zilah, ihanaa kuulla, että viihdyit tämän parissa
Halusin juurikin sellaista leppoisaa kummitusmeininkiä, jossa kummitus on kaikkea muuta kuin pelottava. Mutta ei kuitenkaan liian leppoisa, kyllähän niillä jotain erikoispiirteitä pitää olla! Näissä seuraavissa osissa selviää, miksi Möykkö haluaa juuri piimää. Kiitos, että kommentoit! Toivottavasti viihdyt myös näiden osien parissa
K/H: Ja näin, tarinan kolme viimeistä osaa. Tätä oli ihanan leppoisaa kirjoittaa!
5. Vessatauko
Arvioin mahdollisuuksiani vielä hetken ennen kuin huokaisin ja avasin oven. En kyennyt eväämään ystävälliseltä kuskilta vessataukoa, etenkin kun hän oli juuri kivunnut kotiovelleni tuoden mukanaan kaksikymmentä piimätölkkiä.
Kuski oli minun ikäiseni, kolmissakymmenissä. Hänen nolo, mutta helpottunut hymynsä sai vain toisen suupielen kohoamaan, mutta samalle puolelle kohosi pieni hymykuoppa.
”Kiitos”, hän sanoi astuessaan sisään, kun tein tietä.
”Jätä kassit eteiseen. Älä turhaan riisu kenkiä”, sanoin ja aloin johdattaa häntä kohti kylpyhuonetta. Jännitys teki sanoistani teräviä. Pidin sormet ristissä, että Möykkö pysyisi hiljaa.
Pääsimme kylpyhuoneen ovelle asti, kun siivouskomerossa pamahti. Wolt-kuski kääntyi katsomaan minua ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Siellä varmaan vain tippui jotain”, sanoin. ”Hyllyt ovat vähän heppoista tekoa.”
Kun Wolt-kuski sulki kylpyhuoneen oven takanaan, kävin hakemassa ostoskassit ja vein ne keittiöön. Aloin nostaa tölkkejä pöydälle. Kuuntelin, kuinka vessa hetkeä myöhemmin vedettiin, lavuaariin kohisi vettä ja lopulta lukko kääntyi ovessa.
”Arvostan tätä kovasti”, Wolt-kuski sanoi löytäessään minut keittiöstä. Hän oli pessyt kasvonsa, nenänpieli kiilsi vielä vedestä. ”On niin lämmin päivä ja –”
Siivouskomeron ovi pamahti auki. Möykön ulina sai niskakarvat kohoamaan, ja pystyin erottamaan sen ääriviivat sen syöksyessä Wolt-kuskin läpi keittiöön. Kuski ei nähnyt mitään, mutta parahti tuntiessaan hyytävän kylmyyden. Paranormaali lävistys oli kammottava kokemus.
Etsin kaapista suurimman muovimukin, täräytin sen pöytään ja otin esiin ensimmäisen piimätölkin. Nyt oli kiire. Möykkö oli menettämässä malttinsa, se inhosi olla jumissa siivouskomerossa. Käteni tärisivät, kun avasin tölkin ja kaadoin lasin täyteen. Piimää läikkyi pöydällekin, mutta en välittänyt vaan ojensin kättäni ilmaan.
”Tässä!”
”En minä –”, Wolt-kuski aloitti, mutta hiljeni, kun näki näkymättömän käden tarttuvan piimälasiin.
6. Uusia tuttavuuksia
Möykkö kumosi kolme lasillista piimää yhteen menoon, kokonaisen litran. Sillä välin, kun se joi ja Wolt-kuski katseli sitä pelonsekaisen hämmästyksen vallassa, ladoin loput yhdeksäntoista tölkkiä jääkaappiin ja avasin yhden keksipaketeista.
”Mitä…”, Wolt-kuski aloitti, kun Möykkö paiskaisi mukin tiskialtaaseen ja viiletti olohuoneeseen. Aiemmilla kerroilla olin antanut sille lasin, mutta sitä virhettä tiesin olla tekemättä uudestaan.
Huuhtelin mukin ja laitoin sen pöydälle odottamaan. Parikymmentä minuuttia, ja Möykkö haluaisi lisää.
”Kämppikseni on poltergeist, kutsun sitä Möyköksi”, sanoin ja kerroin tiivistetysti yhteisen tarinamme. ”Sillä on tänään möykkääjäkummituksille tyypillinen identiteettikriisi ja ainoa asia, mikä siihen auttaa, on piimä.”
”Möykkö”, Wolt-kuski toisti. Hän puhui sujuvasti suomea, mutta etenkin sanoihin, joissa oli diftongeja, eksyi vieras sointi. Tarjosin hänelle suklaakeksin. Se oli kai vähintä, mitä saatoin tehdä sen jälkeen, kun vieras ihminen on odottamatta ja täysin ansaitsematta joutunut poltergeistin lävistämäksi. ”Miksi juuri piimää?”
”Se auttaa sitä löytämään ääriviivansa. Mutta sitä pitää juoda paljon, että se auttaa.”
