Nimi: Kuparihäkki
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Angst? Mikä lienee ihmettely.
Paritus: Ne canonit; Cygnus/Druella, Rodolphus/Bellatrix, Ted/Andromeda, Lucius/Narcissa
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni. Henkien talon, jolle tämä ficci ei perustu, kirjoitti Isabel Allende. Laulu on Leijonakuninkaan He Lives in You. Kukaan ei maksanut minulle siitäkään.
Yhteenveto: Kalmanhanaukio kaksitoista rakennettiin yli yhdeksänkymmentäkuusi vuotta sitten. Velhokulttuurin vasta asettuessa Lontoon sydämeen Phineas Nigellus Musta ja hänen perheensä muuttivat ja toivat mukanaan matkalaukkukaupalla juonittelua, ennakkoluuloja sekä perhekiistoja. Talo oli täynnä elämää rajan molemmilta puolilta katsoen. Sen vaiherikkaasta elämänkaaresta on liki vuosisadan aikana jäänyt röykkiöittäin muistoja.
- Juuri siksi en voi käsittää, miksi sisareni teki minkä teki.
A/N: FanFic100: Alku. Minulla oli ihan erilaiset suunnitelmat tämän suhteen, mutta sitten iski yksi kuuluisista keskiyön inspiraatioistani, ja koko juttu meni uusiksi. Pääpiirteissään tämä on siis esipuhe sukukronikkaan, perheen ja tilanteen esittely. Perustuu vahvasti AU-versumiini, joten canonista ei mitään takeita. Mustan sukupuu on avuksi alkupuolen höpinöiden ymmärtämisessä.
Ja kyllä, olen aikeissa kirjoittaa tähän haasteeseen songficin suurin piirtein jokaisesta kuulemastani kappaleesta. Kiitos kysymästä. Tätäkin tarinaa täydentävät tietyt lyriikat, joita raapustelen minne sattuu. Saksankieliset olisivat sopineet paremmin, mutta en minä sentään niin julma ole.
-
Phineas Nigellus Mustan almanakastaKahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä lokakuuta 1877:
Kalmanhanaukio kaksitoista on viimein valmis. Ursula ja pojat asettuivat päiväsellä. Sää on yhä sateinen.
Lisäys Ursula Mustan toimesta:Kokosimme kapsäkkimme aamukuudelta ja ilmiinnyimme Lontooseen. Kieltämättä sää hieman himmensi uuden kotilinnamme loistoa, mutta Phineas ja Sirius tiesivät oikopäätä tulleensa kotiin: he molemmat pillahtivat itkuun eivätkä tyyntyneet ennen kuin omakätisesti kannoin heidät kynnyksen yli. Phineas Nigellus oli kalustanut lastenkamarin jo etukäteen, ja loput huonekalut, Elladoran ja Siriuksen perinnöt, loihdimme yhteistoimin paikalleen. Ensimmäinen ateria uudessa kodissa maistui niin ollen himpun verran sahanpurulta, mutta olimme kai liian väsyneitä edes huomaamaan sitä. Lapset sen sijaan tuntuvat sopeutuneen, vaikka mitäpä he mistään ymmärtävät, pieniä kun vielä ovat. Toivomme voivamme kutsua lähipäivinä koko joukon ystäviä ja sukulaisia juhlimaan pitkän työrupeaman päättymistä.
Mutta aihetta vaihtaakseni: Tänään meille tapahtui jotakin vallan erikoislaatuista. Phineas Nigellus nimittäin keksi työpöydältään hämmentävän esineen, joka -
(Merkintä päättyy tähän.)
Pollux Mustan kirjeestä sisarelleen KassiopeialleSisko,
Olet huolissani näystäsi. Sinä olet harvoin väärässä mistään. Luulen, että olisi paras puhua Mariukselle, ennen kuin äiti ja isä ehtivät tunkeutua väliin. Saattaa olla, että ehditte vielä kehittää suunnitelman ja luoda toisen tulevaisuuden. Ovatko henkesi kertoneet sinulle siitä? En kestäisi, jos hänelle kävisi samoin kuin Phineas-sedälle. Ovatko hänen vikansa muka hänen syytään? Halusin minäkin hänet Tylypahkaan, jotta hän olisi saanut minun vanhat taikajuomatarpeeni, mutta kaikki haaveet eivät käy toteen!
Muista polttaa tämä kirje kun olet lukenut sen - jos äiti pistää nokkansa sisään sopivalla hetkellä, lennämme sukupuusta kaikki kolme!
