkaisuun, niin mielestäni ne olivat sellaisia asioita, jotka saikin jättää lukijan tulkinnan varaan.

Minäkään en osaa valita mitään suosikkikohtaa, kun tekisi mieli vain lainata tähän koko teksti. :') Nautin tästä kovasti, vaikka synkkä olikin. Kiitos kovasti tästä koskettavasta lukukokemuksesta <3