Nimi: Rannalla
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: drama, perhefluffy, onnellisuuden tuoma rauha
Hahmot: Susan Bones, Edith (OC) (myös Susan/OC tai joku HP-hahmo, lukijan päätettävissä
)
Haasteet: Sana/kuva/lause10 #2 sanalla
siipirikko ja FF1000 sanalla
oliivinvihreäYhteenveto:
Hän rakastaa lapsensa vilkasta mielikuvitusta, kuinka siinä näkyy vanhemmilta opittu rakkaus taikuuden maailman eläimiin ja kasveihin.A/N: Tämän piti alunperin olla uni, mutta tästä tulikin jonkinlainen katsaus Susanin tulevaisuuteen. Toki, tulevaisuus voi aina muuttua, mutta tämä on yksi niistä tulevaisuudenkuvista, joita Susanille näen ja jonka haluan hänelle antaa. Teki mieli kirjoittaa jotain lempeää, rakkaudentäyteistä, ehkä tasapainottamaan tätä yhteiskunnassa vallitsevaa hysteerinomaista tunnelmaa tällä hetkellä. Olen tähän tekstiin kaikin puolin todella tyytyväinen! Lukuiloa sinulle, lukija
Rannalla
Meren aallot pyyhkivät rantaviivaa rauhoittavin, pyyhkivin liikkein. Ne jättävät jälkeensä kosteudesta tummaa, hienojakoista hiekkaa, ja pienet purot kulkeutuvat hiekkaan pureutuneita uomia pitkin takaisin mereen.
On laskuveden aika, ja meri karkaa yhä kauemmas aallonmurtajaa pitkin. Pieni tyttö juoksee hiukset tuulenvireessä hulmuten tummalla hiekalla, ja jos vielä jokin itsepäinen aalto eksyy hänen jalkojensa lähelle, tyttö karkaa sen luota nauraen. Aurinko pilkistää paksun pilvipeitteen läpi ja tytön hiusten punaruskea väri kimaltelee sen valossa.
Susan kävelee tytön perässä rauhallisin askelin ja nauttii meren suolaisesta tuoksusta. Kun tyttö kyykistyy jonkin äärelle rantahietikossa, Susan kulkee lähemmäs ja kuulee lapsensa äänen, kuinka tämä puhua papattaa itsekseen – tai jollekin näkymättömälle olennolle.
Kun Susan on aivan tytön vieressä, hän kyykistyy itsekin ja kuuntelee.
“Nämä ovat tosi tärkeitä”, lapsi selittää. “Näitä jätetään aina hiekkaan, koska kuparikuonot haluavat merkitä, missä ovat tehneet taikoja.”
“Mitä ovat kuparikuonot?” Susan kysyy ja saa turhautuneen huokauksen vastaukseksi.
“Ne on ihan pikkuriikkisiä koiria, näin pieniä,” – lähes näkymätön väli sormien välissä – “ja niiden nenät on kuparisia, ja ne haistaa jo pitkän matkan päästä parhaan merilevän.”
“Ja millaisia jälkiä ne jättävät?”
“Tuollaisia” – osoitus märkään rantahiekkaan merilevän jättämiin aaltoileviin uomiin – “ja ne ovat täynnä merilevää, joita ne sitten syö.”
Susan nyökkää hyväksyvästi ja hymyilee. Hän rakastaa lapsensa vilkasta mielikuvitusta, kuinka siinä näkyy vanhemmilta opittu rakkaus taikuuden maailman eläimiin ja kasveihin.
Kun tuuli alkaa yltyä rannalla Susan päättää, että on aika palata kotiin. Mausteinen lihapata on saanut kypsyä uunissa jo useamman tunnin ja olisi varmasti jo valmista syötäväksi. Susan nousee seisomaan, ja niin nousee hänen tyttärensäkin, mutta huudahtaa sitten surusta osoittaen jotain aallonmurtajan suunnalla.
“Voi ei! Voi ei!”
Lapsen silmät ovat tarkemmat kuin aikuisen, joten Susan lähtee seuraamaan tyttärensä juoksuaskelia. Tämän oliivinvihreät kumisaappaat tömisevät rantahietikkoa vasten, mutta lapsen vauhti ei hidastu, vaikka juoksu hiekassa onkin raskasta.