Juhlimme vasta Walburgan syntymäpäivää. Kirke sentään, se lapsi on pelottava! Hänellä on isoisoäidin musta tukka ja se karmiva kulmahammashymy - hän osasi sen jo ennen kuin hänellä edes oli kulmahampaita! Olen monesti nähnyt hänet häälymässä Alphardin kehdon yläpuolella se ilme kasvoillaan, kasvot vääntyneinä ja silmät kiiluen, ja toisinaan pelkään, että hän vain syöksyy petiin ja murskaa lapsen hengiltä. Irman mielestä se ei ole mitään, eikä äidinkään, mutta hänessä on jotakin kummallista. Tiedätkö, hän puhuu jo nyt paljon hengistä, vaikka on tuskin päässyt vaipoistaan! Voisiko olla, että hänkin
näkee asioita -
(Loppuosa kirjeestä on tuhoutunut tai kadonnut.)
Walburga Mustan muistiinpanoista varhaiselta 40-luvultaMinä olen Walburga Ursula Musta. Todellisuudessa Walburga Irma Musta, mutta aion vaihtaa toisen nimeni sillä sekunnilla, kun täytän seitsemäntoista! Sillä minä tiedän, että minut olisi pitänyt nimetä kaukaisen isoäitini mukaan, sen joka nukkui pois syntymäni yönä. Minä tiedän, että hänen henkensä on minussa. Oikeastaan olen toisinaan enemmän Ursula kuin Walburga, jos ymmärrät, mitä haen.
Minulla on kaksi veljeä: Alphard, jolle käy vielä huonosti, eikä minun toimestani, sekä Cygnus, joka on kuriton villikko. Olen yrittänyt parhaani hänen kasvattamisekseen, mutta kun isästänikään ei ole apua - hän kun antaa äitinsä hoitaa kaiken puolestaan - menestykseni on ollut kyseenalaista. Mutta minä en toisaalta epäonnistu.
Tämä on minun salainen päiväkirjani ja omaelämäkertani. Salainen siksi, etten voi julkaista tätä, ennen kuin isoäitini kuolee - hänellä on toistaiseksi isoisoisoäidin vapauttama matriarkan paikka, ja hän vartioi minua kuin haukka -
(Kymmenkunta seuraavaa sivua paloi tapaturmaisesti joulukuussa 1973.)Kuparihäkki[/b]Henkien talossa vuosilla ei tunnu olevan liiemmälti merkitystä.
Kalmanhanaukio kaksitoista rakennettiin yli yhdeksänkymmentäkuusi vuotta sitten. Velhokulttuurin vasta asettuessa Lontoon sydämeen Phineas Nigellus Musta ja hänen perheensä muuttivat ja toivat mukanaan matkalaukkukaupalla juonittelua, ennakkoluuloja sekä perhekiistoja. Talo oli täynnä elämää rajan molemmilta puolilta katsoen. Sen vaiherikkaasta elämänkaaresta on liki vuosisadan aikana jäänyt röykkiöittäin muistoja.
- Juuri siksi en voi käsittää, miksi sisareni teki minkä teki.
Kautta vuosien on jalon ja ikivanhan Mustan suvun dokumentit viimeistä riviä myöten talletettu lippaaseen, sanaiseen arkkuun, kuten sitä hellästi kutsumme. Tämä lipas on eräänlainen pyhäinjäännös; unohtamatta sitä, että se on hyvin vanha, vanhempi kuin suku itsessään, se on kasvattanut tunnearvoaan joka sukupolven myötä. Ei ole varmaa tietoa siitä, miten arkku alkujaan päätyi suvulle. Ensimmäiset siihen suljetut merkinnät ovat Phineas Nigelluksen ja hänen puolisonsa varhaista kirjeenvaihtoa. Huhu kertoo Phineas Nigelluksen riistäneen sen sisareltaan tämän järjen valon hämärtyessä.
Sanainen arkku herättää hämmennystä nimenomaan siksi, ettei se ole taikaesine. Siinä ei ole hitustakaan magiaa; päinvastoin se hylkii jokaista loitsua, jonka siihen yrittää asettaa. Sitä on mahdoton kätkeä: se ilmestyy aina uudelleen esille. Sen kannella ei ole koskaan pölyä. Mutta kun sitä yrittää tutkia, löytää siihen kätketyt lumoukset, se käpertyy kuoreensa ja on niin tyhjä taikuudesta, että suorastaan säteilee tummaa valoa ympärilleen! Monesti hiivin jo pienenä kaikkien henkieni johdattamana sivelemään sen sileää puukantta, joka on petsattu samanväriseksi kuin Bellatrixin hiukset. Arkku oli aina kunniapaikalla Lontoon kodissa, ja oli ollut sitä ennen Kalmanhanaukiolla.