”Kaksikymmentä litraa”, kuski virnisti. Hymykuoppa oli söpö. ”Oli iso työ kantaa ne tänne. Mutta se ei ollut ensimmäinen kerta, olen käynyt täällä pari kertaa aiemminkin. Se kriiseilee… kahdesti vuodessa?”
Naurahdin hänen tarkkanäköisyydelleen ja nyökkäsin.
”Saisinko jäädä katsomaan?” kuski kysyi ja kiirehti lisäämään: ”Tiedän, että pyyntö on tungetteleva. Saat sanoa ei, mutta en ole koskaan…”
Hän hiljeni, kun kuuli Möykön lähestyvän keittiötä ulinan saattelemana. Otin pöydälle jättämäni uuden tölkin, avasin sen ja kaadoin mukin täyteen.
”Voit sinä jäädä”, sanoin. Yllätin itsenikin, mutta kuski oli ystävällinen eikä vaikuttanut epäilyttävältä. Ja hänen ruskeat silmänsä tuikkivat uteliaisuudesta. Ojensin käteni kätelläkseni. Hänen otteensa oli varma.
”Tuulia.”
”Rudra.”
7. Rauha
Kymmenen litran kohdalla piimän vaikutuksen saattoi jo huomata. Möykkö ei ulissut enää vaan istui jo sivistyneesti pöydän ääressä minun ja Rudran kanssa. Piimä teki siitä hitaasti näkyvämmän. Se oli edelleen läpikuultava, mutta oli kuin sen päälle olisi muodostunut haalea kalvo, joka antoi sille värisevät ääriviivat.
Tarjosin Rudralle kahvia, mutta hän pyysi kuumaa vettä ja otti taskustaan oman chai-teepussin. Hän joi teensä kauramaidolla ja uitti suklaakeksiään mukissa ennen kuin haukkasi siitä. Hänen rauhallisuutensa tarttui minuunkin ja onnistui karkottamaan raskaan päivän väsymyksen.
”Ovatko möykkääjäkummitukset tavallisia?” hän kysyi.
”En tiedä. Selvännäkijän mukaan niitä löytyy vanhoista rakennuksista ja etenkin syrjäkyliltä, jossa hautausmenot on saatettu hoitaa huolimattomasti. Kaupungeissa ne ovat harvinaisempia.”
”Pidätkö sinä siitä?” Rudra kysyi, katsoen Möykköä, joka nojasi seinää vasten ja silppusi serviettiä edelleen hiljaa uikuttaen.
”Se on kämppikseni”, vastasin ja otin pöydänreunalta muistilapun. ”On mukavaa, kun siitä saa seuraa Downton Abbey -maratoniin tai Jane Austen -teemaiseen leffaviikonloppuun. Ja se laulaa aina, kun ensilumi sataa.”
Se ymmärtää puhetta, mutta ei tekstiä, kirjoitin lapulle ja näytin sen Rudralle. Hän irvisti pahoitellen ja hymyili sitten. ”Minusta se vaikuttaa mukavalta. Ja piimäkin näyttää auttavan.”
Möykkö tuntui ilahtuvan sanoista. Se ojensi mukia ja kaadoin sille lisää piimää.
Kolme tuntia myöhemmin saatoin todeta, että kriisi oli ohi. Möykkö oli täysin näkyvä ja uikutus oli muuttunut tyytyväiseksi hyminäksi. Piimää oli jäljellä kolme litraa. Ilta oli ehtinyt pitkälle. Tarjosin Rudralle iltapalaa. Päivällinen oli jäänyt välistä, joten paistoin meille molemmille munakkaat.
”Kiitos kaikesta”, Rudra sanoi, kun olimme syöneet. Hän latoi astiat omatoimisesti tiskialtaaseen ja pyyhki vielä pöydänkin. ”Tämä oli odottamaton, mutta erittäin mukava ilta. Paljon hauskempaa kuin ruoan toimittaminen.”
Hänen ystävällisyytensä ihastutti, ja minun oli myönnettävä, että Möykön möykkäämisestä huolimatta illasta oli tullut mukava.
”Oli mukava tutustua”, sanoin saattaessani häntä eteiseen. ”Jos haluat tulla toistekin, olet tervetullut.”
Rudra hymyili ja sanoi tulevansa mielellään. Vaihdoimme numeroita, sanoimme hyvästit ja kun suljin oven takanani, Möykkö leijui eteisessä tyytyväisenä.
”No, mitä katsotaan?” kysyin ja suuntasin olohuoneeseen. Möykkö seurasi perässäni. ”Bridgertonin uusi jakso? Vai Outlanderia alusta?”
Möykkö päästi ilahtuneen ulahduksen jälkimmäisen kohdalla. Etsin ohjelman ja ennen kuin asetuimme mukavasti sohvalle, hain itselleni kulhollisen suklaakeksejä ja meille molemmille vielä lasilliset piimää. Kilistimme: elämä oli jälleen tasapainossa.