Pian Susan näkee syyn tyttärensä ahdinkoon: pieni lintu, siipirikko, räpistelee märässä hiekassa kykenemättä lentämään aaltoja pakoon.
“Katso äiti”, tyttären ääni on lapsenomaisesti järkyttynyt, mutta samalla täynnä päättäväisyyttä. “Meidän täytyy auttaa. Voidaanko me ottaa tämä kotiin, se on loukkaantunut. Ehkä isi osaisi auttaa sitä?”
Susan katselee pientä varpusta, tarkastelee sen liikkeitä. Pieni lintu on kauhuissaan saamastaan huomiosta ja piipittää hätäisesti, mutta lopettaa räpiköinnin, kun tyttö alkaa höpötellä sille hellittelevin sanoin. Varpunen ei ole pahasti loukkaantunut, ehkä vain jäänyt vaanivan kissan tai ketun hampaisiin ohikiitäväksi hetkeksi. Se parantuisi muutamassa päivässä, kunhan vain saisi vettä ja leivänmuruja syödäkseen.
“Hyvä on, otetaan se mukaan”, Susan sanoo ja kumartuu linnun lähelle. “Mutta luulen kyllä, että isi ei tiedä paljoakaan eläinten hoidosta. Hän ei koskaan innostunut taikaeläinten hoidosta niin kuin äiti.”
Susan ottaa kaulaansa tuulen viimalta suojanneen kaulahuivin ja peittää varpusen sillä. Kun hän yrittää nostaa kaulahuivin lintuineen syliinsä, tytär työntyy hänen ohitseen itsepäisesti ja ottaa kaulahuivin lempeästi käsiinsä. Susan hymähtää, antaa tyttärensä pitää linnun sylissään, ja he lähtevät ripein askelin kohti kotia.
“Mutta se paranee, eikö vaan?”
Susan katsoo lastaan, jonka kasvoilla on huolestunut, myötätuntoinen ilme. Sellainen, joka haluaa eläimille vain parasta. Ylpeyden tunne pyyhkii Susanin yli, täyttää hänen kehonsa.
“Varmasti. Se saa asua meillä siihen asti, että kykenee taas lentämään”, Susan vastaa. “Sinä saat varmistaa, että sillä on aina leivänmuruja syötävänä.”
“Ehkä myös Tossun tekemää pullapitkoa?”
“Ehkä myös sitä”, Susan hymyilee huvittuneena. Hän ei edes halua tietää, miten kotitonttu tulee suhtautumaan tällaiseen yllätysvieraaseen.
“Minusta tämän nimi voisi olla Vips. Vips Varpunen. Se on lentänyt tänne Lontoosta. Tai ehkä Tylypahkasta”, tytön mielikuvitus lähtee jälleen laukkaamaan. “Minusta tuntuu, että Vips voisi asua pöllötornissa ja sen paras kaveri olisi helmipöllö. Mutta Vips ei koskaan saanut viedä kirjeitä, vaikka sen kaveri sai, mikä harmitti Vipsiä tosi paljon, joten se päätti lähteä tänne Aberdeeniin ja sitten...”
Kun he pääsevät muutaman korttelin päässä olevalle kotitalolle ja tyttö katoaa keittiöön mukanaan enää satunnaisia hätääntyneitä piipityksiä pitävä lintunen, Susan jää hetkeksi kuuntelemaan omakotitalon kotoisia ääniä. Seinäkellon rauhoittavaa tikitystä, ruoanlaiton ääniä keittiöstä, puunoksia keinuttavaa tuulta.
Sitten sopivan syvältä rintakehästä kumpuava miehen ääni, yksi Susanin eniten rakastamista äänistä, kuuluu eteisen vieressä olevasta työhuoneesta:
“Kuulenko oikein, että Edith löysi jälleen rannalta jonkun olennon, joka vaatii hänen herkeämätöntä huolenpitoaan?”
Susan nauraa ja vastaa miehelleen myöntävästi, lähtien sitten keittiöön kuuntelemaan, kuinka hänen tyttärensä yrittää selittää kotitontulle heidän uuden vieraansa toivovan saada maistaa maailman parasta pullapitkoa.