Se on aarre, Mustan lukuisista sukukalleuksista erikoisin.
Osa asiakirjoista tietysti tuhoutui muuten vain. Joku unohti lippaasta ottamansa paperit epähuomiossa kirjoituspöydälle, jossa auringonsäteet haalistivat musteen tai kuopuksen lemmikkigäätä silppusi kaiken pesätarpeiksi. Suurin osa sukupuusta pyyhittyjä koskevista dokumenteista hävitettiin, lukuun ottamatta niitä, jotka olivat luiskahtaneet arkun kääntöpohjan alle ja jotka löysin tutkiessani lipasta kunnolla ensimmäistä kertaa. Isla Mustasta alkaen viiden ihmisen olemassaolo on kielletty kokonaan, niin ettei kukaan oikeastaan tiedä, keitä nämä muutamat olivat. On jäljellä pelkkiä tiedonmurusia.
Sen jälkeen, kun sisareni otti asiakseen polttaa kaiken, mitä käsiinsä sai, minä puutuin asiaan. Ensimmäistä kertaa sain itselleni sanaisen arkun, jonka Bellatrix oli aiemmin ominut kokonaan, vanhimman oikeudella! Pelastin liekeistä, mitä pelastettavissa oli, entisöin kipinöiden käpristämät pergamentinpalat. Sitten keräsin kokoon jokaisen Mustan perheestä kirjoitetun rivin ja järjestin ne arkkuun. Käänsin Douglaslinnan kesäkodin nurin, nostelin ylös hyllypaperitkin, ja tunkeuduin lopulta tätini kotiin tallettaakseni todisteet Siriuksen ja Reguluksen olemassaolosta. Aiheutin suuren perhekriisin ennestäänkin järkkymässä olevalle sukukunnallemme yrityksilläni koota yhteen tarinaamme. Sittenkin pino näytti murheellisen laihalta.
Urakka vei neljä viikkoa. Viimein, kun jäljellä ei ollut enää ainoatakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt kahteen kertaan ja syynäyttänyt tarkkasilmäisellä serkullani, annoin periksi. Säälittävään kokoelmaani lisäsin leikekirjan, jota olen määräämätöntä tarkoitusta varten koonnut siitä saakka, kun sakset pysyivät kädessäni. Siinä on perheeni tarina siitä saakka, kun vanhempani tapasivat ensimmäistä kertaa, joskaan en voi väittää varmasti tosiksi tietoja ajalta ennen kuin itse olin noin viisivuotias. On kuvia ja tarinoita, koulutodistuksia, jotka sain pihistettyä, kotitonttujen koloista löytyneitä paperinpalasia varmasti tuhannen sivun verran. Silti se on liian vähän kuvaamaan kaikkea, mitä haluaisin kuvata.
Yritän pitää koossa tätä haipuvien muistojen massaa, kun jokainen muistikuva syödään yksi kerrallaan, ja joka kerta palanen haltijan mielestä katoaa ikuisiksi ajoiksi. Jotta joku joskus voisi sanoa, että olimme olemassa, jotta edes osa menneestä loistosta säilyisi.
Isä on aina ollut tarkkailija. Hän kulki vuodet läpeensä vaiteliaana, kädet kaavunrintamukselle laskostettuina, kuunteli ja teki muistiinpanoja. Hän se minutkin opetti pitämään päiväkirjaa. Ja silloin kun minä tein virheitä, unohtelin asioita, hän oli aina ojentamassa minulle täyden mustepullon tai siteeraamassa, mitä Walburga-täti oli juuri sanonut. Hän ei koskaan ollut meille kovin läheinen, niin kuin hänen isoäitinsä odotti ja hänen sisarensa ja veljensä odottivat, mutta hän tarkkaili jatkuvasti, seurasi pienintäkin liikettämme, ja lopulta voisi kai sanoa, että hän, jolle tuskin koskaan puhuimme, tunsi meidät paremmin kuin kukaan. Hän kyllä oli ankara, kasvatti ja rankaisi meitä kunnes olimme liian vanhoja ja vielä vähän sen jälkeenkin. Hän luki lehtiä ja kuunteli vaivihkaa vaikutusvaltaisimpien velhojen juttutuokioita kantakahvilassaan. Aikoinaan isä tiesi kaiken kaikesta, oli yksi suuri tietopankki, muisti sanasta sanaan, mitä mieltä muut olivat, muttei itse ollut koskaan mitään mieltä.
Nykyisin hän on pienentänyt kuvioitaan. Sen sijaan, että seuraisi velhomaailman suuria linjoja, hän on taas siirtynyt katselemaan meitä, pieniä tyttöjään. Pikkuinen, merkitsevä päänkallistus, jonka me kaikki olemme häneltä perineet, ja hymy, joka tuli isoisä Polluxilta ja periytyi meistä serkuksista ainoastaan Siriukselle; siitä tietää, että hän näkee, kuulee ja ajattelee. Hän pistäytyy joskus päivälliselle Bellatrixin luokse, ja kaiken aikaa minä tunnen hänen katseensa niskassani, puuhasivat norsunluunvalkeat sormeni sitten mitä tahansa. Eikä kukaan koskaan mainitse hänelle siitä, koska hän on lopultakin vain isä.
Mustan suvun miehiä on kautta aikain naitettu vahvoille naisille, jotta heidän lapsilleen sattuisi vahva luonto. Tuloksena on ollut korkeintaan imperiumi, jota hallitsevat pöyheissä kampauksissaan ja röyhelöisissä kaavuissaan lipuvat vanhat huuhkajat, ja jossa miehet vaappuvat koreina kuin lunnit ymmärtämättä maailmasta pihaustakaan. Isoäiti Irma päätti, että kun taktiikka ei ollut toiminut hänen vävynsä kohdalla eikä poikansa kohdalla, joka oli kieltäytynyt menemästä naimisiin, ja solmi sen sijaan suvun kannalta hyödyllisen naimakaupan. Se tepsi; Rosierit olivat aina lähimpiä ystäviämme, samoin kuin serkkujen. Regulus rakasti heidän poikaansa.
Äitiä ei voi sanoa hyödyllisimmäksi puolisoksi koskaan, mutta ei epäilystäkään, etteikö isä rakastaisi häntä. He toimivat yhteen kuin hyvin rasvatut hammasrattaat: he ikään kuin liukuvat toistensa ohitse aiheuttamatta pienintäkään nitinää. He eivät ole koskaan olleet konfliktin lähde kodissamme. Jos talossa riideltiin, sen takana eivät olleet isä ja äiti.
Äiti on peili. Hän näkee ja kuulee samoin kuin isä, mutta hän myös vaistoaa tunteet ympärillään paremmin kuin kukaan. Äiti heijastaa ihmisten tunteita. Hän pukee sanoiksi ja eleiksi kaiken, mitä me emme kykene ilmaisemaan. Riitaa hän haastaa vain silloin, kun joku muu alkaa huutamisen, ja silloin kun hän raivoaa, on piru irti. Kun joku meistä pidättelee kyyneleitä, hän purskahtaa oitis avoimeen itkuun, joka viiltää selkäytimeen saakka. Silloin koko perhe kokoontuu olohuoneeseen vollottamaan, paitsi Bellatrix, joka ei varmasti ole viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana vuodattanut kyyneltäkään.
Siksi meillä kotona ollaan aina iloisia. Ettemme tuottaisi äidille surua.
Äiti elää paljolti kuin kultakalamaljassa nykyisin. Hän tuskin astuu ovesta ulos, ellei häntä tulla tervehtimään, ja vieraistakin isä vaistomaisesti karsii pois ne, jotka eivät ymmärtäisi. Kotona isä aina seisoo äidin nojatuolin tuntumassa tummanpuhuvana ja karkottaa katseellaan kaikki, jotka vain saattaisivat tehdä pienintäkin hallaa hänen puolisolleen. Kukaan meistä ei halua rikkoa häntä. Hän on niin kalpea ja hauras, särkyisi varmaan kosketuksesta! Mutta hän ei ymmärrä sitä itse, ja se on niitä asioita, joista perheessämme käskemättäkin vaietaan.
Ainoastaan Bellatrix on sellainen, kuin pitäisi olla. Hän hehkui aina sitä tulta, ja hänen kohdallaan vanhemmat ja sukulaiset jaksoivat vielä yrittää. He valuttivat häneen kaiken tarmonsa, aatteensa ja tapansa luoden ihmeellisen temperamenttisen nuken, joka toisteli sokeasti jokaista oppimaansa liikettä. Bellatrix juonitteli, räjähteli ja teki hienovaraisia kepposia, mutta julkisuudessa hän esiintyi kuin Mustan suvun lippulaiva, öljytyn puun väriset hiukset suittuina, tummat kulmakarvat lepotilassa ja silmäluomet juuri ja juuri kylliksi auki, jotta hän näyttäisi älykkäältä muttei aivan kiinnostuneelta. Häneen tarttui ylpeyttä. Se saattoi olla pohjimmiltaan kiintymystä kaikkiin täteihin, setiin ja mummoihin, jotka hössöttivät hänen ympärillään, mutta ennen pitkää se kääntyi perustelemattomaksi, nokkavaksi kunnianarkuudeksi. Siksi hän erakoitui varttuessaan, muuttui kummalliseksi.
Hän sulkeutui usein huoneeseensa, sulki kaihtimet ja poltti enemmän kynttilöitä kuin olisi koskaan tarvinnut. Hänellä oli kummia pieniä tapoja, jotka eivät haitanneet mutta hämmensivät: hän käänsi mattonsa kulman aina nurin päin, valeli koristetyynyt ruusuvedellä ja saksi hiuksiinsa epätasaisia suortuvia. Hänellä oli lukemattomia kirjoja, joihin minä tuskin koskaan pääsin käsiksi! Sillä Bellatrix oli äkkipikainen, hyvin tarkka reviiristään ja hanakka puolustamaan sitä. Hänen alueelleen ei astuttu! Joskus hän hiipi ulos huoneestaan ja ilmestyi päivällispöytään kietoutuneena paksuihin, monivärisiin huiveihin - silloin saatoin pyytää luvan poistua ja livahtaa lainaamaan kirjan tai pari - eikä kukaan niiden alta oikeastaan erottanut, kuinka kaunis hänestä kasvoi.
Oikeastaan hän astui ulos kuorestaan vasta mennessään naimisiin Rodolphuksen kanssa. Hääpäivänä hän asteli ulos juhlateltasta mustissaan, pelkistettynä mutta kerta kaikkiaan säteilevänä, ja siitä eteenpäin huivit saivat jäädä. Nyttemmin Bellatrix keskittyy lähinnä olemaan täydellinen. Täydellinen tytär, täydellinen puoliso, täydellinen kuolonsyöjä. Hän on varma liikkeissään - hän ei tee virheitä, koska kopioi aina mestariaan, joka ei myöskään tee virheitä - ja hän hallitsee pientä kotiaan niin kuin olisi aikoinaan hallinnut meidän taloamme, jollei minua ja Andromedaa olisi ollut. Sirpaleiden rajoja hänessä on vaikea erottaa.
Andromedasta minulla ei ole paljoa. Virallisesti häntä ei ole enää olemassakaan. Häntä ei ole sukupuussa, ja hänen syntymätodistuksensa poltettiin lapsuusajan valokuvien myötä. Jäljellä on enää satunnaisia merkintöjä, kotitontun Bellatrixin päiväkirjasta ryöstämä sivu, isän sohvatyynyjen lomaan unohtama kuva, ja tietenkin minun leikekirjani sekä muistoni, joihin kukaan ei ole voinut kajota. Minä en ole ollut yhteydessä häneen sen jälkeen, kun hän lähti - eihän kukaan meistä ole! Mutta Päivän Profeetan syntyneiden palstalla kuulutettiin vasta vähän aikaa sitten Nymfadora Andromeda Tonksin nimi, ja sekös sai Bellatrixin raiteiltaan. Hän oli jo valmiiksi käärmeissään siitä, että Andromeda päätyi naimisiin ennen häntä, vaikka hänen valintansa olikin kieroutunut. Nyt Andromedan nimeä ei enää saa lausua ääneen; Lestrangen katon alla hän on vuorostaan “tiedät-kai-kuka”. Äiti ei osaa itkeä, jolleivät muut ole murheissaan, mutta isä suree kyllä. Kun Andromeda lähti, hänen allekirjoituksensa C sai uuden kierteen tyttären kunniaksi. Minä kopioin häntä. Muuten me emme sisartani muistakaan. Kun Andromeda lähti, Walburga-täti sylki äidin kasvoille ja väitti, että kaikki johtui hänen hatarasta kasvatuksestaan. Sen jälkeen karkulaisen nimeä ei ole henkien talossa mainittu.
Andromeda oli meistä keskimmäinen, ja hän kai tuli meistä eniten vanhempiimme. Hänessä oli äidin mukanakulkijan luonto ja isän kiinnostus tarkkailuun, ja ennen pitkää se alkoi kaihertaa häntä sisältäpäin. Nuoruutensa ajan hän oli meidän suloinen haltianeitomme, luonnonlapsi, joka vaelsi pitkissä, liehuvissa kaavuissa ympäri Douglaslinnan kodin käytäviä. Hän tunsi kotitontut nimeltä ja muisti ulkoa jokaisen kirjan Walburga-tädin Pakollisessa Ja Sivistävässä Lomalukemistossa, johon kukaan muu kuin hän ei koskaan kajonnut. Hän omaksui aatteensa Bellatrixilta. Suku ei jaksanut enää yrittää hänen kohdallaan, mutta vanhempi sisko otti kuuliaisesti ohjat käsiinsä ja kouli alistuvaisesta pikkusisarestaan täysverisen Mustan; niin Andromeda oppi vihaamaan Walburgan ja Orionin kotitonttua sekä kurjia verenpettureita sekä kuraverisiä, joiden kanssa myöhemmin ystävystyi.
Andromeda kasvatti keijua pienessä kuparihäkissä huoneessaan. Hän löysi sen toukkana puutarhasta ja sulki sen lasimaljaan, jossa se varttui aikuiseksi. Hän hoiti sitä yhtä suurella kärsivällisyydellä kuin olisi hoivannut lemmikkiä, joka olisi maksanut kaiken takaisin, pöllöä tai kissaa. Bellatrix pilkkasi häntä siitä, mutta tässä asiassa sisko piti päänsä. Minä olin aina yhtä huvittunut, mutta pysyin vaiti, täytin vain kaksi sivua leikekirjastani keijuotoksilla.
Mutta Andromeda katseli keijua illat pitkät, sirisi sille ja yritti päästä yhteyteen, vaikka se kuinka härkäpäisesti käpertyi itseensä. Siinä hänen taipuvainen luonteensa kohtasi risteyksensä. Nyt häntä ei ole enää.
Keijun minä päästin vapaaksi, kun äiti oli tyhjentänyt Andromedan huoneen nurkkia myöten. Muistan sen kalvakat siivet aurinkoa vasten, kun se yhtäkkiä käsitti, että maailmassa oli muutakin kuin ahdas kuparihäkki.
Minä olen kuopus. Vaikka äiti ja isä olisivat periaatteessa voineet rakastaa minua enemmän kuin siskojani yhteensä, minä paljolti kasvatin itse itseni. Henkieni kanssa - ne ovat olleet luonani niin kauan kuin muistan! - minä löysin kotikartanon salaisimmatkin sopet, vietin joulua kotitonttujen seurassa ja ahmin Bellatrixin koko kirjakokoelman. Ne myös kertoivat minulle paljon asioita, henget siis, mutta sehän on sivuseikka.
Kahden kuukauden ja kolmentoista päivän kuluttua minä menen naimisiin Lucius Malfoyn kanssa. Sitä minun ei tarvitse kysyä hengiltä; sen me kaikki jo tiedämme, koska päätimme sen yhteistoimin. Henkeni ovat jo pakanneet ylimaallisen omaisuutensa; ne ovat valmistautuneet lähtöön siitä saakka, kun Bellatrix kajosi sanaiseen arkkuun ja alkoi paloitella historiaa. Minä tiedän naivani muukalaisen, mutta en pelkää. Onhan tuntematon minulle jo ennestään tuttua! Ehkä sinä, joka tätä luet, olet oma pieni tyttäreni, jolle olen ajan tullen antanut huolella varjelemani dokumentit. Ehkä sinä kuljet yhtä jalkaa henkien kanssa ja luet nämä rivit niiden opastamana. Ehkä tämä on ainut tapa säilyttää elossa isäni nimi.
Tammikuussa 1974
Narcissa Musta
[size=85]
They live in you
They live in me
They’re watching over
Everything we see
Into the water
Into the truth
In your reflection
They live in you[/size]
A/N 2: Heräsikö kysymyksiä? Hyvä niin. Seuratkaa siis FanFic100-haasteen satoa Cygnus ja Druella Mustan perheestä. Henkien talo odottaa sinuakin.
